Suomalaiset naiset työskentelivät sodan aikaan saksalaisten joukoissa kuka mistäkin syystä. Joku lähti hyväksikäyttöä karkuun, sairaanhoitajaksi, konekirjoittajaksi tai vaikka myymään itseään. Sodan loputtua saksalaiset vetäytyivät Lapin poltettuaan Narvikiin. Naisista osa lähti Saksaan raskaana olevina morsiamina, osalta lähti tukka ja edessä oli palautus Suomeen. Viisi pohjois-suomalaista naista hyppäsi kuljetuksesta pois kesken matkan ja päätti vaeltaa yhdessä läpi Lapin kotikonnuilleen. Matka ei tule olemaan helppo: sodan jäljet näkyvät kaikkialla. Ruumiita, hautoja, tuhottuja kyliä ja ymmärrys siitä, mitkä alueet on miinoitettu. Kullakin naisella on menneisyytensä ja harmaan harson takana oleva tulevaisuus, joita he miettivät rämpiessään soilla, kahlatessaan vedessä ja ohittaessaan vaarallisia paikkoja ja epämääräisiä sorakasoja. Paljon he eivät puhuneet, vaan olivat ennemminkin omissa mietteissään. Näiden naisten elämää olivat hallinneet aina miehet, kotona, saksalaisten joukossa ja kohta ehkä kotona taas. Matkalla he joutuivat tekemään monenlaisia päätöksiä ja valintoja - ottamaan vihdoin itse vastuuta elämästään. Teos kuljettaa kaikki naiset koteihinsa tai minne kunkin matka viekin. Ankeuden vastapainona toimii hieno kuvaus pohjoisen luonnosta ja sen muuttumisesta matkanteon aikana.

Minua epäilyttivät hyönteiset, mutta turhaan. Teoshan on herkkä kuin perhosen siipi! Kyseessä on kiehtova vaellus läpi historian ja eri maitten Marian matkassa. Noitavainojen aikaan Maria ihastuu hyönteisiin ja seuraa niitten kehitystä. Perhostoukkien outo muodonmuutos toukasta koteloksi ja siitä perhoseksi on hänen, ja tulevien marioitten elämän keskipiste. Hyönteisten kauneus ja rumuus, niitten piirtäminen, maalaaminen ja tutkiminen ovat tärkeitä. Hyönteisten nopeaan muodonmuutokseen rinnastuu länsimaisten naisten hidas roolin muutos miehen alamaisesta itsenäiseksi toimijaksi. Viimeinen Maria onkin vanha ja raihnainen tutkija Berliinissä. Teoksessa Marian eli naisen asema, elämän olosuhteet ja varallisuus vaihtelevat, mutta rakkaus hyönteisiin kestää. Se näkyy taiteena ja tieteenä; kertomuksena hyönteisten suuresta merkityksestä ihmisille. Teoksen voikin nähdä ylistyksenä hyönteisille - niiden suurelle merkitykselle ihmiskunnalle.

Senni on oppinut isältään ammatin - hän työskentelee 50-luvun alussa hierojana kylpylähotellissa. Turhassa onnettomuudessa sodan aikana kuollut isä toimii Sennin ajatuksissa opastajana ja yliminänä. Miten isä olisi tehnyt? Näin hän olisi tehnyt! Sennillä on korkea työmoraali ja työ on hänen elämänsä keskipiste. Teoksen päähenkilö on Senni, joka kertoo elämästään. Hänen lisäkseen kertojia ovat Antti, metsänhoitaja, sekä Mikko, joka on palannut sairaalasta takaisin etulinjaan. Jokisimpukkaa, Margaritaa, ei myöskään saa unohtaa! Juhannusyönä Senni tulee raskaaksi. Hänen raskauspahoinvointinsa on hirvittävä, lähes kuolemaan johtava tila. Aborttia hän ei anomuksistaan huolimatta kuitenkaan saa, koska naisten isänmaallinen velvollisuus on tehdä lapsia sodassa kuolleiden tilalle. Kuusi lasta on suositus! Senni on pitkään heikossa kunnossa synnytyksensä jälkeen. Hänelle kerrotaan lapsen kuolleen - pois hän olisi sen antanutkin. Senni on kuitenkin vahva ja hänen elämänsä jatkuu. Tärkeitä teemoja ovat päättyneen sodan vaikutukset, naisen asema, 1950-luvulla aloitetut valtion metsien avohakkuut sekä jokien pilaaminen ja jokisimpukoiden kohtalo (ne rauhoitettiin 1955). Vaarallinen poliovirus vaanii etenkin lapsia, mutta siihen ollaan saamassa rokote. Teoksen kieli paikoin solisee kuin vesi - suosittelen lämpimästi!

Pieni kirja näyttää aivan runokirjalta. Se sisältää kokoaan suuremman tarinan, valtavasti tunnetta ja tietoakin. Uskon että tästä romaanista on paljon hyötyä ja iloa ymmärryksen lisääjänä venäläis- ja inkeriläistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Suomen kielen oppiminen ja työn saanti ovat vaikeita toisesta maasta tulleelle. Ne ketkä Neuvostoliitossa olivat Isä Aurinkoisen vainojen kohteena olivat tavallisia ihmisiä ja heidän lapsiaan. Tämä on kertomus suvusta ja perheestä. Tarina kiepsahtaa nykyhetkestä menneisyyden kautta nykyhetkeen. Vanhan miehen kuolemasta palataan takaisin hänen lapsuuteensa. Pieni Juri menetti perheensä ja kotinsa - hänestä tuli viisivuotiaana kansanvihollinen. Poikaa heiteltiin paikasta toiseen, mutta vähitellen hän löysi siskonsa ja sukulaisiaan. Vanhempien kohtalo vaivasi kuitenkin mieltä, hän tahtoi sen selvittää. Elämä oli vaikeaa, koska kansanvihollisen lapsi -leima oli aina esteenä. Hän ei saanut samoja oikeuksia kuin muut, tiettyihin opiskelupaikkoihin hän ei saanut pyrkiä, vaikka olisi ollut kuinka lahjakas. Lahjakas voi kuitenkin löytää kiertotiet. Niin, männyt. Ne suojaavat joukkohautoja Sandarmoin metsikössä. Kukaan teloitetuista ei ollut syyllinen väitettyihin rikoksiin, joten heidät armahdettiin kuolemansa jälkeen. Haudoilla suree jäljelle jäänyt perhe, muinainen pikku orpo ei enää sinne päässyt .

Teoksessa pohditaan nyky-Suomen syntyä 1800-luvulta nykyhetkeen ja siihen merkittävästi vaikuttaneita henkilöitä. Henkilöistä kerrotaan pilke silmässä, mutta toisinaan myös rajusti arvostellen. Kalevala on Lönnrotin kansanrunoista kokoama ja luoma Suomen kansalliseepos. (Edelleen jotkut kuvittelevat Kalevalan olleen kokonainen eepos, jonka Lönnrot vain kävi poimimassa kuin marjan Vienan Karjalasta.) Juha Hurmetta selvästi ärsyttää Kalevala, josta on aikojen saatossa tehty suorastaan pyhä kansalliseepos, välillä sitä ihan naurettavuuteen saakka palvoen. Kalevalaa on käytetty runsaasti yhtenäiskulttuurin luomiseen, koska siitä löytyy ”suomalaisuuden ydin”. Eepoksen vaikutus näkyykin muun muassa kuva- ja veistotaiteessa, (firmojen) nimissä, kaunokirjallisuudessa erittäin voimakkaasti. (Teosofeille kirja lienee edelleenkin pyhä, koska jokunen siihen liittyvä teos on ilmestynyt viime vuosinakin. Kirjastoillekin niitä on ilmaiseksi tarjottu.) Kalevalassa on haluttu nähdä kaikkea mahdollista, sellaista, mitä siinä ei ole. Hurmeen teos on näppärä väline yhtenäiskulttuurin luomista pohdiskellessa; tosin on tärkeää muistaa, että kyse on kuitenkin kaunokirjallisuudesta eikä tietokirjasta. Hurme on taas tehnyt pohjatyönsä todella hyvin.

24-vuotias Konstantinos päättää etsiä isänsä. Masentunut isä on lähtenyt perheen luota jo vuosia sitten kotimaahansa Kreikkaan, Thessalonikiin. Poika on lapsuudessaan puhunut isänsä kanssa kreikkaa, mutta myöhemmin unohtanut kielen. Hän haluaa löytää isänsä ja on alkanut kerrata ja opiskella lapsuutensa kieltä. Äidillä on tallessa vanha yhteystieto, jonka avulla hän saa yhteyden edesmenneen setänsä vaimoon, Eleniin. Lääketieteen opintoihin tulee taukoa, kun hän lähtee matkaan. Eleni löytyy ja myös majapaikka hänen luotaan. Hän löytää myös isänsä, joka elää hyvin vaatimatonta uskonnollista elämää pienellä saarella. Siellä asuu vain kolme henkilöä, joista vanhus on kuolemansairas. Saarella vietetyt viikot lähentävät isää ja poikaa, joka ei ole enää katkera isänsä lähdöstä. Konstantinos uskaltaa antaa anteeksi. Saaren rauhallinen ja samanlaisena, päivästä toiseen toistuva elämä vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan, hiljaisuuteen.

Tämä tarina ei ole löytynyt Song-dynastian Kiinasta, 1100-luvun käsikirjoituksesta, vaikka lukijasta voi tuntua siltä. Kristina Carlson on taitavasti luonut väkevän mielikuvan muinaisesta Kiinasta. Täysinpalvellut vanha hovieunukki pohtii asioita ja muistelee elämäänsä. Kun hän oli yhdeksänvuotias, niin köyhät vanhemmat myivät hänet ja veljen palatsiin eunukeiksi. Leikkauksen jälkeen hän sai uuden nimen Wan Wei. Hovieunukki on ollut hyvin arvostettu eikä ole joutunut kärsimään minkään laista puutetta. Hän on myös saanut nauttia ystävyydestä, taiteesta ja elämästä. Nyt hän miettii mennyttä, olisiko jotain voinut olla toisin. Eunukki.

Mariannalla on pieni kukkapuoti eräällä Berliinin metroasemalla. Sieltä hän tarkkailee ihmisiä, myy kukkia ja antaa tarvitseville neuvoja. "Minä teen työtä, jotta tämä kaupunki pysyisi järjissään", kuvailee Marianna työtään. Hän on muuttanut Puolasta Saksaan, samoin kuin hänen äitinsäkin. Äiti asuu samassa korttelissa, mutta he ovat etääntyneet toisistaan niin paljon, etteivät ole tavanneet vuosikausiin. Veli sen sijaan asuu edelleen kotikylässä. Marianna soittaa hänelle päivittäin ja he puhuvat pitkiä puheluita. Hän utelee veljeltään äidin kuulumisia äidin kuulumisia. Hän myös haluaisi, että veli muuttaisi hänen luokseen kylästä, jolla ei ole tulevaisuutta. Marianna tarinan rinnalla kulkee Amalian (ent. Amal) tarina. Hän käy englannin kurssilla ja haaveilee toisenlaisesta elämästä, mm. englanninkielisestä miehestä. Amalialla on nelivuotias poika Karim, aviomies sekä sisko Leila, jonka luonne muuttui masennuksen myötä ilkeäksi ja määräileväksi. Teos on kuvaus muutamasta päivästä, vain kurkistus näitten ihmisten elämään. Ihmissuhteiden etäisyys ja läheisyys on tämän teoksen antia.

Annun äiti on kuollut ja samoihin aikoihin pikkusisko Maaru on kadonnut. Annu jää isänsä kanssa asumaan. Isä on sikiönlähdettäjä eli enkelintekijä. Toisinaan Annu pääsee isän reissuille mukaan, pesemään verisiä sukkapuikkoja ja lakanoita. (Kummalliset retket ovat isän ja Annun yhteinen salaisuus.) Isä joutuu vankilaan, Annu pääsee sijaiskotiin.  Annu opiskelee naistentautien lääkäriksi ja työssään hän tulee näkemään sekä raiskattuja että onnettomasti tai onnellisesti raskaana olevia naisia. Lapsuudestaan Annu haluaisi muistaa sen, mitä oikein tapahtui. Hän haluaa löytää kadonneet eli isän ja pikkusiskon. Annun parikymppinen tytär taas tahtoo tietää isästään, mutta Annu ei halua kertoa. Salaisuus on todellakin outo ja se pitää itse lukea. Annu löytää kadonneet läheisensä, muttei lämmintä jälleennäkemistä tule. Keskeistä teoksessa on niin unohtaminen kuin muistaminenkin sekä naisen oikeus päättää omasta ruumiistaan.

Opettajapariskunta, Maria ja Matti, muuttavat lastensa kanssa maalle. Heidän toiveenaan on elämänmuutos. Matti on työttömänä, tekee kotitöitä ja vie Hannaa päiväkotiin. Hän kirjoittaa perhe-elämästään kirjaa ja tekee satunnaisia opettajan sijaisuuksia. Matti muistuttaa moneen kertaan olevansa ”ihan tavallinen mies”. Maria on vakituisessa työssä kylän koulussa. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta. Kyläyhteisö on kuitenkin henkisesti umpio ja sinne sisälle pääsy ei ole helppoa; siihen voi kuulemma mennä vuosikymmeniä. Kylässä tapahtuu outoja asioita. Lähistöltä löytyy pari ruumista auton takakontista ja outo puhumaton moottoripyörämies liikkuu kylän laitamilla. Eläkeläisukkojen parlamentti pohtii tapahtumia. Kiehtovan säväyksen tarinaan tuo se, että poika Aarne tuntee hetkeä ennen kun jotain pahaa on tapahtumassa. Samalla tuntuu raapaistun tulitikun tuoksu. Matka Kreikkaan tuo kaivatun hengähdystauon, jonka jälkeen elämän yksitoikkoisuus ja olo kylässä alkaa helpottaa.Kotiutumista helpottavat Aarnen ystävä ja hänen isänsä, jotka ovat myös ulkopuolisia. Tämä pieni ja tiivis romaani on omalla tavallaan "tiheä" - se kannattaa ehdottomasti lukea!

Silja Järventausta jatkaa viidennessä runokokoelmasaan Ympäristön avajaiset kielen mahdollisuuksien tutkimista proosarunouden keinoin. Hänen aiemmat kokoelmansa olivat Kaupungin lippuluukulla 2015, Hyvän yön puisto 2012, Liputettu päivä 2008 ja Patjalla meren yli 2006.
Järventausta on runoilijana hyvin omintakeinen ja erityislaatuinen, ja vaikka runoilijoita ei ehkä olisi tarvekaan lokeroida mihinkään, niin Järventaustan lokeroiminen tuntuu erityisen turhalta ja jopa mahdottomalta. Hänen runouttaan kuvaa kuitenkin kielen liike ja kulku, lähes lapsenomainen kielen tunnustelu, murustelu ja alituinen uuden etsintä, ja lisäksi yllätykset ja huumori.
Tekstissä korostuu lause perusyksikkönä. Järventaustan runous voisi olla kielirunoutta. Hänen kokoelmiensa keskiössä eivät ole niinkään tunteiden tai ilmiöiden kuvailu, metafora tai symbolismi. Vaan pikemminkin runon polttoaineena toimii kirjoitettu kieli, sen materiaalisuus ja mahdollisuudet. Sanat synnyttävät toisia sanoja. Tätä uutta kokoelmaa lukiessani huomasin jännän ilmiön: kieleni - siis ihan tämä fyysinen lihas suussani - lähti lukemiseen mukaan. Kieleni jotenkin inspiroitui ja heräsi ja alkoi liikkua tekstin mukana. Kuulostaa vähän hassulta, mutta ehkä sekin kertoo Järventaustan runojen materiaalisuudesta! Järventaustaa on kutsuttu kirjailijoiden runoilijaksi: hänen kielelliset retkensä innoittavat muita kirjoittamaan, ne saavat toisten kielenkannat kirpoamaan.
Sitten Ympäristön avajaiset -kokoelmaan. Käytämme sanaa ympäristö paljon tässä ajassa. Voi olla että ilmasto on ottanut sen paikkaa viimeisen parin vuoden aikana. Mutta joka tapauksessa paljon puhutaan ympäristönsuojelusta ja ympäristöhaitoista ja ympäristötuista ja niin edelleen. Ympäristöä on toki myös kulttuurin muovaama inhimillinen ympäristö, ei vain luonto. Ympäristöä on myös esinemaailma ja rakennettu ympäristö. Järventaustan runoissa moni esine herää eloon ja ei-inhimillinen olio inhimillistyy personifikaation kautta. Ympäristökin puuhailee monenmoista.
”Se ei yksinkertaisesti tule laudaksi. Vaan se jatkaa niin kielteistä, niin tuhinaa.” ”Ympäristö ei yllättynyt vähän, että mainitsen sen ja liikun siinä sisässä.”
Järventausta on silläkin tavalla luova, että hän käyttää negaatiota, kieltomuotoa kielenluontiin. Tavallaanhan kielletty asia syntyy lukijan päässä sillä hetkellä kun kielto on tehty näkyväksi. Kokoelman loppupuolella hän kirjoittaa: ”Niin kävi. Kertomani mukaan keskipäivä ei lyönyt lyöntejään takaisin, eikä minun lyöntejäni. Apilasta eivät irronneet siivet, myöskään voikukka ei räsähtänyt rikki.”
Jään näiden runojen äärellä hämmennyksen tilaan, ja se on ihanaa, vapauttavaa ja oudon helpottavaa. Järventaustan runoissa on orgaanisuutta ja sanoja pakenevaa sisäistä logiikkaa, ja tuntuu että niiden parissa on samanaikaisesti täysin hereillä ja levossa.

Sirpa Kyyrönen jatkaa neljännessä kokoelmassaan aiemmista teoksista tuttujen teemojen parissa: hän tutkii naiskehoa, äitiyttä, naisen halua ja naisen ja luonnon yhteyksiä.
Äitiyden teema on ikiaikainen, ajaton, ja toisaalta niin toistettu että kuluneisuus ja kaavamaisuus uhkaavat. Kyyrösen teksti on kuitenkin vetävää ja aistivoimaista, läpeensä vakuuttavaa. Hän ammentaa Kalevalasta, kansanrunoista ja myyteistä. Nimihenkilö Marjatta on aktiivinen, hedelmällinen nainen, Neitsyt Marian kotimainen versio. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää Väinämöisen syrjäyttäjän, Karjalan uuden kuninkaan. Äitiyden ja naiseuden teeman lisäksi, ja toki näihin myös liittyen, Kyyrösen runoista välittyy ekologinen huoli, huoli luonnosta ja maailmasta. Mutta Kyyrönen ei käsittele aiheitaan yksiulotteisesti tai tendenssimäisesti, vaan niin naisasia kuin ilmastohuoli tulevat esiin rivien välistä. Kirjoittaessaan naisen luomisesta, lisääntymisestä, syntymisestä maailmaan ja maailman syntymästä Kyyrönen kirjoittaa samalla kirjoittamisesta ja luovuudesta ylipäätään. Nimesi on Marjatta on runsas ja rytmikäs teos, ravintoa mielelle ja sielulle. Verestä olet sinä tullut ja vereksi sinä jälleen muutut: "ja taittelet vessapaperista pikkuhousuihin taulun/ johon veri kirjoittaa sinun nimesi".

pim

Näin alkaa Johdatus pimeään.
Onko pim- niin kuin pimeää? Pim, joku pimahti? Pim, olet taiottu? Pimputtaako joku soitinta jossain?
Tutkija ja runoilija Matti Kangaskoskella on vahva filosofinen tausta. Hän on kertonut pohtineensa todellisuuden ja järjestävän mielen ongelmaa jo kauan.
Mitä on järjen valon tuolla puolen? Mitä rakkaus voisi olla järjestämättömässä todellisuudessa? Näitä Kangaskoski kysyy komeassa Johdatus pimeään -runokokoelmassa, joka voitti viime vuoden Tanssiva karhu -palkinnon.
”Haluan todellisuuteen, joten minun on opittava rakastamaan pimeää? - mikä tarkoittaa rakkautta ilman erottelua, mikä tarkoittaa rakkautta./ Kirkkaaseen keskipäivään puhkeaa ylitsetulviva pimeys, ja olkoon se näin./ Olkoon se näin?/ En tiedä, en kestä”
Johdatus pimeään on mustakantinen ja vakava mutta ei missään nimessä iloton kirja. Valon ja pimeyden teemat näkyvät myös kirjaesineessä itsessään. Puolivälissä kirjan sivut muuttuvat valkoisista mustiksi samalla, kun puhuja sukeltaa pimeään. Puhuja yrittää kääntää pimeyden teorian käytännöksi. Mutta todellisuus testaa: koetinkiveksi asettuu metelöivä seinänaapuri. ”Miten voin rakastaa mitään, jos en opi rakastamaan pimeää naapuriani? / Juuri tämän kanssa minun on oltava tekemisissä.”
Puhuja alkaa luopua todellisuutta järjestävistä elementeistä, kuten mielipiteistä, merkityksistä, hyvästä ja huonosta. Myös kieli alkaa hajota. Lopulta jäljellä on vain - pim.

Virpi Vairisen neljäs kokoelma tutkii internetin ja digitaalisuuden vaikutusta ihmiskokemukseen ja tapoihimme hahmottaa todellisuus. Teoksen keskiössä ovat kysymykset läsnäolosta ja poissaolosta. Vairinen syleilee digitaaliseksi muuttunutta maailmaamme: hän ei pyri tekemään runoudesta jotain siitä irrallista. Hahmotamme todellisuutta tutkimalla avaamiamme ikkunoita ja harhailemalla välilehtien kahinassa.
Vairinen kirjoittaa: "edestakainen liikkeesi online-tilaan ja takaisin kiihottaa minua olet paikalla, vihreä piste ja sitten katoat taas
se on kuin valo laiturin nokassa peilityynen öisen järven toisella puolen"
Kaikki tapahtuu niin paljon kertoo myös rakkauden menettämisestä ja rakastetun kuolemasta. Runojen taustalla on tosielämän menetys: Vairinen menetti kumppaninsa, (digi)runoilija ja kääntäjä Marko Niemen äkillisesti syksyllä 2019. Teoksen viimeinen kolmannes kertoo kuolinpäivästä ja kuvaa ja sanoittaa menetyksen jälkeistä suruprosessia.
Kokoelman kannalta olennainen käsite on Vairisen esille tuoma bifurkaatio eli kahdentuminen. Kumppanin kuoleman aiheuttama suru ja muistot katkovat kielen ja jakavat maailman kahtia. Myös kokoelma ratkeaa auki, kahdentuu ja halkeaa.
Don DeLillon romaani Esittäjä (The Body Artist) toimii kokoelmassa eräänlaisena tukirakenteena tai kipsinä. Runominä on lukenut romaanin useaan kertaan ja hän on käsitellyt sitä myös opinnäytetöissään. Surusta tulee lopulta dialogia runoilijan omien sanojen ja DeLillon tekstin välillä.

Lavarunoilija Elsa Töllin Fun primavera sisältää runoja joita Tölli on viime vuosien aikana esittänyt keikoilla. Fun primavera on leikekirja, lavarunoteos ja zine, ja se lemahtaa vahvasti punk-henkisyydeltä ja ite-taiteelta. Se rönsyää ja pursuaa, ja pakenee annettuja runokirjan malleja. Se on eräänlainen esitysten muistokirja. Siinä on settilistaa, räikeitä tussi- ja vahaliitupiirroksia, glitter-roskia ja valokuvia. Tölli luo sanoilla tilanteita, kuvia ja tunnelmia: ”Mentiin kulta-grillille glitterit kimmellen, Sanoit, ’on aina raskasta olla juhlien ainoa rihanna’ ja räkätettiin, liimat repeili kengistä. Kun suutut äkkiä, silmissäsi rypistyy eilisen hesareita, silloin sinua suutelen, kuolaista suutasi suutelen.”

Titaanidisko on Sini Silverin toinen runoteos ja ensimmäinen laaja kokoelma. Hän debytoi runoviholla vuonna 2017. Muotoilen muovipussista kaunista kahvaa -vihkonen oli rosoinen mutta jo omaääninen, ja Silverin poetiikka oli siinä jo idullaan.
Poesian julkaiseman Titaanidiskon hallitseva muoto on proosaruno. Silverin jäljittelemätön ääni ei kuitenkaan ole kesyyntynyt vaan kehittynyt. Titaanidisko tarjoaa hauskaa, mietteliästä ja posthumanistista luontorunoa. Keskiössä ovat tunteet ja tunnelmat, mutta taitavan tekijän käsissä kuva laajenee ja vaikuttaa.
”Tulee tuhlailla sanoja esineitä ajatuksia, puhua noin vain tästä kaikesta,/ pelkäämättä selitystä, olemalla tarkka siinä, tekemällä tarkasti pelko,/ tekemällä tarkasti sanat, ei-tietäminen. Sillä ei ole mitään kivaa lomaa,/ ansaittua poissaoloa, runollisuutta.”
Silveri kirjoittaa autenttisuuden ja eheyden ajatuksia vastaan. Minuus pakenee pysyviä identiteettejä kuin "liukastettu pala märkää muistoa". Kehollisuuskin on moninaisia ruumiinosia: reisiä, pyllyjä, suita, ihokarvoja. Harvoin runoudessa puhutaan perseistä, mutta Silveri ei kaihda sanoa rumaakaan sanaa niin kuin se on.
Kokoelmassa toistuu yksi kuva: sipsi eli perunalastu. Sipsiä halutaan, ja sen saavuttamattomuus turhauttaa. Banaali runokuva kertoo Silverin tyylistä. Lopulta tyhjä sipsipussi otetaan uusiokäyttöön, ja sehän kertoo toivosta, terveemmästä luontosuhteesta ja uuden maailman mahdollisuudesta.

Tania Nathan on journalisti ja runoilija, joka työskentelee nuorten parissa ja järjestää open mic -tapahtumia Helsingissä. Hänen äitinsä on kiinalainen, isä srilankalainen. Suomeen hän päätyi 2000-luvun alussa.
Nathan kirjoittaa englanniksi. Runot ovat suuhun sopivia, lavarunoutta, tai sitten pitkiä kertovia tekstejä, proosarunoa. Hän on kertonut että hänen runoutensa alkoi raivosta ja se on hyvin henkilökohtaista. Sitä kautta teksteihin tulee myös poliittinen, kantaaottava taso.
”The angry brown girl that has lived/ unsettled/ and/ unsatisfied/ In my skin, inside my bones,/ Between my lips and my teeth my/ Blood and my organs/ Will not be quiet anymore.”
Nathanin teoksen on rahoittanut ARMA (Anti-Racism Media Activist Alliance), jonka tavoitteena on nostaa esiin Suomessa asuvia ruskeita kirjoittajia. Alkusanoissaan Nathan kohdistaa sanansa myös suomalaisille kustantamoille, jotka kieltäytyivät julkaisemasta hänen runojaan. ”To all the Finnish publishers that said to me No, I say to you now, Yes.”
Runojen kustantaminen jää näinä päivinä aika pitkälle pienille kustantamoille. Englanniksi kirjoittavat POC-runoilijat ovat marginaalin marginaalia. (POC=people of colour)

Pienelle Enostone kustannukselle osui viime syksynä lottovoitto, kun runoilija Louise Glück palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Glückin kokoelman Faithful and Virtuous Night käännös oli nimittäin Anni Sumarin työpöydällä jo pitkällä. Harvinainen sattuma toi nobelistin runot suomenkielisten lukijoiden käsiin hyvin pian sen jälkeen kun Glück oli saanut palkintonsa.
77-vuotias Glück on 12 kokoelmaa julkaissut runoilija, esseisti, Yalen yliopiston professori ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän debytoi vuonna 1968 runokokoelmalla Firstborn. Hänet on ehditty palkita moneen kertaan muilla kirjallisuuspalkinnoilla (mm. Pulitzer, National Book Award, Bollinger Prize). Vaikka hän on Suomessa ollut vain pienen runotuntijoiden piirin tuttu, maailmalla hän on ehtinyt nauttia suurta arvostusta jo pitkään.
Alkukielellä vuonna 2014 julkaistu Uskollinen ja hyveellinen yö -kokoelma koostuu roolirunoista. Sen teemoja ovat ikääntyminen, suru ja menetykset. Toisaalta siinä vilahtavat ritarit ja kuningas Arthurin legenda. On poika ja tämän veli, jotka menettävät vanhempansa autokolarissa ja päätyvät asumaan tätinsä luo. Runojen puhujasta, eli tästä orpopojasta, kasvaa melankolinen kuvataiteilija. Muistot ja menetysten paino eivät koskaan jätä häntä rauhaan. Kuoleman lähestyessä hän etsii ja rakentaa muistojensa varaan syvempiä yhteyksiä ja merkityksiä.
Osa runoista on kuin pienoisnovelleja, kieleltäänkin enemmän kertovia kuin lyyrisiä. Toisaalta runoissa on usvaista unitunnelmaa, jotain arkaaista ja ikiaikaista, ritarien aikaan vievää.
Anni Sumari on runoilija ja suomentaja, joka Aki Salmelan ohella on kunnostautunut viime vuosina erityisesti yhdysvaltalaisen runouden kääntäjänä. Aviador kustantamo julkaisi Sumarilta yhdysvaltalaisen nykyrunouden antologian Merenvaahdon palatsi vuonna 2019. Jo siinä oli pari Glückin runoa.
Hyvät käännökset laajentavat ja jopa mullistavat tapoja hahmottaa runous. Suomessa merkittäviä amerikkalaisia käännösrunoilijoita ovat olleet aikaisemmin esimerkiksi T. S. Eliot, Allan Ginsberg ja Sylvia Plath. Toisaalta meiltä puuttui pitkään keskeisiä amerikkalaisen runouden käännöksiä.
Monta 1900-luvun amerikkalaisen runouden jättiläistä on suomennettu pahasti jälkijunassa. E. E. Cummingsilta, Anne Sextonilta ja Robert Lowellilta on saatu valitut runot suomeksi aivan viime vuosina. Kyse on pienten kustantamojen ja innokkaiden suomentajien pioneerityöstä. Siinä missä kirjailijat luovat kirjallisuutta, voisi sanoa että kääntäjät luovat maailmankirjallisuutta. Runokäännökset tuovat lukijan ulottuville puhujia toisesta ajasta, toisesta paikasta ja vieraista kulttuureista. Juuri meidän ajassamme tuntuu erityisen tärkeältä antaa tilaa toisille näkökulmille ja puhujille. Englanninkielisen kulttuurin rinnalle tarvitsisimme tietysti runsaammin myös muita kielialueita.

T. S. Eliotin lähes satavuotias modernismin klassikko The Waste Land (1922) kääntyi uudelleen suomeksi Markus Jääskeläisen käsissä. Nimellä Autio maa tunnettu pitkä runo on nyt Joutomaa. Runo on julkaistu suomeksi tätä ennen kahteen otteeseen: vuonna 1949 Lauri Viljasen ja 1992 Ville Revon kääntämänä. Runon taustalla on nähty ensimmäisen maailmansodan ja Euroopassa riehuneen espanjantaudin kauhuja, mutta myös Eliotin henkilökohtaista ahdistusta. Runoilija sairasteli ja hänen avioliittonsa oli vaikeuksissa. Eräällä tavalla Joutomaa on uuden kynnyksellä kirjoitettua kriisirunoutta. Siis erittäin aikaamme sopivaa. Jääskeläisen suomennos päivittää Eliotin nykylukijalle. Teoksen nimen suomennos on herättänyt keskustelua. ”Autio maa” on jylhempi, eeppisempi ja enemmän tulkinnoille avoin. “Joutomaa” on käännöksenä tarkka ja ytimekäs. Se tavoittaa teoksen hengen: ihmisen tekosilla on seurauksia, ja asiat ovat menettäneet arvoaan ja merkitystään. Runossa yllättää sen lyhyys. Ensimmäistä kertaa se julkaistaan suomeksi itsenäisenä teoksena. Jääskeläinen on suomentanut myös Eliotin laajan huomautusosion. Suomenkielinen runous murtui modernismiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. The Waste Land antoi silloin runoudelle uusia suuntia. Teoksen vaikutus suomalaiseen runouteen on siis vahva ja siksikin teokseen on syytä palata. Teos sisältää kirjallisuudentutkija Pekka Vartiaisen valaisevat jälkisanat. Joutomaa on moniääninen vahvojen runokuvien kollaasi. Suomentaja tavoittaa hienosti erilaiset puherekisterit ja kielen vaihtelevat rytmit. Runo muistuttaa Thames-joen rantaa laskuveden aikaan. Sieltä löytyy milloin mitäkin hylättyä, kadotettua ja rikkinäistä. Joskus silmiin osuu kimmellystä ja aarteita. Ylevä ja myyttinen yhdistyy jokapäiväiseen ja rujoon. Joutomaa päättyy sanoihin: ”Shantih shantih shantih”. Sanskritinkieliset sanat viittaavat rauhaan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Se etsiikö Eliot mylleryksen ja sirpaileisuuden keskellä syntyneessä runossaan nimenomaan rauhaa ja mielekkyyttä, onkin sitten oma keskustelunsa.

Leevi Lehto (1951–2019) olisi halunnut suomentaa John Keatsin (1795–1821) tuotannon alusta loppuun, jos vain sairaus ja kuolema eivät olisi tulleet väliin. Myös Keatsin elämän riuduttava tauti katkaisi kesken, joten näillä kahdella runoilijalla on valitettavasti muutakin yhteistä kuin rakkaus sanoihin.
Keats on suuri brittiklassikko, ensimmäisen aallon romantikkoja. Hänen kääntämisensä on ollut varmasti haaste. Keats kirjoitti aikanaan aika modernisti. Lehto valitsi niin, että hän ei lähtenyt kääntämään 1800-luvun alun englantia 2000-luvun alun suomeksi. Vaan hän käytti Keatsin arkisen kielenkäytön vastineena Aleksis Kiven suomea 1860-luvulta, luultavasti jo siksikin koska vuonna 1817 suomen kieltä kirjoitettiin vielä niukasti.
Vanhemman, mittaan kirjoitetun runouden suomentaminen on vaikeaa. Otto Mannista, joka käänsi paljon runoutta, kritisoitiin siitä, että hän halusi pitää kiinni mitasta ja loppusoinnuista hinnalla millä hyvänsä. Leevi Lehto otti toisen suunnan. Hän oikaisi välillä sekä rytmissä että riimeissä. Lehdon suomennos ei siis ole ongelmaton eikä täydellinen, mutta kiinnostava se on. Runoilija Erkka Filander toimitti kesken jääneen käännöksen julkaisukuntoon. Kulttuurityö, joka ansaitsee kiitoksen.
"Pois! pois! luoksesi mä tahdon lentää, en kera Bakkhuksen ja leopardiensa, vaan Runouden siivin, näkymättömin, uhmaten hämmennystä hitaan pään." (Oodista satakielelle)

Samuraipeli Ghost of Tsushimassa pelaaja pääsee hyppäämään Jin Sakai -nimisen samurain varusteisiin. Pelin tarina alkaa vuodesta 1274 siitä, kun mongolialaiset hyökkäävät verisesti Japanin ja Korean välissä sijaitsevalle Tsushiman saarelle. Jinin ystävät ja toverit heittävät henkensä heti kättelyssä, kun ainoastaan sankarimme pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Näin käynnistyy vastarinnantäyteinen juoni. Pelin päähenkilönä tehtäväsi on taistella mongolivalloittajia vastaan ja kerätä avuksesi liittolaisia kamppailuun. Pelin eeppisen matkan aikana ei ole aina mahdollista noudattaa samuraiden tiukkaa etikettiä joten myös hiippailua on kosolti luvassa.
Tsushiman saari on mallinnettu todella kauniisti ja kartalla riittää valtavasti nähtävää ja koettavaa. Pelkästään ensimmäisenä aukeavalle pelialueelle on helppo unohtua pitkäksi aikaa. Pelinkehittäjät vierailivat teoksen syntyprosessin aikana useita kertoja tosielämän Tsushimassa ja heidät onkin nyt nimetty saaren virallisiksi lähettiläiksi pelin julkaisun tuotua saarelle reilusti uteliaita vieraita. Lisäksi yksi upeimmista ja innovatiivisimmista pelillisen designin elementeistä on pelihahmoa oikeaan suuntaan ohjaava pelimaailmassa puhaltava upeannäköinen tuuli. Näin pelaaja ei joudu missään vaiheessa eksyksiin suurella kartalla, mutta immersiota rikkovia leijuvia nuolia ja katkoviivoja kuitenkaan tarvita.
Saarelta löytyy tuttuun tapaan sekä sivutehtäviä, avointa seikkailua että pääjuonen edistämistä. Jin voi esimerkiksi vallata menetettyjä rakennuksia takaisin mongolien käsistä. Myös näihin puuhiin uppoaa helposti tunti jos toinenkin. Tekeminen ei tunnu keinotekoiselta tavalta pidentää peliä, vaan luontevalta osalta seikkailua. Myös taistelu on pelissä nautinnollisen hyvin mallinnettu. Jinin arsenaalista löytyy kaksi erikokoista miekkaa, jousi sekä muita työkaluja vihollisten päiden menoksi. Varusteita voi pelin edetessä myös parannella pelityylinsä mukaan.
Vihamielisillä alueilla kannattaa edetä hiipien ja valita reittinsä tarkkaan. On todella palkitsevaa (ja huomattava strateginen etu) hypätä näkymättömistä kukistamaan Jinistä täysin tietämättömiä vihollisia.

Last of Us Part II:n tarina seurailee ykkösosasta osasta tutun Ellien elämänvaiheita neljä vuotta edellisen pelin tapahtumien jälkeen. Elliestä on varttunut 19 vuotias nuori nainen.
Peli jatkaa vuonna 2013 ilmestyneen mestariteoksen tarinaa paljon synkemmällä ja raadollisemmalla tarinalla. Esiosaa on verrattu Cormac McCarthyn romaaniin ”Tie”. Jatko-osan vaikutteissa mainitaan mm. Kummisetä 2. Myös tarina on yhtä raadollinen. Teoksen ohjaaja Neil Druckmann onkin todennut, että edellisen pelin kantava teema oli rakkaus, mutta tällä kertaa eteenpäin ajavana motiivina toimii viha ja kosto. pelin on sanottu käsittelevän ihmisen haurasta psyykettä pelihistorian parhaimmalla tavalla. Pelin tarina ei arkaile näyttää ihmisten epätäydellisyyttä, pakkomielteitä ja moraalikatoa, mutta se haastaa myös pelaajan kyseenalaistamaan oikeutusta teoilleen.
Kyseessä on peli, jossa väkivaltaa ei kaunistella, vaan se näytetään juuri niin kamalana kuin se tarinassa tapahtuu. Tämä saa pelaajan haluamaan vältellä väkivaltakohtauksia sekä tekijänä että kokijana. Se taas tuo uudenlaisen kokemuksellisen kerroksen teokseen. Kukaan ei ole tarinassa yksiulotteinen hyvis tai pahis, vaan kaikilla hahmoilla on oma näkökulmansa tapahtuneisiin asioihin ja sitä kautta oikeutus rankkoihinkin tekoihin selviytymisen tähden. Tämän teoksen tarina on pakko kokea pelimuodossa. Niin paljon siinä hyödynnetään nimenomaan peleille ominaista ”aktiivisen kokemisen kerrontaa. Jos aikuiseenkin makuun rankka ja vihaa sekä kostoa sisältävä matka hajonneen infrastruktuurin keskellä, yhteiskunnan suoman turvan kadottua täysin olemattomiin, kannattaa tämä peli ehdottomasti pelata. Se on yksi pelimaailman mestariteoksisista, joka jää historiaan.

Dystopiaa, kyberpunkkia, kasariestetiikkaa, hakkereita, suuryhtiöitä, tekoälyjä, kybernetiikkaa, karuja ihmiskohtaloita ja virtuaalitodellisuuskokemuksia. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Cyberpunk 2077.
Peliin luodaan päähenkilö nimeltä V, joka on pelaajan valinnan mukaan olla joko katujen kasvatti eli street kid, korporaatioiden keskellä kasvanut corpo tai yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytynyt nomad. Peli perustuu Cyberpunk 2020-pöytäroolipeliin ja sen maailmaan, mutta aikaa on tosiaan pöytäroolipelin tapahtumista kul unut se 57 vuotta mutta Night City on silti entisensä, stereotyyppinen tulevaisuuden kaupunki korostettuine luokkaeroineen ja ongelmineen. Night Cityn periaatteellinen valta on kaupungin hallituksella ja poliisivoimilla, mutta todellisuudessa valta on enemmän suuryrityksillä ja jengeillä. Night City on kuitenkin ympäristönä upea. Sen futuristinen ja dystopinen maailma kiehtoo mieltä ja houkuttelee seikkailemaan.
Tunteita herättävässä tarinassa suurta osaa näyttelevät myös upeat sivuhahmot, kuten Keanu Reevesin esittämä ”Johnny Silverhand” tai Emily Woo Zellerin ”Panam Palmer”.
Peli sai paljon kritiikkiä julkaisuhetkellään lukuisista bugeistaan konsoliversioissa, mutta ne alkavat olla viimeisimpien korjauspäivitysten myötä täysin historiaa. Jos avoimen maailman futuristis-dystopinen seikkailu kiinnostaa, on Cyberpunk 2077 ehdottomasti koettava!

Simaa! Rähinää! Valloitusta! Yhteisöllistä viikinkimeininkiä, näkyjä, kylien rakentamista ja Englannin valloitusta! Kaikkea tätä on luvassa Assassin's Creed Valhallassa joka on pelisarjan 22. osa. Ajallisesti peli sijoittuu vuoteen 873, jolloin viikingit hyökkäsivät sankoin joukoin englantiin. Pelin päähenkilönä toimii korppiklaanin Eivor-niminen viikinki jonka sukupuolen saa jokainen valita itse pelin alussa.
Valloittamisen ja räyhäämisen lisäksi pelissä pääsee rakentamaan ja kehittämään omaa viikinkikyläverkostoaan, joihin on pelin edetessä mahdollisuus hankkia lukuisia parannuksia. Myös viikinkimäinen elämäntyyli vieraalla mantereella on mallinnettu hyvin. Ulkoasultaan peli on huikean kaunis, ja täynnä syksyisiä ruskean eri sävyjä. Taistelut on mallinnettu viikingeille sopivaan suoraviivaisen brutaaliin tyyliin, ja tekemistä riittää todella pitkäksi aikaa. Peli jatkaa muutaman aiemman osan avoimen maailman tyyliä ja on edeltävät osat pelanneille samaan aikaan sekä vanhaa tuttua että tuoretta tunnelmaa.
Jos haluat rynnätä viikinkien kanssa karjuen pitkästä viikinkilaivasta valtaamaan englantilaista kylää joka kylpee todella kauniissa auringonlaskussa tämä on ehdottomasti peli sinulle.

Tässä pelissä on tärkeää että metallimusa pauhaa, aseita ai tarvitse ladata, moottorisahasta ei lopu bensa, eikä tukka putoa pois putkelta missään vaiheessa. Kyseessä on huikean tunnelmallinen kummitusjuna läpi helvetinpappien kutsumien lihaisien joukkioiden ja tuhoutuneiden maan kaupunkien. Alla hieman tekosyytä hävitykselle:
8 kuukautta Marsin (edellisen pelin) tapahtumien jälkeen demoniset voimat ovat vallanneet maan. 60% ihmiskunnan populaatiosta on pyyhitty olemattomiin. Ihmisolentojen rippeet ovat joko paenneet planeetalta kokonaan tai liittyneet ARC:hen (armored respose coalition) joka on invaasiota vastaan taisteleva vastarintaliike, joka pelin alussa on joutunut menemään maan alle kärsittyään mittavia tappioita.
Noniin. Siinähän sitä sitten olikin syytä riehua! Poista varmistin, laita moottorisaha laulamaan ja nojaa taaksepäin kun tämä nopeatempoinen scifikauhurymistely viihdyttää ja voimaannuttaa sinua. Toimii myös stressinpurkukeinona!

Watch Dogs Legionin tarina starttaa, kun salaperäinen Zero Day -niminen ryhmä suorittaa sarjan terrori-iskuja Lontoon keskustassa. Syylliseksi lavastetaan Päähenkilöiden hakkeriryhmä DedSec, joka tästä syystä joutuu ahtaalle ja alas ajetuksi. Tästä seuranneessa yhteiskunnallisessa myllerryksessä viranomaiset luovuttavat melko nopeasti palkka-armeija Albionille oikeudet valvoa järjestystä voimakeinoin Lontoossa. Seuraa tilanne, joka eskaloituu nopeasti kohti Orwellin dystopioista tuttua valvonnan ja hallinnan kauhukuvaa.
Tästä asemasta päähenkilömme lähtee rakentamaan uudelleen DedSecin toimintaa, samalla selvittäen kuka oli oikeasti terrori-iskujen takana. Tehtävänä pelissä on siis koota vastarintaliike, jolla sitten kerättään tietoa terroristeista ja saatetaan valtaapitävät vastuuseen.
Ubisofitin avoimen maailman peleistä pitävät löytävät Watch Dogs Legionista paljon tykättävää. Kartta on täynnä tehtäviä ja muuta pientä suoritettavaa ja avattavaa. Peli erottuu muista samankaltaisista, kiehtovalla rekrytointijärjestelmällään, joka mahdollistaa kenen tahansa Lontoolaisen värväämisen DeadSecin riveihin ja näin hänellä pelaamisen. Näin ollen pelissä ei siis ole mitään päähenkilöä, ja hahmoa voi halutessaan vaihtaa lennosta sujuvasti. Rekrytoitavia hahmoja on valtava kirjo, ja heillä on mitä eriskummallisempia kykyjä ja ominaisuuksia, jotka tekevät tästä toimintajännäristä myös valtavan hauskan pelin.

Ydintuhoscifin ystäville Wasteland 3:n lähtökohta on hyvin tuttua huttua: Ydinsota on tehnyt selvää jälkeä maailmasta ja infrastruktuureista. Ihminen on kuitenkin sitkeä, fiksu ja selviytymisennälkäinen olento. Säteilyaavikoiden keskeltä löytyy useita selviytyjien kyhäämiä yhdyskuntia ja jopa orastavia sivilisaation alkuja. Suuri tuho on kuitenkin tarjonnut tilaa vapaana rehottavalle hulluudelle. Maailmasta tuntuu löytyvän enemmän eriskummallisia sekopäisiä porukoita kuin täysjärkisiä ja strategisiayksilöitä. Ehkä kaikki fiksut asuvat erakkona jossain kaukana näistä sekoilijoista.
Ydintuhon keskellä toimivat myös aavikon samoojat (Desert Rangers), aiemmista Wastelandeista tutut lainvartijat. Tässä pelisarjan kolmannessa osassa he suuntaavat pölyisestä Arizonasta ikuiseen ydintalveen kiedottuun Coloradoon, jossa kaikki tuntuu menevän täysin päin honkia. Seuraa petoksia, salaliittoja, juonittelua, lisää hulluutta ja lopulta epätoivoinen jälleenrakennusyritys.
Wasteland 3:n voi todeta olevan monella tapaa lumoava seikkailu. Vaikka tarinan postapokalyptinen kerronta ja tuomiopäivänjälkeiset kliseet perustuvat tuttuun ja kertaan koettuun konseptiin, siirtymä pohjoiseen keskelle pakkasia ja uusia sekopäisyyksiä tuo tarinaan tuoreutta ja uusia houkuttelevia näkökulmia.
Joutomaa 3:n Tuhonjälkeiset tarinat ovat samaan aikaan traagisia, liikuttavia ja koomisia. Tämä johtuu pääosin siitä, että pelin käsikirjoitustiimillä on varsin upeasti sana hallussaan. He saavat pelaajat touhuamaan ilomielin arktisella joutomaalla, jonka inhimillisten, epäinhimillisten, omituisten, synteettisten ja koneellisten asukkaiden välit ovat usein vähintäänkin kireät ja toisinaan jopa sotaisat.
Tämä luo herkullista kontastia ristiriitaisille kohtaloille. Tarinankerronta on selkeän laadukasta sekä pienissä että suurissa linjoissa, yksittäisissä ja ihmis- ja olentoryhmien kohtaloissa. Joutomaan asukkien keskinäiset keskustelut herättävät paikoin syviäkin ajatuksia ja tunteita, kun tarina kiertelee niin maukkaan scifin kuin purevan satiirinkin maisemissa.
Tunteikas pelaaja joutuu toden teolla miettimään arvovalintojaan ja puntaroimaan, kenen etuja hän oikeastaan haluaa pelissä ajaa. Useiden ryhmien ja henkilöiden tavoitteet tai motivaatiot ovat keskenään vastakkaisia, joten pelin tarinassa tehdyt päätökset vaikuttavat sekä Coloradon asukkaisiin että lainvalvojien nauttimaan arvostukseen osavaltion eri valtaryhmittymien keskellä. Ydintalvessa seikkaileminen saakin lisää jännitettä, kun pelaaja joutuu miettimään omantunnonkysymysten lisäksi myös valintojensa laajempia ja jopa poliittisia seurauksia alueen viattomille siviileille.

Those who remain on ensimmäisestä persoonasta kuvattu psykologinen kauhupeli, jonka alkumetreillä itsetuhon ja alkoholismin pyörteissä tempoileva katuva perheenisä Edward aikoo kunnostautua ja jättää rakastajattarensa motellivierailun aikana. Asian toimittamiseksi hän saapuu Dormontin kaameaan kaupunkiin keskellä yötä. Salarakkaan tapaamispaikkana toimiva motelli vaikuttaa oudon autiolta, ja tilanne eskaloituu entisestään, kun Edwardin auto varastetaan. Pahaenteisyys alkaa olla käsinkosketeltavaa viimeistään, kun motellin huonepuhelin soi ja kuiskaava ääni neuvoo pysymään valossa.
Kadonneita kaupunkilaisia ei kuitenkaan tarvitse etsiä kaukaa. Riittää, kun sammuttaa valot. Huoneisiin tulvivassa pimeydessä Edwardia tuijottavat lukuisten ihmishahmojen hehkusilmäiset rivistöt valmiina iskemään ilkeitä ja teräviä esineitä Edwardin kurkkuun, jos tämä ajautuu liian syvälle pimeyteen.
Those Who remainilla on kestoa maltilliset 6 tuntia, joista suuri osa kuluu valonlähteitä ja katkaisijoita etsien ja moraalisia valintoja tehden. Jos pelkäät pimeää tai jännität pimeässä vaanivien varjo-olentojen ohi hiippailua, saat pelistä varmasti hyvät värinät irti. Paatuneet kauhupelien ystävät saattavat kuitenkin jäädä kokemuksesta hieman kylmäksi. Pelin "valaise alue jotta voit edetä"-mekaniikka saattaa alkaa pidemmän päälle puuduttaa, vaikka mittaa ei pelillä tosiaan ole kuin tuo 6 tuntia.

1920-luvun Chicago oli vaarallinen paikka. Kieltolain myötä oletettiin, että monet asiat rauhoittuvat, mutta tilanne oli täysin erilainen. Ryyppääminen siirtyi alamaailmaan, jota pyörittivät monet erilaiset rikollisryhmittymät. Eräs tunnetuin alamaailman hahmo oli Al “Scarface” Capone, joka on pelattava hahmo Empire of Sinissä. Pelissä on lisäksi mukana myös muita tosimaailman gangstereita.
Empire of Sinissä lähdetään valloittamaan Chicagon eri kaupunginosia – tavoitteena on ottaa koko kaupunki haltuun. Tässä onnistutaan perustamalla laittomia viinatislaamoja, yökerhoja, bordelleja ja kasinoita, sekä tuhoamalla muita rikollisorganisaatioita. Rosvoporukoita johtaa aina pomo, joista jokaisella on pelissä omat ominaisuutensa.
Bisneksen ytimessä ovat viinatislaamot. Yökerhoon on yllättäen vaikea saada asiakkaita, jos baaritiskin takaa ei löydy vettä vahvempaa. Bordellit toimivat toki ilman alkoholiakin, mutta viinan myyminen vilkastaa bisnestä. Koska kyse on kieltolaista, virkavalta valvoo toimintaa huolellisesti. Jokaisella laittomalla bisneksellä on mittari, joka kertoo, kuinka lähellä ratsiat oikein ovat. Tilannetta auttaa maksamalla siitä, että yökerhot pystyvät toimimaan huomiota herättämällä. Jokaista maanalaista bisnestä voi kehittää myös muilla tavoilla, sillä vartijoiden määrän lisäksi juottoloiden tunnelmaa voi parannella asiakasvirran kasvattamiseksi. Tähän auttaa myös se, että tavernojen puskaradioita voi kehittää kuuluvammaksi
Paremmalla viinalla saa suuremmat voitot, sillä myrkyn myyminen ajaa asiakkaat joko kirjaimellisesti maan alle tai laadukkaampiin yökerhoihin. Hotellien rakentaminen tuo lisää asiakkaita jokaiseen hämäräbisnekseen. Pelaajan päämajana toimivat turvatalot, joiden turvallisuuden ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä onnistuneet kilpailijan iskut saattavat tehdä gangsterista entisen. Uusia toimitiloja voi ostaa, tai niitä voi vallata rivirikollisten lisäksi myös kilpailijoilta, jolloin bisneksen saa haltuunsa ilman rahallista korvausta. Sikailulla on tietenkin omat seuraukset, sillä jostain syystä väkivaltarikolliset eivät katso hyvällä heihin kohdistuvia hyökkäyksiä.
Yökerhot ovat jokaisen gangsterin suurin tulonlähde, ja bordelleista tienaa huomattavasti vähemmän. Kasinot ovat riski, koska niiden tuotto riippuu siitä, kuinka paljon uhkapelaajat onnistuvat voittamaan rahaa itselleen. Käteinen on pelissä avainasemassa, sillä ilman sitä pelaaja jää kilpailijoiden jalkoihin hyvin nopeasti. Pelaajalle jääkin valinta, painottaako reusrsseja kätyreiden palkkaamiseen, vai omien kohteiden paranteluun.

Haluaisitko tehdä pelin, mutta et osaa koodata? Entä kiinnostaisiko kokeilla muiden samassa tilanteessa olleiden tuotoksia? Ota avuksesi Dreams, joka ei ole niinkään peli, vaan enemmänkin pelimoottori, jolla voi tehdä monipuolisesti laajan kirjon erilaisia pelejä, ja ja kaa niitä muille pelattavaksi. Muiden teoksista voi myös inspiroitua ja oppia, koska niitä voi ottaa omiin peliprojekteihin lähtökohdaksi. Dreams on siis pohjimmiltaan graafinen ja yhteisöllinen kehitystyökalu kaikille jotka eivät ,jaksa tai voi opiskella pelikehitykseen olennaisesti kuuluvaa ohjelmointia.
Kiitelty Dreams on todella kunnianhimoinen ja laaja konsepti, joka päästää käyttäjät luomaan mielikuvituksellisten peliteosten lisäksi tyylikkäitä tai tyylittömiä teoksia aina mahtavista musiikkivideoista erilaisiin mehevän yksityiskohtaisesti mallinnettuihin 3D-ruoka-annoksiin. Myös esimerkiksi Ensimmäisen persoonan räiskintäpelit, Kävelysimulaattorit, Tasohyppelyt? Perinteiset seikkailupelit tai retroestetiikkaa huokuvat pikseliteokset onnistuvat hauskasti käsen käänteessä.
Dreamsin kehittäneellä Media Moleculella on nähty huomattavan paljon vaivaa, jotta itse Dreams-alustan oppiminen olisi miellyttävää. Erilaisia opasvideoita löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Aluksi iso osa Dreamsin parissa vietettävästä ajasta kuluu kuin siivillä pelkkään kehitystyökalun käyttämisen opiskeluun. Myös kokeilla ja sekoilla voi omalla rakennusalueella vaikka loputtomiin, koska myös päämäärätön sekoilu pelin kontrollien kanssa on superkivaa. Toisaalta myös pitkäjänteisemmän projektin parissa värkkääminen on palkitsevaa puuhaa jossa mieli lepää.
Dreams on voimakkaan yhteisöllinen alusta siinä mielessä, että kaikki käyttäjät voivat halutessaan laittaa tuottamansa sisällön muiden koettavaksi. Luomuksia on jo lukemattomia, ja ajan myötä muotoutuvasta yhteisöllisestä pelikirjastosta tulee varmasti löytymään monia häkellyttävän hienoja teoksia laidasta laitaan.
Jotkut Dreamsista löytyvät pelit ovat niin omaperäisiä, näyttäviä ja toimivia, että niiden takana piileskelee mitä luultavimmin joku sellainen taho, joka tekee pelejä ammatikseen. Se käy ilmi erityisesti kenttäsuunnittelusta, jonka onnistunut toteuttaminen ei ole vaivatonta. Samalla oppii aimoannoksen peliprojektien laajuudesta ja pelien syntymisestä. Dreams mahdollistaa erinomaisen kauniin näköisten tuotosten kehittämisen, mutta grafiikka ei tietenkään ole niin näyttävää kuin mitä pelistudiot saavat aikaiseksi oikeilla pelimoottoreilla. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö Dreamista saisi opiskelemalla ja kokeilemalla irti jotain todella vaikuttavan näköistä. Kehittäjät ovatkin luvanneet, että peleistä parhaat julkaistaan erikseen PlayStation Storessa, aivan kuten asiaan kuuluukin
Konkreettinen luomistyö alkaa Dreamsissa näin:

Jokaisella ”uneksijalla” on Dreamsissa oma kolmiuloitteinen rakennusalueensa, joka on aluksi täysin tyhjä. Osoittimen virkaa toimittaa pörröinen otus, joka liikkuu ruudulla ohjaimen liiketunnistimen tahdittamana. Ohjaimen eri napeilla säädetään esimerkiksi katselukulmaa, ja luodaan ja siirretään syntyvän pelin rakennusosia. Näiden elementtien kopiointi, aivan kuten lähes kaikki muukin toiminta, on tehty erittäin helpoksi ja yksinkertaiseksi, mikä nopeuttaa luovaa kehittämistä suunnattomasti
Alussa valitaan lähdetäänkö seikkailemaan muiden luomistöiden kimppuun, ollaanko tekemässä yksittäistä teosta (à la aiemmin mainittu herkkulautanen) vai halutaanko aloittaa erillinen kohtaus.
Kohtaukset ovat käytännössä luotavan pelin kenttiä. Dreamsissa on mahdollista tehdä kaikki aivan itse alusta saakka, mutta se tarjoaa myös pelissä valmiina olevia elementtejä ja esineitä aina pienestä pusikosta taivaankappaleisiin, ja kaikkea näiden väliltä. Lisäksi yhteisön jäsenien luomuksia voi vapaasti ottaa omaan käyttöönsä, ja niitä voi myös muokata mielensä mukaisesti. Tämä auttaa varsinkin ensimmäisten luomusten kuvittelussa huomattavasti.
Luotavia pelejä pääsee vaivattomasti kokeilemaan joko ensimmäisestä tai kolmannesta persoonasta vaihtamalla editointitilasta pelitilaan. Lisäksi peleistä on mahdollista tehdä moninpelejä, joiden kimpussa voi parhaimmillaan olla jopa neljä uneksijaa samanaikaisesti.
Jos haluaa välttämättä tehdä kaiken alusta saakka itse, esimerkiksi vaikkapa talon, tapahtuu se valitsemalla työkaluvalikosta sellainen väline, jolla voi muovata neliön hyvin näppärästi. Sen jälkeen tehdään kolmio, joka ujutetaan neliön päälle niin, että lopputulos vaikuttaa etäisesti talolta. Pienen viilauksen jälkeen rakennukseen voi tehdä samalla tapaa vaikkapa ikkunat, oven ja savupiipun. Pelkän värittämisen lisäksi on mahdollista valita esimerkiksi se, millaiset tekstuurit rakennuksessa on, ja kuinka se reagoi valoon. Savupiipun ylle voi napata muutamaa nappia painamalla savumuodostelman, ja myös tätä voi muokata todella pitkälle: savun voi saada käyttäytymään monella eri tavalla ja nopeudella.
Myös ääniä, eli musiikkia ja erilaisia efektejä, saa luotua tai lisättyä projekteihin todella näppärästi. Näin peliunelmat heräävät parhaimmillaan eloon aivan odottamattomalla tavalla. On jokseenkin uskomatonta, että Dreamsista löytyy kaiken muun ohella varson tomiva sekvensseri musiikin tekemiseen ja säätämiseen. Tosin sen käyttäminen PS4-ohjaimella vaatii hieman kärsivällisyyttä. Dreamsiin voi lisätä myös omia ääniä sellaisella USB-tikulla, joita PS4 tukee. Myös mikrofonilla voi nauhoittaa ääniä peliinsä. Valikoimasta kuitenkin löytyy elementtien lisäksi myös valmiita ääniä.
Ehkä kuvaavin Dreamsista sanottu asia on erään pelinkehittäjän tokaisu: ”Miten näin monipuolisen ja käyttökelpoisen pelimoottorin voi saada tähän hintaan?”

Ysäripelien ja Star Warsin fanit muistelevat edelleen lämmöllä X-Wing avaruussimulaattorisaagaa, joka vei pelaajat kaukaiseen galaksiin lentelemään alkuperäisen Tähtien sota -trilogian ikonisilla avaruusaluksilla. Onkin mukava muistella X-wingin kparissa kulutettuja tunteja samalla kun käynnistelee uutta peliä, sillä uusi Star Wars: Squadrons ei peittele esikuviaan.
Vaikka peliä markkinoidaan pääasiallisesti verkkopeli edellä, on mukana myös varsin kattava noin kymmentuntinen yksinpelattava tarina. Sen tapahtumat sijoittuvat Tähtien sodan aikanajalla Jedin paluun jälkeiseen aikaan ja seuraavat melko henkilökohtaisella otteella sodan eri puolille ajautuvan tähtipilotin ja tämän suojatin tarinaa. Juonellisesti pelissä vuorotellaan sekä kapinaliiton että Imperiumin riveissä, kun toiset pyrkivät viimeistelemään sodassa auttavaa salaista projektia ja toisten kostonhimoinen suojatti ei kaihda keinoja saattaakseen hänet pettäneen taisteluparin pois päiviltä.
Pelin tarina ei loppujen lopuksi mitään mullistavaa, mutta toimii erinomaisesti tarinan kehyksenä ja kannustimena sukeltaa Tähtien sodan maailmaan avaruusalusten puikoista käsin.

Tehtävien väleihin on varattu aikaa juttelulle muiden pilottien kanssa, jotka tarinoivat omat taustatarinansa ruudulle pätkittyinä yksinpuheluina. Valitettavasti kukaan hahmoista ei loista sen kummemmin kuin toinenkaan. Kuin palveluksena sarjan faneille, ruudulla vilahtaa myös muita Tähtien sodasta tuttuja hahmoja, joiden rinnalla päästään joissain tehtävissä jopa lentämään. Käytännössä yksinpelitarina toimii kuitenkin vain pitkitettynä tutoriaalina moninpeliä varten, mutta tämä piilotetaan tarinallisesti niin hyvin, ettei meno tunnu täysin turhalta.
Pelillisesti vaihtelua olisi suonut kampanjaan tosin enemmän, mutta valitettavasti tehtävärakenne noudattaa aika lailla samanlaista rakennetta koko pelin ajan. Vaikka mukana on sekä saattotehtäviä että pari ihan onnistunutta väijytystä, käydään valtaosa avaruustaisteluista yksittäisten laivueiden välillä.
Puutteen tosin unohtaa välittömästi tähtialuksen ohjaamoon astuttaessa. Hieman kädenlämpöinen tarina jää vaivattomasti taakse, ja kulkee tasaisesti eteenpäin samalla kun ympäröivä avaruus täyttyy elokuvista ah niin tutuilla aluksilla ja äänimaailmalla.
Star Wars: Squadrons on pitkästä aikaa ehkä yksi immersiivisimmistä Star Wars -elämyksistä koskaan ja onnistuu luomaan täydellisen simulaattorin kaikille oman elämänsä tähtihävittäjä-ässille omasta konsolistaan käsin. Ikonisilla aluksilla lentäminen komeasti mallinnetussa ympäristössä nostaa hymyn huulille ja se pysyy hienosti siinä pelin lopputeksteihin saakka.

Pakohuonekokemus lautapelimuodossa, yksi pelilaatikko sisältää aina kolme peliä joista kukin on pakka kortteja. Valtavan suositun sarjan ensimmäinen osa nyt myös suomeksi.

Kuinka pitkä on jääkarhun häntä ja missä asuvatkaan töyhtöromiskot? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin törmäät pelatessasi Faunaa. Vastauksen ei tarvitse olla kuitenkaan täydellinen, vaan riittää että osut riittävän lähelle. Opettavainen eläinaiheinen tietovisailu.

Laajenna valtakuntaasi pelaamalla kortteja pöytään ja maksamalla vaaditut resurssit! Valitse tehokkaimmat keinot ja kehitä valtakuntaasi nopeammin ja paremmin kuin kilpailijasi. Vuoden peli 2020 -voittaja

Koko perheelle sopivassa pelissä pelaajat pyrkivät maa- ja kuljetuslaattojen avulla järjestämään matkan ympäri Eurooppaa. Ensimmäisenä 10 päivän esteettömän matkan järjestänyt pelaaja voittaa pelin! Pelissä vaaditaan kärsivällisyyttä, taktikointia sekä pikkuisen tuuria!

Nova lunassa on tuttuja elementtejä Rosenbergin aiemmista peleistä, varsinkin Patchworkin eleganttius muistuu mieleen. Vuonna 2020 peli nousi Spiel des Jahres finalistiksi. Alle tunnin kestoon mahtuu paljon pähkittävää.

Crime City, todella iso kaupunkia esittävä pelilauta pitää sisällään tukun rikoksia. Teidän tehtävänne on yhteistyössä selvittää kuka teki ja mitä teki, Where's Waldon -hengessä. Pakkauksessa on 16 tehtävää.

Pelaajat nostelevat pusseistaan ainesosia patoihinsa, kunnes ovat mielestään saaneet aikaan täydelliset rohdot. Patojen poristessa kannattaa kuitenkin varoa, ettei sekaan luiskahda liianvoimallisia ainesosia. Silloin saattaa nimittäin koko pata räjähtää! Kannattaa siis lopettaa patojen maustaminen ajoissa, jotta keitokset ovat parhaimmillaan.

Japaniin sijoittuva dekkari, joka kääntää kiinnostavasti perinteisen arvoitusdekkarin ainekset uuteen uskoon.

Australian erämaahan vievä dekkari, jossa erämaavaellukselta palaa viiden sijasta vain neljä naista.

Shetlantiin sijoittuva poliisiromaani, jossa rikospoliisi Jimmy Perez tutkii tuntemattoman naisen kuolemaa.

Espanjalainen sarjamurhaajadekkari, jossa rikoskomisario Elena Blanco kollegoineen tutkii erityisen raakaa murhaa.

Vuoden 1932 Tampereelle sijoittuva historiallinen dekkari.

Kokeneen poliisin kirjoittama dekkari, jossa seurataan niin poliisia kuin rikollisia.

Kokeneen poliisin kirjoittama dekkari, jossa järjestyspoliisi Veli-Matti Suojasen vainoja löydetään kuolleena.

Maria Kallio kollegoineen tutkii maahanmuuttajataustaisen transmiehen murhaa.

Anna Glad tutkii uutta pyörätietä vastustaneen erakon katomista.

Lääketieteellinen trilleri, jossa tarkastellaan geeniteknologian hyötyjä ja vaaroja.

Teknologiatrilleri, jossa teknologian kanssa vähemmän osaava Leia Laine joutuu vangiksi syrjäiseen mökkiin Lappiin.

Toimittaja Saana Havas tutkii vanhaa kuolemantapausta Hartolassa ja rikosylikomisario Jan Leino tuoretta murhaa Suomenlinnassa.

Sotakirjaa ja kansainvälistä trilleriä yhdistelevä romaani, jossa Suomi joutuu mukaan Itämeren alueen konfliktiin.

”Elämän ja kuoleman välissä on kirjasto”, nainen sanoi. ”Kirjasto, jonka hyllyt jatkuvat loputtomiin. Jokainen kirja on mahdollisuus kokeilla jotakin toista elämää, joka olisi voinut sattua sinun kohdallesi. Nähdä, mitä olisi tapahtunut, jos olisit tehnyt jotain toisin... Olisitko tehnyt toisenlaisia valintoja ja jättänyt pois ne teot, joita nyt kadut?” Nora on 34-vuotias eikä elämässä ole kehumista. Hän on yksinäinen, sinkku ja saanut juuri potkut. Sitten hänen kissansa löytyy kuolleena kadulta, ja se tuntuu viimeiseltä pisaralta. Miksi hänen enää pitäisi elää? Kuoleman sijaan hän löytää elämän ja kuoleman välissä sijaitsevan kirjaston, jossa voi kokeilla kaikkia niitä elämiä, jotka olisi voinut elää. Keskiyön kirjasto on suurenmoisen koskettava kirja elämästä, kuolemasta ja siitä, mikä jää niiden väliin. Se kertoo toivosta, shakinpeluusta, katumuksen taltuttamisesta ja siitä, miten valita oikeat ihmiset ympärilleen.

Vaikuttava fantasiaesikoinen jengisotien ja valtaistuinpelin pimeältä puolelta. Vera Maksimovna etsii levottoman lähiön kaduilta kadonnutta ystäväänsä, kun hänet kaapataan Elmille, rinnakkaismaailman painajaismaiseen kaupunkiin täynnä halpoja houkutuksia ja nopeaa unohdusta. Vera löytää ystävänsä noita-akka Baba Jagan orjuuttamasta gorky-jengistä, jonka jäseneksi hän joutuu liittymään. Gorkyjen soturina Verankin täytyy taistella hengestään Elmin muita jengejä ja vallanhimoisia suojelijahahmoja vastaan. Hyytävä Neonkaupunki on vangitsevan trilogian avausosa.

Vallananastaja aikoo alistaa Darienin kaupungin hirmuhallintonsa alle, hänen sotilaansa kylvävät kaduille kauhua. Samalla petturuus rehottaa, ja muinainen kaupunki on vaarassa luhistua lopullisesti.Silti kaupungin muurien sisällä pieni mutta sitäkin rohkeampi joukko valmistautuu vastarintaan. Heidän salaisena aseenaan on Shiangin miekkamestari, ja kaupunkinsa pelastaakseen jokainen joukosta on valmis uhraamaan henkensä.

Jin-ruhtinas Wanyan Honglie saapuu eteläiseen Kiinaan etsimään kenraali Yue Fein käsikirjaa, johon Song-armeijan salaisimmat taistelustrategiat on kirjattu. Guo Jing haluaa kostaa isänsä surman, mutta vielä tärkeämpää on varmistaa, ettei kirja päädy vihollisen käsiin. Saavuttaakseen päämääränsä Guo Jing ja Huang Rong matkaavat niin keisarilliseen palatsiin kuin tarunhohtoiselle Rautakouravuorelle. Vihollisen verkostot ulottuvat kuitenkin laajalle: jopa Huang Rongin isä Rohtomestari Huang erehtyy uskomaan juonittelijoiden valheita eikä Kerjäläisseuran apuunkaan voi aina luottaa.

Portugali 1492. Ilmalaivat kohoavat taivaalle höyrytekniikan ja magian voimalla. Onnea tavoittelevat kapteenit ja tuulia taivuttelevat laivamestarit ovat valmiita laajentamaan tunnetun maailman rajoja. Kapteeni Cristo Colom unelmoi matkasta meren yli länteen, kultaisten kattojen ja kallisarvoisten mausteiden valtakuntaan. Toiveet näyttävät käyvän toteen, kun Portugalin ja Espanjan kuninkaalliset antavat Criston suunnitelmille tukensa. Mutta milloin haave muuttuu pakkomielteeksi, ja mitä Cristo lopulta meren takana kohtaakaan? Mia Myllymäen toinen romaani on yllätyksellinen seikkailu vaihtoehtoisessa historiassa sekä voimallinen tarina vallan tavoittelusta, unelmista ja vapauden hinnasta.

Pedon sydän -trilogian toinen osa jatkaa nuoren omapäisen Tommon ja Lokka-noidan tyttären kiehtovaa tarinaa. Tarina vie tuhansien vuosien taakse, muinaiseen noitien ja haltioiden maahan, jossa auringonkansa ja heidän metsästys- ja laidunmailleen työntyvät vieraskansat kamppailevat elintilasta ja vallasta. Tommo on karkotettu Tollen suvusta ja hän vaeltelee yksin metsissä. Katkerana hän antaa susihaltialleen vallan ja muuttuu vihatuksi sudeksi, yökulkijaksi. Tommon poissa ollessa lovinoita Lokan tyttärentytär ja mahtavat tuhovoimat omaava noitarumpu ovat joutuneet viholliskansan, merentakaisten käsiin. Kuolinvuoteellaan Lokka sysää Tommon niskoille vastuun rummun ja lapsenlapsensa pelastamisesta. Tommo lähtee suorittamaan vaarallista tehtävää tietäen, että hänen onnistumisestaan riippuu koko kansan kohtalo. Ja jos hän saa rummun ja pelastaa tollelaiset, hänet hyväksytään takaisin omiensa pariin.

UUSI SUOMENNOS. Maailmanloppu tulee lauantaina. Ensi lauantaina. Juuri ennen päivällisaikaa, kirjoittaa noita Agnes Nutter täsmällisissä ennustuksissaan.Tämä ei miellytä demoni Crowleyta ja hänen vanhaa ""vihamiestään"" enkeli Aziraphalea, joiden mielestä maan päällä on oikeastaan aika mukavaa. Mutta miten estää maailmanloppu? No, siten että pysäyttää ilmestyskirjan ratsastajat, kohtaa noitia metsästävän armeijan ja nitistää itse antikristuksen. Joka on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies. Ja joka on hieman yllättäen joutunut hukkaan... Hyviä enteitä on fantasiakirjallisuuden supertähtien Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin vuonna 1990 kirjoittama ratkiriemukas maailmanlopun visio, koominen ilmestyskirja, joka on noussut maailmanlaajuisesti kulttimaineeseen. Jalava julkaisi kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1992 - nyt ilmestyvä teos on kokonaan uusi suomennos, jonka tekee palkittu kääntäjä Mika Kivimäki.

Hyvän ja pahan ratkaiseva taistelu on koittamassa. Nuori Fallon, Valittu, johdattaa joukkojaan kohti Washingtonia täyttääkseen suuren tehtävänsä ja karkottaakseen mustan magian maailmasta. Samalla hän yrittää tehdä selkoa omista tunteistaan soturi Duncania kohtaan, jonka kohtalo riippuu hänen omastaan. Viimeinen taistelu päättää trilogian.

Herran soturit jatkaa Reynevanin, Scharleyn ja Mesi-Simsonin tarinaa kaksi vuotta sen jälkeen, mihin Narrenturm 2 päättyi. Eletään vuotta 1427, ja hussilaiskerettiläisten vakoojaksi värväämä Reynevan lähetetään Prahasta suorittamaan salaista tehtävää Sleesiaan. Vihollisten ja vaarojen keskellä luoviessaan sankarimme tekee samalla kaikkensa kostaakseen veljensä kuoleman ja löytääkseen taas rakastettunsa Nicolettan…

Hopeapajussa juhlitaan Vaskenrajan kartanonherra Maelin ja Sigri-neidon kihlajaisia, mutta riemua varjostaa Sigrin isän saama synkkä viesti: pohjoinen viholliskansa vallalliset on onnistunut yhdistämään rivinsä. Savusälvän puolustusta on vahvistettava kiireesti, mutta kiinnostaako kaukaisen provinssin kohtalo vaalikuningas Marcasia? Vaara uhkaa Savusälpää myös sisältäpäin: Nuolennokan valtiattarella Loinnir Valonlaululla on noituutta hipova kyky pakottaa julmia ennusnäkyjä muille näkijöille...Monipolvinen ja sodankalskeinen Karhuneito on toinen osa kelttiläishenkistä fantasiatrilogiaa, jonka aloitti Korpinlaulu (2019).

Neljän maailman tasapaino on kärjistymispisteessä. Punainen Lontoo on vajoamassa pimeyteen, ja sen asukkien on tehtävä valinta: antautuako pahantahtoiselle magialle vai käydäkö epätoivoiseen taistoon sitä vastaan? Kell alkaa epäröidä kilpailevien uskollisuuksien paineessa, kun panokset kasvavat ja varjokuningas Osaron käy täyteen hyökkäykseen. Taskuvaras Lila Bard selvisi maagisesta voimanmittelöstä, mutta voidakseen auttaa Kelliä hänen on opittava hallitsemaan taikuuttaan. Kell ja Lila yhdistävät voimansa kapteeni Alucard Emeryn kanssa, ja kolmikko lähtee mahdottomaan aarrejahtiin. Kaikki toivo uhkaa kuitenkin sammua, kun kammottava onnettomuus kohtaa Mareshien valtakuntaa. Voiko Arnes selviytyä tragedian jälkimainingeissa? Loihdittu valkeus on trilogian päätösosa.

Vuorimaan valtakunnassa käydään sotaa jumalia vastaan ja veren aatelisten kunnia ratkaistaan pariskuntien nelintaisteluissa. Korkeimpaan aateliin kuuluva Adela Aureolus jää leskeksi. Hänen on löydettävä pian uusi puoliso rinnalleen, sillä aateliset ovat riippuvaisia nelintaisteluista ja toistensa verestä. Kilpailevat suvut pyrkivät hyötymään miekkalesken ahdingosta, ja kosijat käyvät piirittämään häntä ja hänen kaunista tytärtään. Asepalvelija Arpi on kasvanut miekkamestariksi kapteeni Odiuksen suojeluksessa. Urotyö tuo hänelle lisänimen Jumalansurmaaja, jolloin hän ottaa kapteeninsa nimen ja lähtee etsimään arvoistaan asetta. Ilman miekkaakin, taitonsa ja maineensa varassa, hän viiltää tarkemmin kuin vastustajien säilät. Vuorimaassa Adelan ja Odiuksen tiet kohtaavat. Heidän on luotettava toistensa taitoihin haastaakseen muut miekkasuvut, kuningasta myöten. Petosten pimentämässä maailmassa, jossa vanhat jumalat ruoskitaan ja uudet putoavat sateena, ei ole muuta mihin uskoa kuin arpinen miekkakumppani. Neljän miekan tanssi on tarina kunniasta ja kunnianhimosta, verestä ja verenjanosta.

Kiehtova fantasiaromaani vie keskelle rautakautista Pohjolaa ja heimojen välienselvittelyjä. Kohtalo ja muinaiset perinteet ovat heittäneet siskokset Aslaugin ja Freydisin erilleen toisistaan. Kumpikin on jättänyt vanhan kotikylänsä taakseen ja joutuu hakemaan paikkaansa uudessa yhteisössä. Jumalten oikut punovat sisarusten kohtalot jälleen yhteen, mutta riittävätkö heidän näkijänlahjansa pelastamaan sotaa käyvät kylät, kun niitä uhkaavat ikiaikainen kirous ja miehinen vallanhimo?

"Sinä aamuna kaupunkiin puhalsi kylmä tuuli." Ja tuulen mukana tuli outo alakulo. Lamauttava toivottomuus. Yksi aistii kauan sitten menneen menetyksen, toinen tuntee kadottaneensa jotain, muttei tiedä mitä. Joku putoaa omaan keskinkertaisuuteensa. Maailma ei ole menossa mihinkään. On vain merkillistä kaipuuta, levottomuutta, murheellisuutta, yhteyden katkeamista, näkymättömyyttä, pakkomielteisyyttäkin.

Olin jo melkein palauttamassa tätä lukematta, kun kollega kuvaili tarinaa nopeaksi ja pieneksi, muutamassa minuutissa luettavaksi ja semmoiseksi joka kertoo tietenkin koronasta. Minä mistään koronasta lukisi! Eräänä aamiaisena päätin sittenkin vilkaista. Tee jäähtyi ja murot luuskaantuivat. Tässä se on, ajattelin. Tässä on juuri se kaiken autiuden loppumattomuuden tunne. Se, kun on kadottanut merkityksen. (Vasta pari päivää aikaisemmin olin ihan julkisesti jossain kokouksessa huokaissut, miten kaiken loppumattomuus vyöryi päälle.

Tässä on yhden tai kahden aukeaman ja muutaman lauseen mittaisia ajatuksia. Jotkut humpsauttavat painostavuuteen asti. Yhdessä niistä syntyy juuri semmoisia määrittelemättömiä onttoja oloja, jotka toisinaan tai useinkin pyyhkäisevät läpi kuin aaveet, joista ei saa kiinni, mutta jotka silti tuntee. Häilyvän jäytävinä. Jos joku huomaa kysyä, mikä hätänä, ei voi vastata muuta kuin ei mikään.

Paitsi että tämän tarinan jälkeen joitain onttouksia ehkä osaa sanoittaa!

Eikä tästä jää toivoton olo. Keltainen kulkee läpi kaikkien kuvien kuin valo, joskin kylmänä valona. Ja eräänä aamuna tuuli kääntyy. Ihmiset ja asiat eivät palaa entiselleen - mutta tyhjyydestä kasvaa jotain uutta.

Pidän siitä, miten todellisuus vinksahtaa sijoiltaan. Aika ja paikka ovat nimeämättömiä, kuitenkin jossain menneissä vuosikymmenissä. Tuuli tuo mukanaan entistä maagisemman kierteen. Tässä on myös synkän vinkeää huumoria. Naurattaa vähän nikotellen.

Tämä paksu sarjakuvaromaani on niin sympaattinen, että välillä nauroin ääneen ihan vain siksi, että tuli niin hyvä mieli. Rakastin erityisesti hetkiä, jolloin kiroiltiin erinomaisen brittiläisen painokkaasti.

Dragman sai miut puolelleen jo etummaisen sisäkannen aukeamalla. Siinä on sydäntä puristavasti tiivistetty hämmennys omasta olemisesta ja paikasta maailmassa, epävarmuus, outouden ja ulkopuolisuuden tunne, kaipuu olla hyväksytty, itsensä hukkaaminen ja löytäminen ja hukkaaminen ja kaiken solmuuntuminen ja ja ja. Oh dear.

August Crimpillä on salaisuus. Syntymässä hänet identifioitiin mieheksi, lapsena hän haaveili maagisesta maailmasta, missä olisi tyttö. Aikuisena hän pukeutuu naisten vaatteisiin. Mutta silloin hän osaa lentää!

Hän on supersankari. Heitä on muitakin: Dog Girl, jolla on koiran hajuaisti. Findsight näkee menneisyyteen. Believer voi olla ja tehdä mitä tahansa, mikä hän uskoo olevansa tai minkä uskoo tekevänsä. Flypaper osaa hänkin lentää, hän on niin tahmainen, että kaikki jää häneen kiinni. August ei vain saa iloa erityislahjastaan. Hän on yhtä kaikki friikki.

Tarina kulkee monina kerroksina, joista nykyhetki on pehmeän värillinen. Unet, muistot ja muistot muistojen ja tarinat tarinan sisällä liukuvat valkoisesta harmaaseen ja mustaan. Viiva on kuitenkin aina yhtä hirmuisen ilmeikäs. Todella pidän soljuvasta kiemuraisuudesta ja loivasta kiharuudesta, vähän venyvistä ja vinksahtaneista hahmoista. Kuin viiva olisi koko ajan löytämässä itsensä samalla, kun August tarinassa on etsimässä itseään.

Yksi kerroksista on murhamysteeri. Kaiken taustalla on määrittelemättömän tulevaisuuden tai vaihtoehtoisen todellisuuden Lontoo. Dystopia, jossa ihmisen sielu on löydetty niin, että se voidaan imaista rasiaan - ja myydä. Maailma, missä sieluttomia ihmisiä on aina vain enemmän, koska kyllähän uusi auto on tarpeellisempi kuin jokin ikiaikainen ja näkymätön.

Luin hitaasti. Olipas nautinnollista tutkia kuvia! Miten kuva ja teksti voivatkaan kiteyttää hetkiä. Niin kuin mitä on sieluttomuus tai mikä on yksilön ydin.

Tarina elämän merkityksettömyydestä ja sisimmässä asuvasta tyhjyydestä on häkellyttävän täynnä elämää.

Tässä näkyy huumaavalla tavalla ihmisten ja tekemisten ja esineiden ja äänten kakofonia. Musiikki ja limittäin pulpahtelevat toisiinsa liittymättömät keskustelut. Liike ja pysähdykset, kohtaamiset ja ohikulkemiset. Elävät olennot ja eloton miljöö. Piirrosviivat menevät ihan konkreettisesti sekaisin. Väillä ihmisten ääriviivat piirtyvät taustan päälle niin, että seinien viivat ja lattialaatoituksen viivat näkyvät heidän lävitseen. Varsinkin kun maailma tuntuu vilkkaalta.

Tämmöinen on lumoavaa. Tulee tunne upottavasta läsnäolosta ja silti ulkopuolisuudesta. Kuin hetken verran tiedostaisi ja tunnistaisi maailman rytmin, nauttisi siitä, silti kohta olisi taas vieras, jossain toisaalla mutta ei missään.

Ranskassa asuva Simon ei ole läsnä omassa elämässään. Hän ei saa otetta sarjakuvien piirtämisestä, ei toisesta työstään taiteen opettajana, ei parisuhteesta tai kodista. Hänellä ei ole mielipiteitä, mikään ei tunnu miltään. Isä on etäinen, ahdistava. Suhde isänpuoleiseen portugalilaiseen sukuun on vieläkin etäisempi. Vuosien takaiset muistot ovat melkein pelkkää puhumattomuutta tai riitaa.

Mistä haikeus tai suoranainen viha maailmaa kohtaan? Miksi ei ole voimia solmia siteitä mihinkään? Mikä koko sukua vaivaa?

Tämä on matka itseen ja lopultakin aikuiseksi kasvamiseen, samalla sukuun ja Portugaliin. Valokuviin ja muistoihin. Maan historiaan, joka määrittää suvun historiaa. Suomessa sota kasvatti sukupolvien yli liukuvia traumoja ja puhumattomia, tunteensa sulkevia ihmisiä. Tässä on samaa kyvyttömyyttä läheisyyteen ja pakenemista päihteisiin tai työhön tai mihin vain.

Pähkähulluus on liikuttavaa, kun toisilleen vieraat sisarukset ahtautuvat samaan autoon tai suku juhlii. Hiljaisina hetkinä sanotaan harvoja merkitseviä lauseita vuosikymmeniin. Tai ei edelleenkään sanota mitään.

Kun elää mukana Portugalin autereisen auringon alla, päätyy Pohjolan viistoon viileään valoon. Omaan sukupuuhun.

Jotain on ikiajoiksi kadonnut, koska ihmisiä ei enää ole. Jotain voi löytää.

Tämä on upea. Uhkea. Runsas. Pelkistetty mutta koristeellinen. Täyteläinen. Värikäs.

Jokainen aukeama tai yksittäinen sivu on kuin pehmeä villainen itämainen matto, joita tarinassa kudotaan ja myydään. Tai kuin tapetti. Tausta peittää koko sivun, laajoja valkoisia pintoja ei ole melkein ollenkaan. Pitkän matkaa tarinaa kuosit ja värit vielä vaihtuvat sivulta toiselle. Kuvaruudut asettuvat siihen päälle tilkkuina tai tauluina.

Tämä kirja sai sormenpäät väreilemään! Halusin niin taputella kuvioita ja värejä. Ovatko ne koholla, miten ne kerrostuvat, sileitä vai nukkaisia vai kenties pitkäkarvaisia.

Onneksi paperi on kirjassa paksua ja lempeän karheaa. Välillä pelkästään kääntelin ja hivelin sivuja!

Tämä on pakahduttava. Ihan jo rakkaustarinana. Zeynel ja Ayşe menevät naimisiin, jotta voivat perustaa mattokaupan Istanbuliin. Heidän liittonsa alkaa ystävyytenä ja kasvaa arjen pienten hetkien kautta vahvaksi vuosikymmenet ylittäväksi siteeksi. Sellaiseksi, jossa omat unelmat voi toteuttaa, koska toinen on aina olemassa, ottamassa vastaan jos vaikka putoaisi. Jossa aina on vielä rakkaus, mitä tahansa tapahtuukaan, vaikka menettäisi kaiken muun.

Tässä on hiljaista tuskaa. Epävarmuutta siitä, ettei ehkä koskaan voi tavoittaa, mitä kaipaa ja haluaa. Ettei vaikka osaa kutoa tunteita tai muistoja tai kokemuksia, eikä matosta silloin tulisi taidokasta käsityötä suurempaa tarinaa. Tässä tuntuu huoli omasta jaksamisesta ja läheisten selviytymisestä. Epätoivo pimeyden pääsemisestä valloilleen.

Väreissäkin on paljon tummaa. Sinistä, liilaa, violettia, punaista, ruskeaa ja jopa mustaa. Usein on ilta tai yö.

Tämä on upottava. Tuntuu semmoiselta nuotiotulten tarinalta, joka viettelee ja venyttää maailmojen rajoja niin, että jotain ikiaikaista henkäisee vieressä.

Muista kuolevaisuutesi. Muista elämän rajallisuus ja kuoleman vääjäämättömyys. Tai sitten: Muista, että olet elossa. Ettet kuollut.

Takalo kuvaa sen hetken, kun hän sairastui vakavasti, ja vähän jotain sitä ennen. Varsinkin hän piirtää aikaa aivoverenvuodon jälkeen. Selviytymistä ja toipumista. Miltä tuntuu maata sairaalassa piuhoissa tökittävänä ja sorkittavana ja lääkäreiden puhuessa ohi ja yli. Vastauksien etsimistä siihen, miksi juuri hän sairastui ja miksi hänellä on kuukausia leikkauksen jälkeen sellainen olo kuin on. Millaista on, kun pelkää.

Voisi olla kuollut. Voisi yhä kuolla. Pelon hetket ovat putoamisia syvälle. Ne imevät mukaansa niin, että tuntuu pyörryttävän. Tai sitten ne ovat hiljaista paikalleen lamaantumista.

Tarinaan aivoverenvuodosta limittyy tarina vuosien takaisesta masennuksesta. Ei tämä kirja kuitenkaan ole masennuskertomus. Masennus on mukana siksi, etteivät aivoverenvuodon jälkeiset tuntemukset ole kiinni mielen terveydessä. Oireet syntyvät raskaasta fyysisestä sairastumisesta. Terveydenhoito ei vain välttämättä tunnista niitä muuksi kuin masennukseksi.

Hyvin henkilökohtaisessa tarinassa vakavasta sairastumisessa on yhteiskunnallista hätää ja turhautumista, kun Takalo kertoo kohtaamisistaan terveydenhuollon kanssa. Kun ihminen on kaikkein heikoimmillaan, pitäisi olla kaikkein vahvimmillaan saadakseen apua.

Kuvat ovat pehmeitä, vesiväreissä on jotenkin rauhallista, läpikuultavaa painostavuutta. Tässä on paljon punaisen sävyjä. Verisuonia tietysti. Punainen on myös varjoa, ei valoa. Mutta on se lämpöäkin ja suojaa, niin kuin kaulaliina ja tumppu.

Nonniin. Kunhan hölötän, vaikka ei oikeasti voisi muuta sanoa kuin: Memento mori pysäyttää. Monta kertaa. Tämä on v a i k u t t a v a .

Kertomuksia, jotka totisesti ovat ansainneet tulla kerrotuiksi ja luetuiksi ja nähdyiksi. Uupumuksesta, syömishäiriöistä. Peloista, paniikista, ylisuorittamisesta. Masennuksesta, ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta. Noin aluksi.

Luin näitä töissä hiljaisina hetkinä. Tarinat ovat niin rankkoja ja raastavia, että välillä oli puristavasta kurkusta vaikea vastata, jos joku tuli puhumaan. Hapuilin avaraa kirjastosalia kevättalven valossa, että saatoin taas jatkaa. Ei näitä kaikkia oikein pysty käsittelemään yhtä aikaa eikä ensimmäisellä kerralla. Liikaa mukana elävää kipua ja mielleyhtymiä ja toisia tarinoita, joita on kuullut.

Kunpa joka hemmetin ihminen lukisi tämän kirjan. Ymmärtämisen ja myötätunnon takia. Tai että ainakin yrittäisi käsittää mielen murtumia. Omiaan ja kanssaihmisten.

Mutta ennen kaikkea nämä pitää kohdata toivon takia. Jakamisen takia. Vaikka aiheet ovat synkkiä, tunnelmassa on jotain huimaavan humaania.

Rintanen luo omasta sekopäisyydestään ja terapiastaan kehyksen, johon toiset kertojat asettuvat luontevasti ja juttelevasti. Hän ymmärtää itseään enemmän samalla, kun piirtää ja maalaa ja kertoo tarinoita, joita hänelle on lähetetty. Kaikille heille, jotka tässä avaavat elämänsä kipeimpiä tapahtumia, kertominen on hulluuden kohtaamista ja työstämistä.

Ehkä nämä tarinat ovat tulleet kerrotuiksi siksi, että mielen hajoamisesta on toipumassa tai ainakin säröjään voi jo katsoa. Yhtä kaikki näissä on menneen kohtaamisesta syntyneitä oivalluksia, lohdullisuutta ja viisautta.

Niin ja kuvat ovat upean värikkäitä. Väliin tummia, usein hyvin heleitä. Valo hohtaa läpi.

Ruotsalaisen Moa Romanovan omakohtainen debyyttialbumi on yhtä aikaa hillitön ja riipaiseva, etäännyttävä ja hyvin samaistuttava.

Tunnustan, että meni jonkin aikaa ennen kuin pääsin tarinaan sisään. Kuvat ovat niin pilkkuisia, että melkein alkoivat vilistä silmissä. Sitten hämmentävää kyllä, miule tuli estetiikasta ja miljööstä vahvasti mieleen Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini. (Joka on toki yksi elämän päräyttävistä elokuvista.)

En päässyt dystopisesta tunnelmasta irti koko aikana. En, vaikka Kellopeliappelsiinissa taistellaan äärimmäisen väkivaltaisesti oman itsemääräämisoikeuden puolesta valvontayhteiskunnassa. Tässä taas psykiatri - no, harjoittaa hengittämään sekä kehottaa etsimään vastauksia sydämestä ja buddhalaisuutta Youtubesta. Moa ystävineen swaippaa Tinderissä ja kyykkypissii verkkoaidan nurkalla.

Tai ehkä dystopia ei sittenkään ole niin kaukainen ajatus?

Moalla on jatkuvasti paniikkikohtauksia. Tämä onkin tarina hirvittävästä väsymyksestä ja upottavasta kasaan kutistavasta ahdistuksesta. Pelosta ja pelkäämisen pelkäämisestä. Siitä kurimuksesta, kun kukaan ei kohtaa tai kuuntele, ei todella halua tai rakasta. Kun mikään ei auta, mistään ei saa apua.

Silti tuntuu, että Moassa on hitunen vihaisuutta. Hauraat yritykset saada arjesta kiinni kun kaatuvat usein ulkopuolelta asetettuihin outoihin rajoihin. Tai esittämiseen. Siihen, miten pitäisi olla cool, vaikka miten itkettäisi. Ympäröivän maailman ja ihmisten järjettömyyteen ylipäätään. Tai viimeistään fantastisen pirulliseen hoitokissaan.

Sitä haparoiden yrittää itse määritellä itsensä, mutta aina tulee joku tai jokin kertomaan, ettei tuommoinen onnistu.

Moan kohtaamiset maailman kanssa ovat kammottavia ja riemastuttavia ja kammottavan riemastuttavia. Siinä samalla kun nauraa, sydäntä vähän murskaantuu.

Niin ja onneksi pääsin yli pilkkuisuudesta. Lopussa olo on kohottunut. Sillä tämän rujoudessa on omalaatuista kauneutta.

"Pitää taistella väsymistä vastaan. Musta tuntuu, että jokainen päivä on yhtä loputonta kaikua.. Niinku hirveä, ääretön huuto, maanantaista perjantaihin ja taas alusta." Sitaatti on Henri Tervapuron sarjakuvanovellista Golemi.

Katkenneissa langoissa on kahdeksan muutakin tarinaa uupumuksesta. Uupumisesta töissä, opiskeluissa, elämässä. Siitä, miltä burn out tuntuu. Millaista on, kun ei jaksa. Mistä väsymys syntyy, miten se oireilee, mitä tapahtuu, miten suhtautuu itseen ja toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Joissakin tarinoissa ollaan matkalla kohti totaalista henkistä ja fyysistä romahdusta, toisissa jaksaminen on ihan katki poikki. Matkalla oleminen ei muuten tee uupumisesta yhtään vähäisempää kuin romahtaessa! Minuus ja koko elämä on jo silloin yhtä kaikki säröinä.

Uupumus on kuin kädet, jotka alkavat kurottua kohti ja hiljalleen vaivihkaa vääjäämättä vetää kohti pimeyttä. Kosketus, joka alkaa muuttaa ihmistä toiseksi, ei omaksi itsekseen. Vaikka uupuminen ei näkyisi (vielä) päällepäin, on sisäinen tuntemus, hirttoköysiä omassa mielessä. Kaikki hyvä on kadonnut. "Loputon paska. Valuu niskaan. Huomiseen ja huomiseen." (Golemi)

Ihmiset uupuvat eri lailla, erilaisissa olosuhteissa. Innostavassakin työssä voi murtua.

On listoja uupumuksen oireista. Niihin vain päätyy ehkä hyvin myöhään, kun on jo hyvin pitkällä ja merkkailee masennuslomakkeen pallukoita työterveydessä. Toivon, että nämä kertomukset löytävät ihmiset, jotka eivät tunnista uupuvansa. Että he saisivat sanoja ja myös oikeutuksen tuntemuksilleen.

Erityisesti toivon, että tämän kokoelman lukevat ne, jotka oikein mielellään ajattelevat ja kertovat, että pitää vain skarpata. Ottaa itseä niskasta kiinni. Ajatella positiivisesti. Levätä. Kyllä se tästä. Että varsinkin lukevat ne, jotka sanovat, että et sinä oikeasti ole masentunut, kun kerran pääset sängystä ylös ja teet töitä.

Ehkä tärkeintä tässä on muistutus, että toipuminen voi viedä vuosia.

Synkkää kuvaa miehisyydestä maalaileva, mutta piristävä kirja sivaltaa viiltävästi ja kipeästi lätkäjätkä-ilmiötä sekä muita syvään kulttuurissamme juurtuneita maskuliinisuuden malleja.

Eseekokoelmassaan kirjailija ja kriitikko Juhani Brander kertoo, mitä tukahduttavan, monin paikoin etenkin herkkyydestä ja tunneälyllisyydestä rankaisevan, satuttavan maskuliinisuuden piirissä kasvaminen voi olla ihan tavallisillekin miehille.

Kirjasta ei kuitenkaan puutu maskuliiniseksi miellettyä voimaa ja särmää. Esseiden kerronta ei pelkää sukeltaa syvälle henkilökohtaisen maailmaan, mikä tekee kirjasta ainutlaatuisen. Samalla yhteiskunta- ja kulttuurianalyysi on osuvaa sekä tarkkaa.

Maskuliinisuuden ilmentymiä ruotiessa viitataan tarvittaessa tutkittuun tietoon ja kirjallisuuteen.

Toivottavasti tämä avaa verenpainetta kohottavat ja verisuonet tukkivat, miehiset kirjalliset padot laajemminkin, sillä tarvitsemme myös tämän kaltaista miesnäkökulmaa haitallisen maskuliinisuuden käsittelyyn yhteiskunnassamme.

Nainen, sinulle käy luultavasti huonommin autokolarissa, kuin miehelle. Tilastot sen kertovat tässä noidankehässä, jossa naisten puuttuminen tilastoista aiheuttaa ongelmia.

Caroline Criado Perez vyöryttää tärkeässä tietokirjassaan niskaamme lumivyöryn lailla jäätäviä esimerkkejä siitä, miten naiset on usein sivuutettu tutkimuksissa ja tilastoissa. Tutkittaessa jotakin ihmisiä koskevaa ilmiötä, vaikkapa autokolareita ja autojen turvallisuutta, on ihmisen ja törmäystestinuken oletusmallina perinteisesti toiminut keskiverto mies.

Ongelma on juurtunut yhteiskuntiimme. Edistystäkin on saatu aikaan, kuten jo pelkkä tämän kirjan ilmestyminen luettavaksemme vuonna 2020 kertoo. Kirja toimii hyvin osana positiivista kehitystä, avaten eteemme koko naisten tilastopimennon laajuuden ja vakavuuden, äärimmäisen mielenkiintoisin esimerkein.

Eläinlääkärin huolestuttava päiväkirja ihan tavallisten ruotsalaisten teurastamojen arjesta. Kirjaa ei voi suositella ihan kaikille, mutta toisaalta pitäisi.

Päiväkirjamainen selonteko tekee vääjäämättä lukijalle saman, minkä eläintuotanto työntekijälleen. Kirjan alkupuolella julmuudet järkyttävät, mutta raakuuksiin turtuu; älykkäät ja pelokkaat eläinyksilöt muuttuvat pihveiksi ja makkaroiksi, numeroiksi. Aluksi voi epäilyttää, että "ei kai tämmöistä Suomessa sentään?" Mutta miten niin ei?

Gustafsson ei osoittele sormella, ei syyttele. Hän näyttää lukijalle, mikä on eläintuotteiden massatason kuluttamisen vääjäämätön, kiertämätön hinta. Kirjan lukeminen aiheuttaa turtumisen lisäksi turhautumista, eläinlääkärin työ tuotantokoneistossa tuntuu toivottomalta.

Entä tämän kirjan lukeva tavallinen kuluttaja? Mitä voi tehdä? Kuitenkin aina on vaihtoehtoja, ehkäpä tämä kirja motivoi kokeilemaan niitä, hyvästä syystä!

Jos vain lukijan kantti kestää, hieman eri tavoin turtumisen teemaa käsitteleväksi kirjapariksi tälle voi suositella Agustina Bazterrican dystooppista "Rotukarja"-romaania. Molemmat myös sivuavat tavoillaan ja tahoillaan ajankohtaista tartunta-aihetta.

Hans Rosling oli yksi aikamme merkittävimpiä tieteen popularisoijia. Hän tarjosi jotain, mikä kaiken kriittisyyden, valeuutisoinnin sekä vihan keskellä monesti unohtuu: luotettavan tiedon tuomaa optimismia.

Tarkalla tilastotieteellä Hans Rosling osoitti, että teoilla on todella merkitystä. Todellisten ja faktapohjaisten vaikutusten kartoittajana tunnettu Rosling voi omalla esimerkillään vaikuttaa vielä enemmän.

Tämä kirja kertoo hänen huikeasta elämästään, Uppsalasta Intiaan, Aasiaan, Indonesiaan, lääkäriksi Mosambikiin ja takaisin Ruotsiin tutkimaan epidemioiden leviämistä. Matkalla lukija saa kyynelehtiä niin suruista kuin iloistakin, voitoista ja tappioista.

"Faktojen maailma" -menestysteoksen kirjoittajan koko elämän suurin ja vaikuttavin havainto oli se, kuinka vähän ihmiset tuntevat maailman ajankohtaisia tosiasioita. Tästä kasvoi Roslingin elämäntyö. Hän halusi jakaa tiedon ymmärrettävässä muodossa kaikille, jotta ihmiset osaisivat toimia todellisen tiedon varassa.

Tämä kirja on osa hänen postuumisti jatkuvaa työtään, lue se!

Islam Suomessa herättää laajaa kiinnostusta. Tämän kattavampaa, ajankohtaista kirjaa tuskin löydät aiheesta.

Marko Juntunen tarkastelee aihepiiriä Turun Varissuon lähiön kautta, mutta tarjoaa samalla värikkään ikkunan muihin vastaaviin lähiöihin ja koko globaaliin islamilaiseen maailmaan, joka on moninaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaankin suorastaan häkellyttävä.

Suomen alati muuttuva lähiötodellisuus kuvataan kirjassa useamman vuosikymmenen ajalta.

Kirja onnistuu lähes mahdottomassa: se on samalla kiehtova, viihdyttävä, mutta myös hyvin pätevä, kiihkoton ja informatiivinen kuvaus, jonka jokaisen suomalaisen olisi hyvä lukea, ennen kuin lähtee muodostamaan vankkoja näkemyksiä kirjan kuvaamista ilmiöistä.

Ottaako päähän romanttiset vaelluskuvat ja luontopostaukset somessa? Niin ottaa norjalaista koomikkoakin, Are Kalvøa. Jopa niin paljon, että hän lähtee selvittämään, mistä vaeltamisessa on oikein kyse.

Lopputuloksena on vatsalihaksia koetteleva matkakirja Norjan vuoristovaelluksista. Kirjoittajan stand up -tausta näkyy ja tuntuu, mutta toisaalta jatkuva hassuttelu voi käydä hieman puisevaksikin pidemmän päälle. Parhaimmillaan kirja todella osuu ja uppoaa nauruhermoon.

Ehkä hieman ristiriitaisestikin, kirjan lukeminen aiheutti jonkinlaista kaipuuta lähteä Norjan vuoristoihin samoilemaan, tai ainakin maistelemaan olutta taukotupiin, takkatulen ääreen, tuulen vinkuessa nurkissa.

Jos pidät luontofanaatikkoja hieman teennäisinä, lue tämä. Tai jos olet itse vaeltaja ja postailet nettiin luontokuvia itsestäsi vuorten huipulla ja metsässä, lue tämä. Tämän lukijan saivat etenkin vaeltajien mahtailun kuvaukset nyökyttelemään päätä.

Nykyajassa on jotakin yhä useampia uuvuttavaa, eikä se kaikki johdu vain työelämästä.

Kirja herättää kovasti ajatuksia siitä, miltä tuntuu peilata pientä itseään siitä valtavasta informaation valtamerestä, jonka me kohtaamme nykyään päivittäin. Elämmehän piippaavien ja vaativien älylaitteiden sekä medioiden ristitulessa. On ymmärrettävää, että ihminen tuntee itsensä riittämättömäksi ja että moni uupuu.

Eeva Kolu on kokemusasantuntija, hän on uupunut jo monta kertaa. Silti kirja sisältää myös runsaasti tutkittua tietoa aiheesta. Kirja toimii erityisen hyvin omien uupumuksen tunteiden käsittelyyn ja reflektioon, lue tämä kuitenkin mieluiten vielä kun jaksat!

Tämä vuoden 2020 kotimainen tietokirjayllättäjä sukeltaa syvälle outouden laaksoon. Etkö tiedä mitä tarkoitetaan "outouden laaksolla"? Älä huoli. Kirjan luettuasi tiedät!

Outouden laaksolla kuvataan ilmiötä, jossa epätäydellinen ihmisen kaltaisuus koetaan kammottavaksi. Laaksoa voi ajatella notkahduksena nousevassa käyrässä, jolla mitataan sitä, miten miellyttäväksi robotti tai tekoäly koetaan, kun siitä tehdään yhä kaltaisempi ihmisen kanssa.

Ensin miellyttävyys kasvaa, mutta hetki ennen kuin muodostuu täydellinen ihmisen tai tietoisuuden kopio, miellyttävyys näyttää kääntyvän kauhuksi. Ilmiö on kiehtova ja ajankohtainen.

Jussi Marttisen teos käsittelee robottien ja tekoälyn pelkoa todella monipuolisesti ja viisaasti sekä faktapohjaisesti, mutta myös populaarikulttuuriin ja kaunokirjallisuuteen viitaten. Kalevalassakin on kuvailtu eräänlainen robotti!

Kirjan graafinen ulkoasu on asianmukainen ja tyylikäs, mutta sen tekstiseinämäistä, palkkimaista tekstin taittoa ei kannata säikähtää, sisältö vetää mukaansa.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus on elämän ehto.

Kiertotalouden asiantuntija Hanna Mattilan toimittama kirja kokoaa joukon Suomen johtavia monimuotoisuuden asiantuntijoita pohtimaan biodiversiteetin merkitystä eri kulmista.

Biodiversiteetti on olennainen ilmiö ja kehys myös ilmastonmuutoksen tarkastelulle. Kaiken lisäksi se saattaa paikoin olla arjessa lähempänä ja paremmin hahmotettavissa. Kirjassa todetaankin, että monimuotoisuus on Google-hakujen suosittu aihe siinä missä ilmastonmuutoskin ja myös suomalaiset ovat varsin kiinnostuneita luonnon monimuotoisuuden suojelusta.

Monimuotoisuuden toteutuminen ei vain ehkäise ilmastonmuutosta, vaan myös tekee lähiympäristöstämme ja ruoantuotannostamme kestävämmän erilaisten luonnon ääri-ilmiöiden kestämisessä. Onpa luonnon monimuotoisuudella myös havaittuja, konkreettisia vaikutuksia terveyteemme.

Kirjasta löytyy paljon vinkkejä siihen, kuinka voimme yksilöinä ja yhteisöinä suojella luonnon monimuotoisuutta.

Ajatuksia herättävä pelinavaus meille kaikille tärkeistä asioista: seksuaalisuudesta, itsetyydytyksestä, kehopositiivisuudesta; jopa pornosta.

Ina Mikkola on räväkkä ja nykyaikainen toimittaja, joka ei vain ole passiivisesti pelkäämättä, vaan jopa selvästi kokee paloa tarttua aktiivisesti haastaviin aiheisiin, tabuihin. Tabujahan aihepiirit kuten itsetyydytys tai vaikkapa porno sisältävät.

Kipakkaa kritiikkiäkin kirja on herättänyt. Pornoa väitöskirjatasolla tutkinut ja pornosta kirjan kirjoittanut (Voihan porno!, 2018) Pia Rendic on lujasti kritisoinut kirjan pornopositiivista otetta.

Näistä asioista puhuminen ja avoimuus on tärkeää ja siksi tämä kirja on tärkeä. Erityisesti kirjassa viehätti sen moniäänisyys, kommentteja eri muodoissaan oli hyvin erilaisilta ihmisiltä, yksilöllisine kehoineen ja yksilöllisine taustoineen, identiteetteineen sekä mieltymyksineen.

Toki pornokulttuurin kritiikkiäkin sopii kaivata, mutta toisaalta on piristävää, että tietokirjallisuudesta löytyy myös erilaisia ääniä aiheesta. Pohjimmiltaan kirjassa puhuttiin seksuaalisesta älykkyysosamäärästä ja pornolukutaidosta melko kiltisti. Keskiössä oli oman sekä toisten seksuaalisuuden, mieltymysten ja kehon terve hyväksyntä.

Kirja sopii erityisesti nuorille diginatiiviaikuisille, joille somemaailmaan viittava ulkoasukin avautunee vaivattomasti. Tämän soisi myös varttuneemman väestön lukevan!

Kertomuksesta on tullut vaikuttamisen hallitsevin ja vangitsevin muoto. Elämmekö suorastaan kertomustaloudessa? Mitä vaaroja tässä piilee?

Lukijan on helppo havainnoida kirjassa esitettyjä ilmiöitä samalla itse mediasta. Näin lukija voi tehdä empiiristä tutkimusta kirjan tarjoamilla työkaluilla. Jokaisen luvun loppuun on koottuna erilaisia vinkkejä juuri käsitellyn aihepiirin itsenäiseen tarkasteluun.

Kulttuuritoimituksen Tommi Liljedal kirjoitti osuvasti:

"Kertomuksen vaarat on vaikuttava tietokirja. Se vie ilon somepäivitysten, keskusteluohjelmien ja lehtien seuraamisesta."

Näin onkin ehkä aluksi! Mutta pienellä treenillä tarinallisuuden ja varsinaisen huuhaan tunnistaminen haastavistakin ympäristöistä on lopulta myös todella viihdyttävää!

Monipuolinen ja kiehtova kirja tarinatalouden problematiikasta koskettaa aihepiiriltään meitä kaikkia. Sosiaalisen median kautta suodattuvassa nykypäivän todellisuudessa moni esittäytyy "visuaaliseksi tarinankertojaksi". Uutisten, tieteen sekä ammattimaisen median ja journalismin suhde kokemusosaajien kertomuksiin sekä selontekoihin hämärtyy.

Media- ja monilukutaidon kannalta on tärkeää kyetä tunnistamaan tarinallisuus, jotta voi analysoida erilaisten väitteiden faktapohjaa. Kattavaan kirjaan perehtyminen tarjoaa tukevan pohjan kriittiselle monilukutaidolle.

Kirjassa käydään läpi useita erilaisia viestintäympäristöjä ja aihepiirejä, joista jokaisen kohdalla puntaroidaan asiantuntijoiden seurassa tarinallisuuden ongelmakohtia: terveys, kaunoirjallisuus, viranomaiskertomukset jne.

Todellakin vuoden 2020 tärkeimpiä tietokirjoja!

Yhdysvalloissa menestynyt stand up -koomikko kertoo nuoruudestaan, kuvaa terävästi Etelä-Afrikan rotuerottelua ja rasismia, ja tarjoaa siinä sivussa tiiviitä tietopaketteja Etelä-Afrikan lähihistoriasta.

Huumoria ei tarvitse turhaan alleviivata Etelä-Afrikassa varttuneen koomikon tilinteossa, koska rotuerottelu saa paikallisessa kulttuurissa tragikoomisia piirteitä. Samalla kirja tulee sanoneeksi yhtä sun toista osuvaa rasismin ja rotuoppien yleisestä järjettömyydestä, siinä missä köyhyydestä ja globaaleista luokkaeroistakin.

Kirjan kertomukset saavat itkemään ja nauramaan. Useammin kuitenkin jälkimmäistä, mikä nostaa kirjan omaan luokkaansa.

Tiesitkö, että esimerkiksi Hitler on aivan yleinen sukunimi Etelä-Afrikassa? Tämän kirjan kertomus Hitler-nimisestä, suositusta tanssijasta saavat naurunkyyneleet silmiin vakavamielisemmällekin yleisölle. Myös ympäristön kyvyttömyys lokeroida ei-mustaa, mutta ei-värillistäkään Trevoria synnyttää tarkkanäköistä tilannekomiikkaa.

Kiintoisaa mikrohistoriaa ja ennen kaikkea erakkouden nykytilaa Suomessa.

Kirja haastaa monesti yksioikoiset käsityksemme erakoista ja samalla kertoo yhtä ja toista yhteiskunnasta, jossa elämme. Syitä erakkoudelle on kirjassakin yhtä monia kuin kirjassa kuvattuja erakoitakin, mutta kaikki nämä syyt ja yksilölliset valinnat keskustelevat tavalla tai toisella ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien kanssa.

Kirjaa lukiessa alkaa helposti kaipaamaan metsän keskelle omaan rauhaan. Toisaalta kirja itsessään tarjoaa rauhaa väsyneelle mielelle.

Todella käytännöllinen ja samalla laajakatseinen, jopa kriittisen yhteiskunnallinen työkirja vihan ja ilkeyden kohtaamiseen sekä vaikeidenkin tunteiden käsittelyyn.

Pertti Simula on toiminut vuosikymmeniä psykoanalyytikkona, asiantuntijana ja kouluttajana ja ollut monessa mukana.

Yhteiskuntamme rakenteet murtavat sekä alistavat psyykeemme potentiaalia monilla tavoilla: kilpailu ja tulostavoitteet jarruttavat inhimillistä kehitystämme. Ahdistus, haavoittuvuus ja muut negatiiviset tunteet ovat asioita, joita meitä on pitkään opetettu piilottamaan. Mutta ongelmat eivät ratkea yhteiskunnan malleilla, jotka ne ovat alunperinkin aiheuttaneet. Siksi tarvitaan rakenteellista muutosta, niin henkistä kuin yhteiskunnallistakin vallankumousta.

Kirja on innostava ja ajatuksia herättävä, mutta myös todella käytännönläheinen. Sen oppeja on mahdollista lukemisen edetessä testata käytännössä ja uskallan luvata näkyviä vaikutuksia. Kirja sisältää loistavia käytännön neuvoja esimerkiksi aggressiivisen asiakkaan kohtaamiseen, alkoholismin työstämiseen ja työyhteisön kehittämiseen.

Onko se lopultakin ihminen, joka on ihmiselle se satujen pelätty susi?

Uskaltaisitko yöpyä susien mailla? Mia Takula nukkuu makeasti susien reviireillä. Sudet ulvovat, ilves mouruaa ja luonnoneläimet vipeltävät, telttakangas kahisee.

Ehkä luontoa karttava pitää kirjaa hieman tylsänä, mutta susia inhoavien pyssymiesten kohtaaminen on kirjan kamalinta antia. Loput on hyvinkin tunnelmallista ja rauhallista. Kirja toimii täydellisenä yöpöytäkirjana ennen nukkumaanmenoa luettavaksi, rauhoittamaan sielua.

Kirjan kuvaukset kuitenkin sykähdyttävät, jos nyt eivät ihan kaikkia, niin ainakin meitä eläinten ja metsien, luontoympäristön ystäviä. Kirjaa lukiessa metsän voi aistia syvällä sisimmässään.

Susiviha on harmillisen piintynyt ilmiö Suomessa. Tämän kirjan kaverina kannattaa lukea Jouni Tikkasen "Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa" (Otava, 2019), niin tiedät miksi. Mia Takula on lähtenyt selvittämään, onko susien pelkääminen rationaalista. Lue tämä, etenkin jos susi herättää tunteita!

Vuoden 2020 herkin tietokirja, pääosin hyvässä mielessä. Lasten ja eläinten kohtaamisista kumpuavien kertomusten pohjalta syntyy samalla monisyinen tieteisfilosofinen pohdinta.

Tämänkaltainen lähestymistapa eläintutkimusaiheeseen varmasti kerää myös kritiikkiä etenkin luonnontieteiden kovasta päädystä. Siksi se onkin niin tärkeä.

Kirja perustuu uusimpaan ihmisten ja eläinten suhteita käsittelevään tutkimukseen, johon pureudutaan ruohonjuuritasolta, maan matosen nöyryydellä ja avoimella mielellä.

"Tässä on tutkimuksemme ydin, voisi kärjistää. Kastemadoissa. Näiden olentojen kanssa ajatus kulkee pohtimaan sitä, mikä oikein mahdollistaa elämään suhtautumista tietyllä tavalla. Tai provokatiivisemmin ilmaistuna, mikä saa aikaan tällaista versioiden köyhyyttä?"

Näin pohditaan ihmiskeskeisyyttä, joka saa unohtamaan esimerkiksi hajottajien tärkeyden elintärkeille ekosysteemeille, tai ylipäätään väheksymään toislajisten olemassaoloa ja elämänarvoa. Miksi eläintieteen ovat latistaneet toislajisista eläimistä jo vuosikymmeniä pelkkiä vaistoautomaatteja?

Lopputulos on herkkä ja älykäs tutkielma, joka saa pohtimaan paikkaamme tässä todellisuudessa ja etenkin eläintieteen sokeita pisteitä ja kuolleita kulmia. Kirjaa rytmittävät eläinkohtaamisten kuvaukset on esitetty lähes runollisessa muodossa, mikä tekee teoksesta miellyttävän ja mielenkiintoisen, jopa yllättävän sekä piristävän "lukutietokirjan".

Voiko unimaailmaa hallita? Miksi se pannahisen älypuhelin ei koskaan toimi unessa tai autosta katoaa polkimet?

Loistava tietokirja unista, niiden psykologiasta, funktiosta ja merkityksestä sekä erilaisista uniin liittyvistä ilmiöistä.

Anna Tommola kokoaa kirjaan hienosti tuoretta unitutkimusta ja tarjoaa sen viihdyttävässä ja selkeässä muodossa. Kotimainen tutkimus on tieteen aallonharjalla, sillä Suomessa on tällä vuosituhannella kehitetty ja testattu teorioita unista unimaailman uhkasimulaattoreina ja päänsisäisinä sosiaalisuusharjoitteina.

Lämmin suositus ihan kaikille unista kiinnostuneille tai vaikkapa painajaisten kanssa painiskeleville. Loistava yöpöytäkirja!

Jäätelön syöminen johtaa hukkumisiin kauniina kesäpäivänä. Vai johtaako? Ehkäpä ei sentään. Vaikka jokin yhteyskin näillä ehkä on, jäätelön syöminen tuskin altistaa väistämättä veden varaan. Tämä kirja on erittäin tervetullut rokote aikamme faktaresistenssiin.

Tukholman yliopiston teoreettisen filosofian professori ja Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen, Äsa Wikforss, pyrkii kirjallaan varustamaan lukijat paremmin valheita, harhaanjohtamista sekä propagandaa vastaan. Ja hän onnistuu siinä hyvin. Kirja avaa hyvin ja selkeästi, minkälaista problematiikkaa tiedon vastaanottoon tai vastustukseen liittyy.

Samalla kirja palauttaa uskoa faktoihin ja siihen, että kaiken sirpaleisen, tarkoitushakuisen ja verkkoon levittäytyneen informaation seassa on edelleen tosiasioita, jotka voi myös havaita ja tunnistaa.

Wikforss arvostelee kirjassaan tiukasti ruotsalaista koulujärjestelmää. Suomenkielisen painoksen lopussa Tuukka Tomperi kommentoi kritiikkiä ja vertailee sitä suomalaiseen koulujärjestelmään. On hienoa, että kirjaan on saatu lisättyä kansainvälistä keskustelua tärkeästä aiheesta.

Kirja kertoo kuten lupaakin Tsernobylin ydinkatastrofin historian. Kirja kertoo mitkä tekijät Neuvostoliitossa mahdollistivat katastrofin, mikä meni pieleen voimalan turvallisuustestissä, miten kamala räjähdys tapahtui ja miten kuitenkin kaikkein pahin saatiin ehkäistyä. Kirja ei myöskään unohda ihmisiä, heidän heikkouttaan ja toisaalta suurta sankaruuttaan. Kirja kertoo inhimmillisistä kärsimyksistä, mutta myös uskomattomista selviytymisistä.

Kirjoittaja paneutuu tässä kirjassa fysiologiamme perusteisiin ja kummallisuuksiin sekä kertoo humoristisesti lääketieteen historiasta. Kirja opettaa kehonsa huonosti tuntevalle asukkaalle monia olennaisia asioita ja hyvin tunteva asukas saa tietää monia hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia kehon toiminnasta.

Arkipäivän kemiaa hauskasti! Saksalainen kemisti on innostanut nuoria, ja erityisesti tyttöjä, innostumaan kemiasta YouTube- kanavallaan ja tällä kirjallaan. Vaikka tämä kirja sopii erityisesti nuorille lukijoille, voi tätä suositella kaikille, joilla on ollut ennakkoluuloja kemiasta. Kemia on mielenkiintoista, hauskaa eikä aina niin mahdottoman vaikeaakaan.

Kun haluat tehdä jotain omalta osaltasi hillitäksesi ilmastonmuutosta, mutta et tiedä oikein mitä ja miten, kannattaa lukea tämä kirja. Helposti toteutettavia vinkkejä vuoden jokaiselle kuukaudelle! Tuumasta toimeen!

Useat eri filosofit ruotivat kirjassa ilmastonmuutoksen filosofisia ulottuvuuksia. Kirjassa mm.tieteenfilosofisin keinoin paljastetaan ilmastoskeptikoiden ajattelun heikkoudet, neuvotaan miten yksilöt voivat parhaiten auttaa ilmastonmuutoksen hillinnässä, kerrotaan ilmastoetiikasta ja pohdiskellaan johtaako ihmisten perusolemus meitä vääjäämättömästi kohti ilmastokatastrofia.

Maailman yksi tunnetuimmista vegaaneista tunnustaa joskus sortuneensa lohtulihaan.Tämän hän tekee siksi, että syyllistäminen ei vie välttämättä asiaa eteenpäin ja inhimmilliset virheet ovat ymmärrettäviä. Tästä huolimatta kirjan perimmäinen tarkoitus on kertoa, miten ja miksi teholihantuotanto edistää ilmastonmuutosta. Kaikista ei kuitenkaan ole vegaaneiksi monestakin eri syystä, eikä kaikkien tarvitsekaan, sillä jo lihankäytön vähentämisellä on valtava vaikutus.

Pohjois-Norjan meritunturien maisemat ovat henkeäsalpaavia ja niiden ekosysteemi ainutlaatuinen. Syvärannan kuvaileva kerronta ja upeat valokuvat vievät lukijan mielenkiintoiselle nojatuolimatkalle. Kirja ei ole pelkästään erityiseen maailman kolkkaan tutustumista, vaan Syväranta tuo esille tätä upeata maailmaa uhkaavan ilmastonlämpenemisen ja muut ihmisen toimet.

Pohjoisen eläimet ovat sopeutuneet talviin, mutta nyt talvet lyhenevät ja lämpenevät vauhdilla. Miten käy hienojen sopeutumien? Kirja kertoo pohjoisen eläinten uskomattomista kyvyistä selviytyä talvesta, mutta pohtii miten eläinten käy tulevaisuudessa, kun vanhat keinot eivät enää toimi. Selkeästi soljuvan tekstin ohella kirja sisältää upeita luontokuvia.

Kaikille suomalaisille on varmaan tuttu Suomen kansallishyönteinen eli seitsenpistepirkko, mutta kuinka moni tietää, että Suomessa on 60 eri leppäkerttulajia. Kirja esittelee ne kaikki. Lisäksi tietoa löytyy leppäkerttujen elintavoista ja niiden roolista kansanperinteessä.

Samoilta tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt opas, joka on loppuunmyyty. Tämä uusi opas on laajennettu opas, jossa on enemmän tietoa mm. pihojen ja pientareiden sammalista. Sammaleet on ryhmitelty kasvupaikoittain, mikä helpottaa usein hankalaa tunnistamista.

Kun tämän paksun opuksen saa luettua, tulee oppineeksi valtavasti linnuista, suomalaisesta lintututkimuksesta, Suomen luonnosta ja jopa hitusen Suomen historiasta. Vaikka tämä kirja on tutkijoiden kirjoittama, se on helposti luettavaa ja värikästä tekstiä. Suosittelen tätä vahvasti erityisesti kaikille linnuista kiinnostuneille, mutta myös niille, jotka eivät ymmärrä miksi linnut kiehtovat toisia ihmisiä.

Muuttolinnut ovat kiehtoneet ihmisen mieltä kautta aikojen. Mayntzin kirja vastaa parhaansa mukaan helppotajuisesti moniin usein esitettyihin kysymyksiin, kuten miksi linnut muuttavat, miten muuttoon valmistaudutaan, miten linnut kestävät muuton rasitukset, eksyvätkö linnut koskaan, nukkuvatko linnut lentäessään yms. Kirja on kuvitettu kauniilla ja värikkäillä pelkistetyillä piirroskuvilla. Kirja soveltuu niin koululaisille kuin aikuisillekin.

Harri-Pekka Pietikäinen traumatisoitui lapsena tappajahai-elokuvasta. Koska pelon voi voittaa kohtaamalla sen, hän lähtee Etelä-Afrikkaan valkohaikaupunkiin tarkoituksenaan osallistua haihäkki- sukelluksiin. Ensimmäisellä reissulla pelko hävisi, mutta sen tilalle tuli entistä suurempi kiinnostus valkohaiden elämään ja koukuttuminen haisukelluksiin. Adrenaliinihuippujen lisäksi Pietikäisen mielen täytti syvä huoli valkohaiden kohtalosta tulevaisuuden merissä.

Ilmastonmuutos on nyt jo vaikuttanut merkittävästi linnustoomme. Lintujen poikaset kuoriutuvat liian varhain menehtyen sitten takatalvien sekä ravinnonpuutteen vuoksi. Ravinnonpuutetta aiheuttaa se, että eri lajien "vuodenaikakellot" eivät käy enää samaan tahtiin, esim. hyönteiset eivät ilmaannu samaan aikaan kuoriutuvien poikasten kanssa. Surullisen tiedon ohella pääsemme Mari Pihlajaniemen kanssa luontoretkille ympäri Suomea. Heikki Erikssonin kuvat täydentävät kertomusta oleellisesti.