Olennaista on järjettömyys

IFLA WLIC on kirjastoalan kattojärjestön järjestämä vuotuinen konferenssi. Tällä kertaa kukinto pidetään Kuala Lumpurissa, öljyn ja kaikenlaisten vastakohtien trooppisessa syleilyssä. Olemme täällä työkaverini Ville Karisen kanssa kertomassa Vantaan kaupunginkirjaston kokeilemista taidejutuista kuten karaokesta ja improvisaatiopajoista. Samalla haistelemme tuoreinta ilmaa, mitä kaikkea on. Tuntuu onnelliselta huomata, että kaikilla mantereilla kirjastot pyrkivät edistämään hyvää, eivät pahaa.

 

Koen konferenssin tarjonnan kolmena päätyyppinä: esityksinä, joista en kunnolla saa otetta, emansipatorisina projekteina, joista olen syvästi vaikuttunut sekä eriasteisina automatisoinnin edistämisprojekteina. Niistä vaikutun ehkä vasta jälkikäteen.

Esitykset, joista en saa kunnolla otetta, on elävöitetty termien runsaudella ja puheen kovalla tulinopeudella. Vaivun homersimpsonmaiseen tilaan. Siinä katsellaan ympärille ja pyritään vaivihkaa selvittämään, käsittävätkö muut kuulijat esityksestä mitään. Ainakin yleisössä katsotaan puhelimia. Keskustelua ei synny, hahmot laskeutuvat lavalta.

Emansipatorisia projekteja on paljon. Liikutun niistä, ne ovat kauniita ja innostuneesti esitettyjä. Edistetään lukutaitoa todella köyhissä maissa, tarjotaan oppimisen mahdollisuuksia etnisille vähemmistöille, yleensäkin annetaan toiselle – vaikka ihmisyyteen on aina kuulunut ottaa toiselta.

Kirjastoja automatisoidaan. Sitä argumentoidaan järjellä: lainausvolyymeilla, tiedonsiirron luotettavuudella, säästyneillä rahoilla. Puhe harmaantuu taloustieteeksi. Konferenssin edetessä tämä saleista tursuava järki alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Tässäkö on kirjastomaailman läpileikkaus? Missä on itseilmaisu, missä on regressio? Taide? Lopulta järki voittaa, sanotaan meillä Suomessa. Ei voita, mikrobit voittavat. Sitä ennen olemme elossa ja saamme harrastaa myös hieman järjettömyyttä, koska se on olennaista. Lyhyt katsaus historiaan:

 

Kaikille avoin kirjastolaitos syntyi halusta sivistää muitakin kuin sivistyneistöä. Hieno ajatus! Samanaikaisesti sekä viisas (empaattinen) että hullu (kaikki eivät tykänneet tästä). Kirjallisuus on tietoa. Suomen sana tieto on alkujaan merkinnyt tietoa oikeasta tiestä. Kirjallisuus on myös sitä, että joku poistaa suodattimensa ja kirjoittaa mitä huvittaa. Silloin ollaan jo umpimetsässä, kaukana tiestä. Kreikan mytologiat eivät ole järkeviä, useimmat bestsellerit eivät ole. Platonin elinaikana tanssi, runous ja musiikki, olivat mousiké, sillä niitähän ei mitenkään voinut suorittaa ilman muusia. Tuolloin kuvio sentään myönnettiin! Tänä päivänä muusat sivuutetaan ja puhutaan yleisesti vain itseilmaisun tärkeydestä, ikään kuin emme enää toimisi viettiemme pohjalta. Hamlet vaikuttaa suorastaan psykoosin tuotokselta. Me lukijatkin olemme epävakaita, jo ensimmäiset psykoanalyytikot osoittivat, että kuljemme täällä järkeä vailla. Meillä kaikilla on järjettömiä ajatuksia, mutta olemme oppineet olemaan puhumatta niistä, jotta ihmiset eivät alkaisi karttaa meitä. Menemme mielellämme teatteriin katsomaan järjettömyyttä, jonka haluamme häivyttää itsestämme.

 

Automatisointi kuuluu järkiprojekteihin ja sen edut ovat selkeät. Älyhyllyt ovat hyviä, on kivaa hakea tietoa itse, ja miksi skannata kirjoja käsin, kun ei siinä hommassa voi kehittyä ihmisenä. Voisimme tässäkin asiassa pysytellä kohtuudessa, mutta IFLA WLIC:n käytävillä ajaudun keskustelemaan myös kokonaan henkilökunnattomista kirjastoista. Puuhamiehinä on ainakin kiinalaisia ja norjalaisia. Rahaa niissä säästyy. Mikäs siinä, paitsi että asia menee näin: yksilö hakee maailmasta tietoa ja elämyksiä, joita hän viime kädessä käsittelee yhteisöllisesti. Siis jonkun kanssa! Näin tekee myös filosofi Pentti Linkola avautuessaan medialle. Päivitämme Facebookia yksin järven rannalla vain, koska sitä lukevat ihmiset. Kirjastonhoitaja on ihminen. Kirjastonhoitaja on sivistynyt tyyppi. Ystävällisen näköinen kirjastonhoitaja on mehiläiskuningatar, joka kerää luokseen ihmisiä.

 

Järki on hyvä, mutta kunnon tarinoita siitä ei synny. Otetaan järjen rinnalle teatteri-improvisaatio. Siinä ihmiset näkyvät toisilleen ja paljastuvat itselleen. Katso, tällainen minä olen. Ahaa, sinä olet tuollainen. Oho, minä olenkin tällainen, en tiennyt! Karaokessa ihminen uskaltaa laulaa toiselle, hänelle ei sittenkään naureta. Musiikki-improvisaatiossa ei siinäkään ole mitään järkeä: soitetaan yhdessä tunnin ajan jotain, emme lopulta enää tunne itse soittavamme vaan liukenemme siihen. Siitä on tullut happea. Yhteinen pulssi, jaettu todellisuus, sisäänsä sulkeva regressio. Siinä kaikki. Vantaan kaupunginkirjastossa lauletaan karaokea sekä improvisoidaan teatteria ja musiikkia. Asiakkaat tykkäävät. Meille normaalia, monille IFLA WLIC:ssa täysin uutta.

 

Järkevyyden vastakohtana ei ole tyhmyys vaan järjettömyys. Tyhmyys ei ole koskaan arvokasta. Järjettömyys on sen myöntämistä, että tarvitsemme hymyä ja kehollista hyväksyntää tunteaksemme olomme ihmisiksi. Saatan olla väärässäkin, mutta en ole.

 

Teemu Kide

kirjastonhoitaja, muusikko, pingviini