Elina Hirvosen esikoisteos ”Että hän muistaisi saman” oli muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaana. Se käännettiin englanniksi ja maailman ehkä arvostetuin kirjallisuusfoorumi New York Times Review of Books ylisti sen herkkyyttä ja voimaa.
Uudessa kirjassa ollaan Afrikassa, Sambiassa, jossa suomalainen kaikkeen pettynyt kehitystyöntekijä Paul tapaa Estherin. Kummallakin on pitkä tarina takanaan. Paul on elänyt afrikkalaisen lapsuuden. Hän on kadot-tanut rakastettunsa, lapsensa ja elämänhalunsa, ja tullut tänne kuolemaan. Esther on hienosti menestynyt YK:n työntekijä, jonka auto-onnettomuudessa lähes kuollut rakastettu viruu koomassa kaukana englantilaisessa sairaalassa.
Kirja kertoo elämän hauraudesta. Kuolema on oikeasti läsnä koko ajan, vaikkemme huomaa tai ettei se ole aina siellä, missä luulemme sen vaanivan. Se on ottanut paikkansa yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten mielissä. Kirjailija kuvaa raakaa, väkivaltaista pornobisnestä samalla kylmällä tarkkuudella kuin vaikkapa Sofi Oksanen ja Joyce Carol Oates, mutta hänen käyttämänsä kieli ja metaforat ovat äärettömän kauniita, kuin runoa.
”Tästä maailmasta ei koskaan tule mitään, jos aikuinen mies voi tässä tilanteessa hymyillä kuin olisi voittanut sodan.” Näin ajattelee, Bessy, jonka ruumiin ja sielun omistavat pahat voimat, oikeat ja kuvitellut. Synkistä asioista kutoutuu kirjan loppua kohden levollisen kaunis, toivon ja rakkauden täyteinen odotus ja uusien mahdollisuuksien avautuminen.
Marjatta Hemming
Tänä kesänä on Nelson Mandela noussut jälleen lehtikirjoituksiin, kun Etelä-Afrikassa järjestettävien jalkapallon MM-kisojen yhteydessä on muisteltu, kuinka hän toistakymmentä vuotta osasi taitavasti käyttää urheilua yhdistämässä rikkonaista kansaa. Sillä kertaa kyseessä oli rugby.