Aikuisten kirjareppu 2020.
Kirjalistassa on 239 kappaletta kirjoja.
Polta nämä kirjeet kertoo Alex Schulmanin äidinpuoleisista isovanhemmista Sven ja Karin Stolpesta. Sven Stolpe oli hyvin tuottelias kirjailija, kriitikko, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä. Myös Karin oli kirjailija ja kääntäjä. Kirja kertoo vuosia perintönä kulkevasta vihasta ja anteeksiantamattomuudesta.
Kirjassa on kolme aikatasoa. Ensimmäinen on nykyhetki, Alexin aikuisuus. Hän havahtuu omiin raivokohtauksiinsa ja siihen, että lapset pelkäävät häntä. Terapeutin avulla hän ryhtyy etsimään syitä ja parannusta asiaan.
Toinen taso liikkuu 1980-luvulla, jossa Alex pikkupoikana vierailee lempeän mummin ja äkäisen isoisän luona ja havaitsee, että isoisä on aina vihainen ja haluaa nöyryyttää mummia, ja mummi käyttäytyy hänen seurassaan toisin kuin muuten.
Kolmas aika on vuosi 1932, jolloin Karin ja Olof Lagercrantz rakastuivat toisiinsa, asia, jota Sven Stolpe ei ikinä antanut Karinille anteeksi. Onnellisesta lopusta ei voida puhua. Karin kuitenkin jäi Svenin luo, vaikka narsistinen Sven nöyryytti Karinia ja vihasi Lagercrantzia elämänsä loppuun asti eli vielä runsaat 60 vuotta.
Kirja pohjaa arkistotietoihin ja päättelyyn sekä Karinin ja Olofin kirjeenvaihtoon, jonka Schulman löysi. Lisäksi hän sai Olofin pojalta Davidilta Olofin päiväkirjan. Lagercrantzeille kolmiodraama oli tuttu ja usein kerrottu, Stolpen suvulle yllätys.
Patrick Modianon Dora Bruder on kirjoitettu jo vuonna 1997, mutta suomennettu vasta 2020.
Dora Bruder oli todellinen henkilö, 15-vuotias pariisilainen juutalaistyttö, joka joulukuussa 1941 karkasi koulustaan ja katosi.
Kirjailija löysi vuosikymmeniä myöhemmin sattumalta vanhan lehti-ilmoituksen, jossa Doran vanhemmat etsivät tytärtään. Koska katoaminen tapahtui samoilla kaduilla, joissa Modiano itse paljon liikkui, kiinnostuu hän tapahtumasta ja alkaa selvitellä mitä Doralle tapahtui. Kirjailija etsiskelee Doraa arkistoista, kuvittelee mitä mahdollisesti tapahtui, missä hän liikkui, mitä tunsi. Hän löytää dokumenteista henkilöitä, jotka mainitaan Doran yhteydessä – tai joiden hän kuvittelee olleen samassa paikassa, tutkii heidän kohtaloaan ja jatkaa taas Doran tarinaa. Ikäväkseen Modiano saa selville, että Dora lopulta päätyi keskitysleirille, jonka jälkeen jäljet katoavat kokonaan.
Dora Bruden on siitä mielenkiintoinen kirja, että vaikka se on nimetty henkilön mukaan, tästä ei paljoakaan tiedetä tai kerrota, kaikki on vain päiväyksiä ja oletuksia. Kirjassa puhutan ohimennen monesta ihmisestä, hyvästä ja pahasta, kerrotaan heidän tarinansa muutamin lausein. Modianon juutalaisen isän muisto liittyy tarinaan. Isä selvisi täpärästi Pariisin saksalaismiehityksestä, mutta jäi vieraaksi pojalleen avioeronsa takia.
Koskettavinta Doran tarinassa on, että hänen takanaan on miljoonia muita vainottuja tuntemattomia, joista ei jäänyt jäljelle mitään, ei edes lehtileikettä
Isä on luvannut tasapuolisen perinnön neljälle lapselleen, mutta ennakkoperinnässä käy ilmi, että Astrid ja Åsa saavat perheen rakastetut mökit, Bård ja Bergljut eivät edes käyttöoikeutta niihin. Epäoikeudenmukainen jako johtaa riitaan.
Päähenkilöä, vanhinta tytärtä Bergljotia, riita ei hetkauta, sillä hän on laittanut välit poikki perheeseensä ajat siten. Veli kuitenkin närkästyy omasta ja Bergljotin puolesta ja yhtyy riitaan, jolloin perheen välit tulehtuvat entisestään.
Riidassa kaivetaan esiin kaikki vanhat tapahtumat, mm. isä on pahoinpidellyt äidin.
Bergljot nostaa esiin kauan salaamansa asian: isä on hyväksikäyttänyt häntä, kun hän oli lapsi.
Kaikki kieltävät asian, mutta Bergljot on varma muistoistaan. Kiihtyneenä hän katkaisee välinsä myös Astridiin, joka ainoana yrittää tasoitella perheenjäsenten välejä. Muodostuu kaksi riitaista ryhmää: Bergljod ja häntä tukeva Bård ja kaiken kieltävät vanhemmat sekä Astrid ja Åsa.
Kerronnassa käsitellään tapahtumia kohtuullisen tasapuolisesti, kaikki pääsevät ääneen. Eniten kuitenkin edetään Bergljotin näkemysten mukaan. Juonta kuljetetaan näppärästi, niin että lopulta lukijakaan ei voi olla varma siitä mitä tapahtui, kenen muistot ovat oikeita, ketä pitäisi lopussa uskoa. Tätä näkemystä auttaa myös, että Bergljotia ei kuvata vain säälittävänä uhrina, vaan myös katkerana, viinaan menevänä ja impulsiivisena persoonana.
Kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun Norjassa, sillä sen oletettiin kertovan Hjorthin lapsuudenperheestä. Hjorth itse korostaa kirjan olevan romaani, ei mikään faktoihin perustava omaelämäkerrallinen selvitys. Hän sanoo kirjan kertovan ennen kaikkea vaikenemisen ja vaientamisen kulttuurista
Keiko on aina ollut ympäristön mielestä omituinen. Sosiaalisesti kyvytön, huolehtii äiti. Suhtautuu tunteettomasti asioihin, joita muut lapset itkevät, ihmettelevät opettajat.
Nyt Keiko on 36-vuotias, yliopistotutkinnon suorittanut ja siitä huolimatta jäänyt 18 vuodeksi töihin lähikauppaan. Eikä hänellä ole aikomustakaan perustaa perhettä, sanokoot muut mitä tahansa. Keikon kunnianhimona on vain pitää kauppa siistinä ja aina samoin järjestettynä sekä palvella asiakkaita hyvin ja nopeasti.
Keikolta puuttuu sosiaalisia taipumuksia, mutta hän osaa taitavasti tarkkailla ympäristöään ja matkimalla muita pysyy porukassa mukana. Hän tutkii salaa työtoverien vaatteita ja ostaa itselleen samanlaisia, hän kuuntelee muiden puheita ja matkii niitä.
Muut eivät ole yhtä tyytyväisiä Keikon elämään kuin hän itse. Työkaverit alkavat naittaa Keikolle kauppaan töihin tulevaa Shirahaa, joka on laiskahko, itsekäs ja melkoinen macho. Mies kuin mies, jotta pääsisi rauhaan, tuumii Keiko ja kokeilee erilaista elämää. Hän ei kuitenkaan viihdy uudessa parisuhderoolissaan, vaan palaa yksinäiseen elämäänsä ja kaupan selkeihin työkuvioihin.
Kirjassa virnuillaan kevyesti naisiin kohdistuville odotuksille ja yhä edelleen vallalla oleville käsityksille millainen naisen pitäisi olla. Yhteiskunta luo paineita olla ns. normaali, mutta ei ota huomioon sitä, että kaikkien normaali ei ole sama.
Vanha Anthony on jo nuorena menettänyt vaimonsa onnettomuudessa ja ryhtynyt keräilemään ihmisten unohtamia tavaroita työhuoneeseensa. Kaikesta on tarkat löytötiedot ja Anthony kirjoittelee pieniä kertomuksia siitä, miten tavarat ovat voineet päätyä löytöpaikoilleen. Hänen taloudenhoitajansa on nelikymppinen, väkivaltaista aviomiestä paennut Laura. Kuollessaan Anthony jättää Lauralle talonsa ja tehtävän etsiä kadonneille esineille alkuperäinen omistaja. Laura ryhtyy asiaan ja yrittää netin kautta löytää tavaroille omistajia.
Toinen aikataso on 1970-luku, jossa nuori Eunice työskentelee lontoolaisessa kustantamossa Pommikoneeksi kutsutun miehen avustajana. Työsuhteesta syntyy elinikäinen ystävyys, sillä avioliitosta ei voi koskaan olla kysymys. Ystävinä he säilyvät siihen asti, kunnes toinen alkaa liukua pois tästä maailmasta ja viimein kuolee.
Kirjan molemmat aikatasot yhdistyvät, kun lopussa ratkeaa ensimmäisen esineen arvoitus.
Lauran ja Eunicen kertomusten lisäksi myös tavarat tai niiden omistajat pääsevät kertoman kohtaloistaan.
Kirja on hiukan turhan tunteisiin vetoava, mutta ahdistavien koronauutisten keskellä kaikki ruusut, kummittelut ja rakkaustarinat tekevät ihan hyvää. Ei tällä varmasti Nobelia saada, mutta lukukokemuksena se on ihan herttainen. (Paitsi se Pommikone-suomennos häiritsi…)
Perhe Toimi on suuri, köyhä ja omituinen 1980-luvun Tornionjokilaaksossa. Isä murjottaa ja hallitsee rautaisella otteella perhettään. Äidillä on voimia rakastaa vain osaa 12 lapsestaan, jotka ovatkin aika omituisia: pojista yksi asuu metsässä, toinen hukuttelee eläimiä lystikseen, kaksi on seksuaalisesti poikkeavaa, yksi on juuri päässyt vankilasta, yksi on pyromaani ja nuorin aurinkoinen, mitä se sitten tässä tarkoittaakin. Tytötkin ovat laisiaan. Ainoa täysijärkinen tuntuu oleva vanhin tytär Anni, joka asuu Tukholmassa. Väkeä riittää, sillä osa lapsista asuu parisuhteessa, osalla on jo omia lapsia.
Eräänä päivänä äiti saa tarpeekseen ja muuttaa muualle. Pian lapset seuraavat perässä. Yksin jäänyt isä menehtyy kotitalon tulipalossa. Virkavalta ja muu perhe vakuuttavat syynä olleen tupakoinnin, vaikka Anni inttää, ettei isä tupakoinut... Asiasta ei puhuta enempää.
Wähän tyyli on salahauska ja pursuileva. Kirja on täynnä väkeä, tapahtumia, omituisuuksia, epäilyjä. Kaikki suhtautuvat kummallisuuksiin hyväntuulisesti ja niin kuin ne olisivat täysin normaaleja. Puitteet ovat synkät, ihmiset outoja, taustalla piilee pimeitä voimia joka puolella...
Kuitenkin tarina hymyilyttää. Käyttääkseni nykytermiä Perintö koukuttaa lukijansa heti kun tarina alkaa rakentua kaaoksen keskelle.
Vesitanssija on yhteiskuntakriittinen kuvaus orjuudesta ja orjien vapaustaistelusta 1800-luvun Yhdysvalloissa. Päähenkilö Hiram Walker on virginialaisen tupakkaplantaasin omistajan ja orjan poika, tummaihoinen ja siis asemaltaan orja. Isännän poikana hänellä on kuitenkin joitain etuisuuksia sekä velvollisuus vahtia valkoista hulttiovelipuoltaan.
Tupakkateollisuudella menee huonosti, tila rappeutuu ja velkojaan maksaakseen isäntä myy orjiaan. Poika Maynard kuolee Hiramin ajamien kärryjen suistuessa äkillisesti jokeen, mutta Hiram itse selviää ihmeen kaupalla, sinisen valon välähtäessä hän päätyy rannalle. Uskomattoman muistinsa lisäksi Hiram huomaa omaavansa muutakin ihmeellistä: hänellä on kyky kanavoida eli yhdistää elävien maa kadotettujen maahan. Rodun muillakin jäsenillä on ollut sama voima, mutta siitä kerrotaan vain vanhoissa tarinoissa... Tämän takia Hiram kuitenkin päättelee pystyvänsä pakenemaan. Hän on kuullut maanalaisesta toiminnasta, jossa orjia salakuljetetaan vapaaseen pohjoiseen.Monien rankkojen vaiheiden jälkeen Hiram pääsee Philadephiaan, jossa hän liittyy orjien vapauttamiseksi toimivaan maanalaiseen liikkeeseen.
Vaikka Hiramin yliluonnolliset kyvyt antavat kirjalle maagisen realismin vivahteita, sitä ei turhaan korosteta. Vain äärimmäisessä hätätilanteessa Hiramkin pystyy voimiaan käyttämään, kanavoimaan.Taitoa kuitenkin tarvitaan.
Voimakas, rankka ja vaikuttava kuvaus orjuudesta ja orjien vapauttamiseen liittyvistä maanalaisista toimista. Hieno kirja.
Douglas Spaulding on 12-vuotias ja Green Townin pikkukaupungissa kesä vuonna 1928. Aikuiset istuksivat illalla kuisteillaan, ja Doug juoksentelee pihoilla veljensä Tomin ja kavereidensa kanssa. Kaupunki on täynnä kaikkea jännittävää, hauskaa ja pelottavaakin. Eversti Freeleighillä on aikakone, naisjaoston puheenjohtajakisassa käytetään noitakeinoja ja seudulla liikkuu sarjamurhaaja, Yksinäinen vaeltaja. Ainakin pojat uskovat näin...
Pahojakin asioita tapahtuu. Kun Dougin sarjakuvakokoelmaan tulee sokeritoukkia ja uudet tennistossut ovat homeessa, hän on valmis kuolemaan nuorena.
Voikukkaviiniä on novellikokoelma, jonka voi lukea myös romaanina. Tarinoita yhdistää kaupunki ja Doug, joka jotenkin liittyy kaikkiin tarinoihin, joko osallistumalla siihen tai kuulemalla tapahtumasta. Viehättävin novelleista on jälleensyntyneiden rakkaustarina lupauksineen syntyä seuraavalla kerralla samanikäisinä.
Kesä on voimakkaasti läsnä: Doug herää siihen eräänä aamuna ja viimeisen tarinan lopussa hän "unessa saattaa päätökseen kesän 1928". Tarinat ovat myös täynnä elossa olemisen tuntua ja uskoa elämään, rehevää kuin kesä konsanaan.
Kirja pohjaa paljolti Ray Bradburyn omiin muistoihin. Alkuteos ilmestyi vuonna 1957.
Suomalaiset naiset työskentelivät sodan aikaan saksalaisten joukoissa kuka mistäkin syystä. Joku lähti hyväksikäyttöä karkuun, sairaanhoitajaksi, konekirjoittajaksi tai vaikka myymään itseään. Sodan loputtua saksalaiset vetäytyivät Lapin poltettuaan Narvikiin. Naisista osa lähti Saksaan raskaana olevina morsiamina, osalta lähti tukka ja edessä oli palautus Suomeen. Viisi pohjois-suomalaista naista hyppäsi kuljetuksesta pois kesken matkan ja päätti vaeltaa yhdessä läpi Lapin kotikonnuilleen. Matka ei tule olemaan helppo: sodan jäljet näkyvät kaikkialla. Ruumiita, hautoja, tuhottuja kyliä ja ymmärrys siitä, mitkä alueet on miinoitettu. Kullakin naisella on menneisyytensä ja harmaan harson takana oleva tulevaisuus, joita he miettivät rämpiessään soilla, kahlatessaan vedessä ja ohittaessaan vaarallisia paikkoja ja epämääräisiä sorakasoja. Paljon he eivät puhuneet, vaan olivat ennemminkin omissa mietteissään. Näiden naisten elämää olivat hallinneet aina miehet, kotona, saksalaisten joukossa ja kohta ehkä kotona taas. Matkalla he joutuivat tekemään monenlaisia päätöksiä ja valintoja - ottamaan vihdoin itse vastuuta elämästään. Teos kuljettaa kaikki naiset koteihinsa tai minne kunkin matka viekin. Ankeuden vastapainona toimii hieno kuvaus pohjoisen luonnosta ja sen muuttumisesta matkanteon aikana.
Minua epäilyttivät hyönteiset, mutta turhaan. Teoshan on herkkä kuin perhosen siipi! Kyseessä on kiehtova vaellus läpi historian ja eri maitten Marian matkassa. Noitavainojen aikaan Maria ihastuu hyönteisiin ja seuraa niitten kehitystä. Perhostoukkien outo muodonmuutos toukasta koteloksi ja siitä perhoseksi on hänen, ja tulevien marioitten elämän keskipiste. Hyönteisten kauneus ja rumuus, niitten piirtäminen, maalaaminen ja tutkiminen ovat tärkeitä. Hyönteisten nopeaan muodonmuutokseen rinnastuu länsimaisten naisten hidas roolin muutos miehen alamaisesta itsenäiseksi toimijaksi. Viimeinen Maria onkin vanha ja raihnainen tutkija Berliinissä. Teoksessa Marian eli naisen asema, elämän olosuhteet ja varallisuus vaihtelevat, mutta rakkaus hyönteisiin kestää. Se näkyy taiteena ja tieteenä; kertomuksena hyönteisten suuresta merkityksestä ihmisille. Teoksen voikin nähdä ylistyksenä hyönteisille - niiden suurelle merkitykselle ihmiskunnalle.
Senni on oppinut isältään ammatin - hän työskentelee 50-luvun alussa hierojana kylpylähotellissa. Turhassa onnettomuudessa sodan aikana kuollut isä toimii Sennin ajatuksissa opastajana ja yliminänä. Miten isä olisi tehnyt? Näin hän olisi tehnyt! Sennillä on korkea työmoraali ja työ on hänen elämänsä keskipiste. Teoksen päähenkilö on Senni, joka kertoo elämästään. Hänen lisäkseen kertojia ovat Antti, metsänhoitaja, sekä Mikko, joka on palannut sairaalasta takaisin etulinjaan. Jokisimpukkaa, Margaritaa, ei myöskään saa unohtaa! Juhannusyönä Senni tulee raskaaksi. Hänen raskauspahoinvointinsa on hirvittävä, lähes kuolemaan johtava tila. Aborttia hän ei anomuksistaan huolimatta kuitenkaan saa, koska naisten isänmaallinen velvollisuus on tehdä lapsia sodassa kuolleiden tilalle. Kuusi lasta on suositus! Senni on pitkään heikossa kunnossa synnytyksensä jälkeen. Hänelle kerrotaan lapsen kuolleen - pois hän olisi sen antanutkin. Senni on kuitenkin vahva ja hänen elämänsä jatkuu. Tärkeitä teemoja ovat päättyneen sodan vaikutukset, naisen asema, 1950-luvulla aloitetut valtion metsien avohakkuut sekä jokien pilaaminen ja jokisimpukoiden kohtalo (ne rauhoitettiin 1955). Vaarallinen poliovirus vaanii etenkin lapsia, mutta siihen ollaan saamassa rokote. Teoksen kieli paikoin solisee kuin vesi - suosittelen lämpimästi!
Pieni kirja näyttää aivan runokirjalta. Se sisältää kokoaan suuremman tarinan, valtavasti tunnetta ja tietoakin. Uskon että tästä romaanista on paljon hyötyä ja iloa ymmärryksen lisääjänä venäläis- ja inkeriläistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Suomen kielen oppiminen ja työn saanti ovat vaikeita toisesta maasta tulleelle. Ne ketkä Neuvostoliitossa olivat Isä Aurinkoisen vainojen kohteena olivat tavallisia ihmisiä ja heidän lapsiaan. Tämä on kertomus suvusta ja perheestä. Tarina kiepsahtaa nykyhetkestä menneisyyden kautta nykyhetkeen. Vanhan miehen kuolemasta palataan takaisin hänen lapsuuteensa. Pieni Juri menetti perheensä ja kotinsa - hänestä tuli viisivuotiaana kansanvihollinen. Poikaa heiteltiin paikasta toiseen, mutta vähitellen hän löysi siskonsa ja sukulaisiaan. Vanhempien kohtalo vaivasi kuitenkin mieltä, hän tahtoi sen selvittää. Elämä oli vaikeaa, koska kansanvihollisen lapsi -leima oli aina esteenä. Hän ei saanut samoja oikeuksia kuin muut, tiettyihin opiskelupaikkoihin hän ei saanut pyrkiä, vaikka olisi ollut kuinka lahjakas. Lahjakas voi kuitenkin löytää kiertotiet. Niin, männyt. Ne suojaavat joukkohautoja Sandarmoin metsikössä. Kukaan teloitetuista ei ollut syyllinen väitettyihin rikoksiin, joten heidät armahdettiin kuolemansa jälkeen. Haudoilla suree jäljelle jäänyt perhe, muinainen pikku orpo ei enää sinne päässyt .
Teoksessa pohditaan nyky-Suomen syntyä 1800-luvulta nykyhetkeen ja siihen merkittävästi vaikuttaneita henkilöitä. Henkilöistä kerrotaan pilke silmässä, mutta toisinaan myös rajusti arvostellen. Kalevala on Lönnrotin kansanrunoista kokoama ja luoma Suomen kansalliseepos. (Edelleen jotkut kuvittelevat Kalevalan olleen kokonainen eepos, jonka Lönnrot vain kävi poimimassa kuin marjan Vienan Karjalasta.) Juha Hurmetta selvästi ärsyttää Kalevala, josta on aikojen saatossa tehty suorastaan pyhä kansalliseepos, välillä sitä ihan naurettavuuteen saakka palvoen. Kalevalaa on käytetty runsaasti yhtenäiskulttuurin luomiseen, koska siitä löytyy ”suomalaisuuden ydin”. Eepoksen vaikutus näkyykin muun muassa kuva- ja veistotaiteessa, (firmojen) nimissä, kaunokirjallisuudessa erittäin voimakkaasti. (Teosofeille kirja lienee edelleenkin pyhä, koska jokunen siihen liittyvä teos on ilmestynyt viime vuosinakin. Kirjastoillekin niitä on ilmaiseksi tarjottu.) Kalevalassa on haluttu nähdä kaikkea mahdollista, sellaista, mitä siinä ei ole. Hurmeen teos on näppärä väline yhtenäiskulttuurin luomista pohdiskellessa; tosin on tärkeää muistaa, että kyse on kuitenkin kaunokirjallisuudesta eikä tietokirjasta. Hurme on taas tehnyt pohjatyönsä todella hyvin.
24-vuotias Konstantinos päättää etsiä isänsä. Masentunut isä on lähtenyt perheen luota jo vuosia sitten kotimaahansa Kreikkaan, Thessalonikiin. Poika on lapsuudessaan puhunut isänsä kanssa kreikkaa, mutta myöhemmin unohtanut kielen. Hän haluaa löytää isänsä ja on alkanut kerrata ja opiskella lapsuutensa kieltä. Äidillä on tallessa vanha yhteystieto, jonka avulla hän saa yhteyden edesmenneen setänsä vaimoon, Eleniin. Lääketieteen opintoihin tulee taukoa, kun hän lähtee matkaan. Eleni löytyy ja myös majapaikka hänen luotaan. Hän löytää myös isänsä, joka elää hyvin vaatimatonta uskonnollista elämää pienellä saarella. Siellä asuu vain kolme henkilöä, joista vanhus on kuolemansairas. Saarella vietetyt viikot lähentävät isää ja poikaa, joka ei ole enää katkera isänsä lähdöstä. Konstantinos uskaltaa antaa anteeksi. Saaren rauhallinen ja samanlaisena, päivästä toiseen toistuva elämä vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan, hiljaisuuteen.
Tämä tarina ei ole löytynyt Song-dynastian Kiinasta, 1100-luvun käsikirjoituksesta, vaikka lukijasta voi tuntua siltä. Kristina Carlson on taitavasti luonut väkevän mielikuvan muinaisesta Kiinasta. Täysinpalvellut vanha hovieunukki pohtii asioita ja muistelee elämäänsä. Kun hän oli yhdeksänvuotias, niin köyhät vanhemmat myivät hänet ja veljen palatsiin eunukeiksi. Leikkauksen jälkeen hän sai uuden nimen Wan Wei. Hovieunukki on ollut hyvin arvostettu eikä ole joutunut kärsimään minkään laista puutetta. Hän on myös saanut nauttia ystävyydestä, taiteesta ja elämästä. Nyt hän miettii mennyttä, olisiko jotain voinut olla toisin. Eunukki.
Mariannalla on pieni kukkapuoti eräällä Berliinin metroasemalla. Sieltä hän tarkkailee ihmisiä, myy kukkia ja antaa tarvitseville neuvoja. "Minä teen työtä, jotta tämä kaupunki pysyisi järjissään", kuvailee Marianna työtään. Hän on muuttanut Puolasta Saksaan, samoin kuin hänen äitinsäkin. Äiti asuu samassa korttelissa, mutta he ovat etääntyneet toisistaan niin paljon, etteivät ole tavanneet vuosikausiin. Veli sen sijaan asuu edelleen kotikylässä. Marianna soittaa hänelle päivittäin ja he puhuvat pitkiä puheluita. Hän utelee veljeltään äidin kuulumisia äidin kuulumisia. Hän myös haluaisi, että veli muuttaisi hänen luokseen kylästä, jolla ei ole tulevaisuutta. Marianna tarinan rinnalla kulkee Amalian (ent. Amal) tarina. Hän käy englannin kurssilla ja haaveilee toisenlaisesta elämästä, mm. englanninkielisestä miehestä. Amalialla on nelivuotias poika Karim, aviomies sekä sisko Leila, jonka luonne muuttui masennuksen myötä ilkeäksi ja määräileväksi. Teos on kuvaus muutamasta päivästä, vain kurkistus näitten ihmisten elämään. Ihmissuhteiden etäisyys ja läheisyys on tämän teoksen antia.
Annun äiti on kuollut ja samoihin aikoihin pikkusisko Maaru on kadonnut. Annu jää isänsä kanssa asumaan. Isä on sikiönlähdettäjä eli enkelintekijä. Toisinaan Annu pääsee isän reissuille mukaan, pesemään verisiä sukkapuikkoja ja lakanoita. (Kummalliset retket ovat isän ja Annun yhteinen salaisuus.) Isä joutuu vankilaan, Annu pääsee sijaiskotiin. Annu opiskelee naistentautien lääkäriksi ja työssään hän tulee näkemään sekä raiskattuja että onnettomasti tai onnellisesti raskaana olevia naisia. Lapsuudestaan Annu haluaisi muistaa sen, mitä oikein tapahtui. Hän haluaa löytää kadonneet eli isän ja pikkusiskon. Annun parikymppinen tytär taas tahtoo tietää isästään, mutta Annu ei halua kertoa. Salaisuus on todellakin outo ja se pitää itse lukea. Annu löytää kadonneet läheisensä, muttei lämmintä jälleennäkemistä tule. Keskeistä teoksessa on niin unohtaminen kuin muistaminenkin sekä naisen oikeus päättää omasta ruumiistaan.
Opettajapariskunta, Maria ja Matti, muuttavat lastensa kanssa maalle. Heidän toiveenaan on elämänmuutos. Matti on työttömänä, tekee kotitöitä ja vie Hannaa päiväkotiin. Hän kirjoittaa perhe-elämästään kirjaa ja tekee satunnaisia opettajan sijaisuuksia. Matti muistuttaa moneen kertaan olevansa ”ihan tavallinen mies”. Maria on vakituisessa työssä kylän koulussa. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta. Kyläyhteisö on kuitenkin henkisesti umpio ja sinne sisälle pääsy ei ole helppoa; siihen voi kuulemma mennä vuosikymmeniä. Kylässä tapahtuu outoja asioita. Lähistöltä löytyy pari ruumista auton takakontista ja outo puhumaton moottoripyörämies liikkuu kylän laitamilla. Eläkeläisukkojen parlamentti pohtii tapahtumia. Kiehtovan säväyksen tarinaan tuo se, että poika Aarne tuntee hetkeä ennen kun jotain pahaa on tapahtumassa. Samalla tuntuu raapaistun tulitikun tuoksu. Matka Kreikkaan tuo kaivatun hengähdystauon, jonka jälkeen elämän yksitoikkoisuus ja olo kylässä alkaa helpottaa.Kotiutumista helpottavat Aarnen ystävä ja hänen isänsä, jotka ovat myös ulkopuolisia. Tämä pieni ja tiivis romaani on omalla tavallaan "tiheä" - se kannattaa ehdottomasti lukea!
Runoilija Eino Santasen ensimmäinen novellikokoelma jatkaa hänen runoudestaan tuttuja teemoja: valta, talous, pörssikurssit, kapitalismi, robotiikka, tekniikka, some ja suhteemme näihin. Kapitalismi lennättää pienen ihmisen tekniikan ja rahan maailmoihin kuin Chaplinin mutteria vääntävän pikkumiehen.
Tuotteistus on viety pitkälle, ostettavaksi tarjotaan jättikokoinen punainen köyhä muoveissa tai keskiluokkainen robotti, johon on asennettu nykyaikainen peukalo, joka osoittaa aina ylöspäin. Trickle Down Chicken –sketsin esittäjältä jää palkkio lopulta saamatta, kuten valumaefektiin uskovilta verovarat. Viestinnästämme on tullut silppua, fragmentaarista ja ohipuhuvaa.
Suomessa kirjoitetaan melko vähän yhteiskunnallista satiiria. Santanen onnistuu täydellisesti: lukija kauhistuu ja nauraa yhä uudelleen. Osuu ja uppoaa!
Runoilijana tunnetun Juha Raition ensimmäinen novellikokoelma on taitava ja tiiviisti rajattu kokoelma. Novelleissa liikutaan autoilla tai veneillä, kaupungeissa ja maaseudulla. Odysseijaa tehdään marginaalissa tai sen rajamailla, päihtyneenä tai psyykelääkkeen voimalla. “Sattuu, vaikka mihinkään ei satu”. Väistellään väistämätöntä, ajaudutaan erilaisiin tilanteisiin ja kohtaamisiin, joskus myös käännekohtiin.
Kokoelmassa on intensiivinen tunnelma, lukijan on saatava selville, mitä seuraavaksi tapahtuu. Myrskyisän matkan jälkeen reissaajaa odottaa satamassa sittenkin se punatukkainen nainen. Toivoa on, sunnuntainakin.
Vuoden 2020 Savonia-finalisti.
Ahdistus ja masennus sulkevat ovia. Kun olo käy piinalliseksi, joutuu kysymään, mihin voisi mennä. Missä olo helpottuisi? Marko Järvikallas on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamaa. Tämä on hänen ensimmäinen novellikokoelmansa.
Kokoelman ihmiset pakkaavat kuolleen puolison vaatteita jätesäkkiin, kuuntelevat ääniä rappukäytävissä, saattohoitavat vanhempiaan, surevat menetettyjään, varastavat kaupasta, jäävät kiinni. Kohtauksia jokaisen elämästä. Niitä, joista ei ole ylpeä tai joita häpeää, jotka silti ovat absurdiudessaan tosia. Koska tunteet ovat aina totta.
Läheisyydenkaipuu, sivuunjäämisen pelko. Oikea elämä on toisaalla, joskus kivuliaan kaukana, vaikka käsin kurkoteltavissa. Komea kokonaisuus, jossa inhimilliset tunteet asettuvat lukijan sydämeen, lähelle.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas 2020.
Asta Leppä on tietokirjailija ja toimittaja, joka on käsitellyt kirjoissaan ja teksteissään usein yhteiskunnallista eriarvoisuutta, huono-osaisuutta, köyhyyttä ja syrjäytymistä. Novellikokoelmaansa hän on kirjoittanut näkyväksi sellaisia ihmiskohtaloita, joita ei historian oppikirjoissa näy. Historiaa ovat tehneet faaraoiden lisäksi myös orjat. Näkymättömien näkyviksi kirjoittamista säestää musiikki. Jokaiselle novellille on määritelty musiikkitermein tapa, jolla novelli luetaan.
Kokoelman niminovellin takaa löytyy sinisilmäinen saksalainen Folker Heinecke. Hän sai myöhemmin tietää olevansa alun perin ukrainalainen, jonka natsit olivat kaapanneet mukaansa ‘arjalaisten’ ominaisuuksiensa vuoksi. Novellissa simpukka vaikenee, kun elämä sen sisällä kuolee. Tämä novelli on kirjoitettu soimaan ‘staccato’, terävästi. Se soi niin, että lukijan sydämeen sattuu. Upea, tärkeä kokoelma!
Lehikoisen toinen novellikokoelma vie novellisti ja runoilija Lehikoisen entistä pidemmälle tarinan ulottuvuuksiin. Kieli on kaunista, monipolvista, kuin kukkaiskieltä ja samalla viisasta. Yökertomusten unen logiikka kuljettaa lukijaa nautinnosta toiseen. Lehikoisen tarina-arkun pohjaa ei näy. Kissanpentumies hätyyttelee Lumikkia, kunnes talven lasinen arkku vihdoin halkeaa. Lukija havahtuu tulkitsemaan juuri lukemaansa tekstiä ja satua Lumikista uusin silmin.
Yökertomuksia on runsaasti, yli 50. Ne ovat kuin luonto itsessään, synnyttävät uutta, monimuotoista sanastoa ja tarustoa. Lehikoinen tuntee konventiot, myytit, metamorfoosit, aforistiikan ja filosofian perinteen. Kirjassa tytön matka on meidän kaikkien yhteinen muisti: sen näyt, kokemukset, muistot – tarinat meissä. Joskus hurjina, pelottavina, toisinaan lempeän huumorin sävyttäminä. Kertomukset sisältävät yllättäviä käänteitä ja fantasian elementtejä. Lukija on lumottu!
Lehikoinen lukee itse otteita kirjastaan Youtubessa. Suosittelen!
Vuoden 2020 kirjallinen helminauha ovat nämä italialaisen Dino Buzzatin (1902-1972), häkellyttävän ajattomat ja samalla ajankohtaiset novellit, jotka armoitettu suomentaja Leena Rantanen on kääntänyt. Rantanen on myös kirjoittanut jälkisanat kokoelmaan. Kokoelman novellit ovat melko lyhyitä, usein kansansatumaisia kertomuksia.
Buzzatti yhdistää taidokkaasti vinoa huumoria unen logiikkaan. Novelleissa on maagisia sävyjä. Teemat ovat usein yhteiskunnallisia ja moraalisia. Niminovelli Noiduttu takki on ahneen kapitalistin takki, jonka taskuun työläisen uhraukset tuovat puhdasta rahaa.
Buzzatti kuvaa sivullisuutta, pelkoja, ahdistusta syvän inhimillisesti. Novelli Seitsemän kerrosta kuvaa kuoleman pelkoa ja sen odotusta – hieman kuten pandemian keskellä. Odotamme, olemme hämmentyneitä uuden tilanteen edessä, emme osaa päättää, ja päädymme odotustilaan. Tämä kirja on odotettu klassikko!
Emilie Pinen kirjoitusten yhteydessä on keskusteltu jonkin verran lajista: ovatko nämä esseitä, jos teksteissä ei ole viitteitä muihin teoksiin ja kirjoituksiin? Kirjoittajakoulun luennolla päädyttiin muutama viikko sitten sellaiseen tulokseen, että esseen ei tarvitse sisältää suoria viitteitä, vaan ajatusten kanssa keskustelu – ovat ne sitten omia tai toisten – riittää. Puhun nyt siis esseistä. (Kirjastoluokkana on näemmä elämäkerrat.) Pinen omakohtaisten esseiden kieli on vähäeleistä: minulle tapahtuu näin, minä ajattelen näin, hän sanoo näin. Perustelevatko vaikeat aiheet eleettömyyden? Ehkä ne eivät kaipaa draamaa tai väritettyjä tuntemuksia; olen itsekin tehnyt samanlaisen ratkaisun kaikkein omakohtaisimpien tekstieni kanssa. Paljaus ja rohkeus usein riittävät tekstin tyylikeinoiksi tällaisten aihepiirien yhteydessä. Kun kirjalliset keinot ovat vähäeleisiä, minusta tuntuu, että samastumisella on suuri osuus (kaunokirjallisten) tekstien vaikuttavuudessa. Siinä missä olen kokenut sukupuolittuneisiin kokemuksiin kytkeytyvistä aiheista huolimatta monitasoista samastumista esim. Märta Tikkasen, Astrid Swanin, Roxane Gayn ja Maggie Nelsonin parissa, en kokenut sitä kaikkien Pinen esseiden parissa. Jokin taso jäi lukukokemuksestani puuttumaan.
Kirjoittamisen haasteita koskevat pohdiskelut esseiden päätteeksi alkoivat tuntua jo maneerisilta kirjan loppupuolella; läpi kokoelman toistuu minusta sellainen kuvio, että tekstien alut ovat erinomaisia ja kiinnostavia, loput hieman lässähtävät. Minulle vahvin teksteistä on teoksen viimeinen essee ”Tämä ei tule kokeeseen”. Hiljaisuuden, äänettömyyden ja pelon tunteet tulevat lähelle. Hyvä, että kirja loppuu juuri näin.
”Aiemmin minulla oli tapana kannustaa itseäni hylkäämään isä, lähtemään hänen luotaan, mutta joka kerta epäonnistuin. Huojuin päättämättömänä valintojen välillä: pitäisinkö huolta miehestä, joka kärsi kauheasta sairaudesta, vai yrittäisinkö suojella itseäni alkoholisti-isän aiheuttamilta henkisiltä vaurioilta. Vuosien ajan kieltäydyin osoittamasta myötätuntoa isälleni, kunnes tajusin, että tein vain hallaa itselleni.” (s. 25)
”Ja minä hymyilin, kun ystävät ja kollegat kysyivät, nukuinko koskaan, koska tältä - tältä - menestys näytti. Oikeasti siltä näytti työnarkomania.” (s. 197)
Teräviä, kirkaskielisiä esseitä, joissa Morrison tarkastelee rotua ja toiseutta. Erityisesti hän etsii esimerkkejä kirjallisuudesta, kertoo omasta tuotannostaan ja lukee mm. Hemingwayta, Faulkneria ja Beecher Stowea. Beloved-romaanin taustalla ollut järkyttävä tositarina painuu mieleen, ja Morrison kertoo myös muiden kirjojensa syntyyn vaikuttaneista kysymyksistä. Esseistä välittyy se, miten kaunokirjallisuus on ihmisyyden säröjen, murtumien ja vaivaavien seikkojen tutkimista, ja Morrison käytti tässä välineenään perinteistä kuvittelua, asettumista toisen mieleen. Hän kuvaa myös työtään kustannusvirkailijana, mustien kirjailijoiden äänen tuomista kuuluviin, ja pohtii muuttoliikkeitä, rajoja.
Varjoja, usvaa on kirjan mittainen (140 s.) essee sukupuolesta. Erityisesti teos pyrkii sanallistamaan muunsukupuolisuutta käsitteenä, kokemuksena, olemuksena. Sukupuoli asiana tulee yleisemminkin pöyhityksi. Kirja jakautuu otsikointien kautta tilaksi, joka on näkynyt myös Viljasen aiemmassa tuotannossa teemana, motiivina tai rakenteena. Tässä eri osioita kutsutaan huoneiksi ja käytäviksi, välillä kuljetaan ovista.
Aiheen käsittely tapahtuu suorasanaisen kokemuskuvauksen, yhteiskunnalliseksi laajenevan kommentoinnin ja kielellään omintakeisia maailmoja luovien runomaisempien kohtien kautta. Viljanen viittaa kiinnostavasti kirjallisuuteen ja muihin taidemuotoihin, Hélène Cixous’n naiskirjoituksen käsitteestä Kate Bushin The Dreaming -levyyn. Ajattelu teoksessa on kirkasta ja perusteltua, vaikka kieli viekin ajoittain selittämättömiin paikkoihin. Lukeminen aiheutti minulle vastaanottavaisessa olotilassa harvinaisen vahvoja kokemuksia. Kaikkea en sisäistänyt kerralla, eikä tarvitsekaan, palaan mielelläni tähän vielä uudelleen.
”Kaikki minät ja kaikki sukupuolet ovat aina performatiivisia, mutta minän, sukupuolen ja performanssin väliset suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän järjestyksessä, enemmän tai vähemmän kohdallaan, vähemmän tai enemmän epävakaita.” (s. 58)
”Näiden häiriöiden on tultava esiin, tai ehkä hetken on väännyttävä sijoiltaan, kuin nivelen: askel, horjahdus, korjausliike, maanpinnan samanaikainen liikahdus – –” (s. 129)
Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten joukkoon. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseissään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.
Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on.
Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.
”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)
”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)
”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)
Kokoelma tunnustuksellisia pienoisesseitä, jotka kertovat tekijänsä aktivismista, kokemuksista ja maailmankuvasta. Kirja on täynnä omaäänisen iskeviä lauseita, ja ajoittain Roine keikauttaa ajatteluani toiseen asentoon, mihin pystyy harva asiaproosan kirjoittaja nykyään. Opin paljon uutta romanien asioista, heidän kulttuurinsa sisäisistä ongelmista, heidän vaikeuksistaan yhteiskunnassa. Näen, miten räppityöpaja voi pelastaa ihmisen. Vaikeimmin joudun nieleksimään hybristofiliaa käsittelevän tekstin äärellä; ei ole minun asiani tuomita, ja tästäkin opin paljon uutta, kiinnostavaakin, mutta vaikeaa on myös. Tunnustan. Kirjan teemoihin kuuluvat myös mm. väkivalta, valehtelu ja ADHD. Feminismi saa kirjoituksissa ympärilleen tilaa, joka muistuttaa jälleen kerran maailman harmaan sävyistä – ja monista muista väreistä. Vuoden tärkeimpiä lukemiani kotimaisia kirjoja.
”Olen allerginen ajatukselle, että itsensä seksualisoinnissa olisi jotakin vikaa, koska olen elänyt yhteisössä, jossa seksuaalisuus on ollut tabu ja jossa oma seksuaalisuuteni ei ole ollut omissa käsissäni.”
”Luokan merkitys unohtuu usein akateemisilta feministeiltä, vaikka he itse korostavat intersektionaalisuutta. He saattavat silti vaatia termien tarkkaa osaamista ja kehottavat ottamaan niiden merkityksestä itse selvää, vaikka tämä olisi neuroepätyypilliselle silkka mahdottomuus.”
”Koska koko identiteettini on aina ollut pirstaleinen, muiden sanat tuntuvat totuudelta, jos ne sanoo tarpeeksi suurella auktoriteetilla.”
”Kymmenenvuotiaana sain ensimmäiset luotettavat ystäväni lampaista. Ne olivat ensimmäisiä minun kokoisiani olentoja, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin ja jotka eivät välittäneet siitä, että olin erilainen.”
Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” - kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”
”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)
”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)
”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)
”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)
Aistien välittämän ja ruumiillisen hyväksyminen osaksi kaikkea ajattelua ja tiedon muodostamista on nigerialais-suomalaisen Minna Salamin esseekokoelman ytimessä. Kyse on ikiaikaisista filosofisista kysymyksistä, joita Salami käsittelee mustan feminismin valossa ammentaen mm. jorubaperinteestä. On aika oppia maailmasta laajemmin ja siirtyä kauemmas europatriarkaalisesta todellisuuskäsityksestä. Aistien viisaus toimii myös teoksena, joka avaa perusteellisesti monia feministisiä käsitteitä: identiteetti, dekolonisaatio, sisaruus, valta. Esseeteokseksi tämän tekee minusta avoin omakohtaisuus ja keskustelu muiden ajattelijoiden ja perinnetiedon kanssa.
Tieto ja kauneus eivät ole jotain omistettavaa, vaan aktiivista toimintaa, elämäniloisen ihmisen olemuksessa tuntuvia, näkyviä ja kuuluvia asioita. Huomaan jo tätä kirjoittaessanikin, että Salamin teksti kutsuu hahmottelemaan asioita moniaistillisemmin, purkamaan hallintaan perustuvaa kielenkäyttöä. Hän pitää tärkeänä, että feministisistä teemoista keskustellaan myös tavalla joka on moninaisen yleisön ymmärrettävissä, ja Aistien viisaus onnistuu varsin hyvin tässä pyrkimyksessä; teksti vaikuttaa usein suoralta, mutta sen monikerroksisuus tulee esiin kun lukee katkelmia useamman kerran. Pidän siitä, miten runous ja musiikki nostetaan kirjassa arvoonsa aistivoimaisen kokemuksen välittäjinä. Tämäkin kuuluu kirjoihin, joiden äärellä oma positio on ensisijaisesti kuunteleva.
”Hengen valaminen tietoon on sitä, että näkee taiteet, tanssin, sanonnat, rituaaliset tekstit, eeppiset runot, musiikkityylit, luomismyytit, elämäntarinat, naisten perinteet ja utopiat – kaiken, minkä voi sanoa liittyvän henkeen – oivalluksen lähteinä.” (s. 21)
”Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään luonteeltaan poliittinen. – – Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. Tarkoitan olemisen helppoutta ja keveyttä. Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.” (s. 105)
Silja Järventausta jatkaa viidennessä runokokoelmasaan Ympäristön avajaiset kielen mahdollisuuksien tutkimista proosarunouden keinoin. Hänen aiemmat kokoelmansa olivat Kaupungin lippuluukulla 2015, Hyvän yön puisto 2012, Liputettu päivä 2008 ja Patjalla meren yli 2006.
Järventausta on runoilijana hyvin omintakeinen ja erityislaatuinen, ja vaikka runoilijoita ei ehkä olisi tarvekaan lokeroida mihinkään, niin Järventaustan lokeroiminen tuntuu erityisen turhalta ja jopa mahdottomalta. Hänen runouttaan kuvaa kuitenkin kielen liike ja kulku, lähes lapsenomainen kielen tunnustelu, murustelu ja alituinen uuden etsintä, ja lisäksi yllätykset ja huumori.
Tekstissä korostuu lause perusyksikkönä.
Järventaustan runous voisi olla kielirunoutta. Hänen kokoelmiensa keskiössä eivät ole niinkään tunteiden tai ilmiöiden kuvailu, metafora tai symbolismi. Vaan pikemminkin runon polttoaineena toimii kirjoitettu kieli, sen materiaalisuus ja mahdollisuudet. Sanat synnyttävät toisia sanoja.
Tätä uutta kokoelmaa lukiessani huomasin jännän ilmiön: kieleni - siis ihan tämä fyysinen lihas suussani - lähti lukemiseen mukaan. Kieleni jotenkin inspiroitui ja heräsi ja alkoi liikkua tekstin mukana. Kuulostaa vähän hassulta, mutta ehkä sekin kertoo Järventaustan runojen materiaalisuudesta!
Järventaustaa on kutsuttu kirjailijoiden runoilijaksi: hänen kielelliset retkensä innoittavat muita kirjoittamaan, ne saavat toisten kielenkannat kirpoamaan.
Sitten Ympäristön avajaiset -kokoelmaan. Käytämme sanaa ympäristö paljon tässä ajassa. Voi olla että ilmasto on ottanut sen paikkaa viimeisen parin vuoden aikana. Mutta joka tapauksessa paljon puhutaan ympäristönsuojelusta ja ympäristöhaitoista ja ympäristötuista ja niin edelleen. Ympäristöä on toki myös kulttuurin muovaama inhimillinen ympäristö, ei vain luonto.
Ympäristöä on myös esinemaailma ja rakennettu ympäristö. Järventaustan runoissa moni esine herää eloon ja ei-inhimillinen olio inhimillistyy personifikaation kautta. Ympäristökin puuhailee monenmoista.
”Se ei yksinkertaisesti tule laudaksi. Vaan se jatkaa niin kielteistä, niin tuhinaa.”
”Ympäristö ei yllättynyt vähän, että mainitsen sen ja liikun siinä sisässä.”
Järventausta on silläkin tavalla luova, että hän käyttää negaatiota, kieltomuotoa kielenluontiin. Tavallaanhan kielletty asia syntyy lukijan päässä sillä hetkellä kun kielto on tehty näkyväksi.
Kokoelman loppupuolella hän kirjoittaa: ”Niin kävi. Kertomani mukaan keskipäivä ei lyönyt lyöntejään takaisin, eikä minun lyöntejäni. Apilasta eivät irronneet siivet, myöskään voikukka ei räsähtänyt rikki.”
Jään näiden runojen äärellä hämmennyksen tilaan, ja se on ihanaa, vapauttavaa ja oudon helpottavaa. Järventaustan runoissa on orgaanisuutta ja sanoja pakenevaa sisäistä logiikkaa, ja tuntuu että niiden parissa on samanaikaisesti täysin hereillä ja levossa.
Sirpa Kyyrönen jatkaa neljännessä kokoelmassaan aiemmista teoksista tuttujen teemojen parissa: hän tutkii naiskehoa, äitiyttä, naisen halua ja naisen ja luonnon yhteyksiä.
Äitiyden teema on ikiaikainen, ajaton, ja toisaalta niin toistettu että kuluneisuus ja kaavamaisuus uhkaavat.
Kyyrösen teksti on kuitenkin vetävää ja aistivoimaista, läpeensä vakuuttavaa. Hän ammentaa Kalevalasta, kansanrunoista ja myyteistä. Nimihenkilö Marjatta on aktiivinen, hedelmällinen nainen, Neitsyt Marian kotimainen versio. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää Väinämöisen syrjäyttäjän, Karjalan uuden kuninkaan. Äitiyden ja naiseuden teeman lisäksi, ja toki näihin myös liittyen, Kyyrösen runoista välittyy ekologinen huoli, huoli luonnosta ja maailmasta. Mutta Kyyrönen ei käsittele aiheitaan yksiulotteisesti tai tendenssimäisesti, vaan niin naisasia kuin ilmastohuoli tulevat esiin rivien välistä. Kirjoittaessaan naisen luomisesta, lisääntymisestä, syntymisestä maailmaan ja maailman syntymästä Kyyrönen kirjoittaa samalla kirjoittamisesta ja luovuudesta ylipäätään. Nimesi on Marjatta on runsas ja rytmikäs teos, ravintoa mielelle ja sielulle. Verestä olet sinä tullut ja vereksi sinä jälleen muutut: "ja taittelet vessapaperista pikkuhousuihin taulun/
johon veri kirjoittaa sinun nimesi".
pim
Näin alkaa Johdatus pimeään.
Onko pim- niin kuin pimeää? Pim, joku pimahti? Pim, olet taiottu? Pimputtaako joku soitinta jossain?
Tutkija ja runoilija Matti Kangaskoskella on vahva filosofinen tausta. Hän on kertonut pohtineensa todellisuuden ja järjestävän mielen ongelmaa jo kauan.
Mitä on järjen valon tuolla puolen? Mitä rakkaus voisi olla järjestämättömässä todellisuudessa? Näitä Kangaskoski kysyy komeassa Johdatus pimeään -runokokoelmassa, joka voitti viime vuoden Tanssiva karhu -palkinnon.
”Haluan todellisuuteen, joten minun on opittava rakastamaan pimeää? - mikä tarkoittaa rakkautta ilman erottelua, mikä tarkoittaa rakkautta./ Kirkkaaseen keskipäivään puhkeaa ylitsetulviva pimeys, ja olkoon se näin./ Olkoon se näin?/ En tiedä, en kestä”
Johdatus pimeään on mustakantinen ja vakava mutta ei missään nimessä iloton kirja. Valon ja pimeyden teemat näkyvät myös kirjaesineessä itsessään. Puolivälissä kirjan sivut muuttuvat valkoisista mustiksi samalla, kun puhuja sukeltaa pimeään.
Puhuja yrittää kääntää pimeyden teorian käytännöksi. Mutta todellisuus testaa: koetinkiveksi asettuu metelöivä seinänaapuri.
”Miten voin rakastaa mitään, jos en opi rakastamaan pimeää naapuriani? / Juuri tämän kanssa minun on oltava tekemisissä.”
Puhuja alkaa luopua todellisuutta järjestävistä elementeistä, kuten mielipiteistä, merkityksistä, hyvästä ja huonosta. Myös kieli alkaa hajota. Lopulta jäljellä on vain - pim.
Virpi Vairisen neljäs kokoelma tutkii internetin ja digitaalisuuden vaikutusta ihmiskokemukseen ja tapoihimme hahmottaa todellisuus. Teoksen keskiössä ovat kysymykset läsnäolosta ja poissaolosta. Vairinen syleilee digitaaliseksi muuttunutta maailmaamme: hän ei pyri tekemään runoudesta jotain siitä irrallista. Hahmotamme todellisuutta tutkimalla avaamiamme ikkunoita ja harhailemalla välilehtien kahinassa.
Vairinen kirjoittaa: "edestakainen liikkeesi online-tilaan ja takaisin kiihottaa minua
olet paikalla, vihreä piste
ja sitten katoat taas
se on
kuin valo laiturin nokassa
peilityynen öisen järven toisella puolen"
Kaikki tapahtuu niin paljon kertoo myös rakkauden menettämisestä ja rakastetun kuolemasta. Runojen taustalla on tosielämän menetys: Vairinen menetti kumppaninsa, (digi)runoilija ja kääntäjä Marko Niemen äkillisesti syksyllä 2019. Teoksen viimeinen kolmannes kertoo kuolinpäivästä ja kuvaa ja sanoittaa menetyksen jälkeistä suruprosessia.
Kokoelman kannalta olennainen käsite on Vairisen esille tuoma bifurkaatio eli kahdentuminen. Kumppanin kuoleman aiheuttama suru ja muistot katkovat kielen ja jakavat maailman kahtia. Myös kokoelma ratkeaa auki, kahdentuu ja halkeaa.
Don DeLillon romaani Esittäjä (The Body Artist) toimii kokoelmassa eräänlaisena tukirakenteena tai kipsinä. Runominä on lukenut romaanin useaan kertaan ja hän on käsitellyt sitä myös opinnäytetöissään. Surusta tulee lopulta dialogia runoilijan omien sanojen ja DeLillon tekstin välillä.
Lavarunoilija Elsa Töllin Fun primavera sisältää runoja joita Tölli on viime vuosien aikana esittänyt keikoilla. Fun primavera on leikekirja, lavarunoteos ja zine, ja se lemahtaa vahvasti punk-henkisyydeltä ja ite-taiteelta. Se rönsyää ja pursuaa, ja pakenee annettuja runokirjan malleja. Se on eräänlainen esitysten muistokirja. Siinä on settilistaa, räikeitä tussi- ja vahaliitupiirroksia, glitter-roskia ja valokuvia. Tölli luo sanoilla tilanteita, kuvia ja tunnelmia: ”Mentiin kulta-grillille glitterit kimmellen, Sanoit, ’on aina raskasta olla juhlien ainoa rihanna’ ja räkätettiin, liimat repeili kengistä. Kun suutut äkkiä, silmissäsi rypistyy eilisen hesareita, silloin sinua suutelen, kuolaista suutasi suutelen.”
Titaanidisko on Sini Silverin toinen runoteos ja ensimmäinen laaja kokoelma. Hän debytoi runoviholla vuonna 2017. Muotoilen muovipussista kaunista kahvaa -vihkonen oli rosoinen mutta jo omaääninen, ja Silverin poetiikka oli siinä jo idullaan.
Poesian julkaiseman Titaanidiskon hallitseva muoto on proosaruno. Silverin jäljittelemätön ääni ei kuitenkaan ole kesyyntynyt vaan kehittynyt.
Titaanidisko tarjoaa hauskaa, mietteliästä ja posthumanistista luontorunoa. Keskiössä ovat tunteet ja tunnelmat, mutta taitavan tekijän käsissä kuva laajenee ja vaikuttaa.
”Tulee tuhlailla sanoja esineitä ajatuksia, puhua noin vain tästä kaikesta,/ pelkäämättä selitystä, olemalla tarkka siinä, tekemällä tarkasti pelko,/ tekemällä tarkasti sanat, ei-tietäminen. Sillä ei ole mitään kivaa lomaa,/ ansaittua poissaoloa, runollisuutta.”
Silveri kirjoittaa autenttisuuden ja eheyden ajatuksia vastaan. Minuus pakenee pysyviä identiteettejä kuin "liukastettu pala märkää muistoa". Kehollisuuskin on moninaisia ruumiinosia: reisiä, pyllyjä, suita, ihokarvoja. Harvoin runoudessa puhutaan perseistä, mutta Silveri ei kaihda sanoa rumaakaan sanaa niin kuin se on.
Kokoelmassa toistuu yksi kuva: sipsi eli perunalastu. Sipsiä halutaan, ja sen saavuttamattomuus turhauttaa. Banaali runokuva kertoo Silverin tyylistä. Lopulta tyhjä sipsipussi otetaan uusiokäyttöön, ja sehän kertoo toivosta, terveemmästä luontosuhteesta ja uuden maailman mahdollisuudesta.
Tania Nathan on journalisti ja runoilija, joka työskentelee nuorten parissa ja järjestää open mic -tapahtumia Helsingissä. Hänen äitinsä on kiinalainen, isä srilankalainen. Suomeen hän päätyi 2000-luvun alussa.
Nathan kirjoittaa englanniksi. Runot ovat suuhun sopivia, lavarunoutta, tai sitten pitkiä kertovia tekstejä, proosarunoa. Hän on kertonut että hänen runoutensa alkoi raivosta ja se on hyvin henkilökohtaista. Sitä kautta teksteihin tulee myös poliittinen, kantaaottava taso.
”The angry brown girl that has lived/ unsettled/ and/ unsatisfied/ In my skin, inside my bones,/ Between my lips and my teeth my/ Blood and my organs/ Will not be quiet anymore.”
Nathanin teoksen on rahoittanut ARMA (Anti-Racism Media Activist Alliance), jonka tavoitteena on nostaa esiin Suomessa asuvia ruskeita kirjoittajia. Alkusanoissaan Nathan kohdistaa sanansa myös suomalaisille kustantamoille, jotka kieltäytyivät julkaisemasta hänen runojaan. ”To all the Finnish publishers that said to me No, I say to you now, Yes.”
Runojen kustantaminen jää näinä päivinä aika pitkälle pienille kustantamoille. Englanniksi kirjoittavat POC-runoilijat ovat marginaalin marginaalia.
(POC=people of colour)
Pienelle Enostone kustannukselle osui viime syksynä lottovoitto, kun runoilija Louise Glück palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla.
Glückin kokoelman Faithful and Virtuous Night käännös oli nimittäin Anni Sumarin työpöydällä jo pitkällä. Harvinainen sattuma toi nobelistin runot suomenkielisten lukijoiden käsiin hyvin pian sen jälkeen kun Glück oli saanut palkintonsa.
77-vuotias Glück on 12 kokoelmaa julkaissut runoilija, esseisti, Yalen yliopiston professori ja luovan kirjoittamisen ohjaaja.
Hän debytoi vuonna 1968 runokokoelmalla Firstborn. Hänet on ehditty palkita moneen kertaan muilla kirjallisuuspalkinnoilla (mm. Pulitzer, National Book Award, Bollinger Prize). Vaikka hän on Suomessa ollut vain pienen runotuntijoiden piirin tuttu, maailmalla hän on ehtinyt nauttia suurta arvostusta jo pitkään.
Alkukielellä vuonna 2014 julkaistu Uskollinen ja hyveellinen yö -kokoelma koostuu roolirunoista. Sen teemoja ovat ikääntyminen, suru ja menetykset. Toisaalta siinä vilahtavat ritarit ja kuningas Arthurin legenda. On poika ja tämän veli, jotka menettävät vanhempansa autokolarissa ja päätyvät asumaan tätinsä luo. Runojen puhujasta, eli tästä orpopojasta, kasvaa melankolinen kuvataiteilija. Muistot ja menetysten paino eivät koskaan jätä häntä rauhaan. Kuoleman lähestyessä hän etsii ja rakentaa muistojensa varaan syvempiä yhteyksiä ja merkityksiä.
Osa runoista on kuin pienoisnovelleja, kieleltäänkin enemmän kertovia kuin lyyrisiä. Toisaalta runoissa on usvaista unitunnelmaa, jotain arkaaista ja ikiaikaista, ritarien aikaan vievää.
Anni Sumari on runoilija ja suomentaja, joka Aki Salmelan ohella on kunnostautunut viime vuosina erityisesti yhdysvaltalaisen runouden kääntäjänä. Aviador kustantamo julkaisi Sumarilta yhdysvaltalaisen nykyrunouden antologian Merenvaahdon palatsi vuonna 2019. Jo siinä oli pari Glückin runoa.
Hyvät käännökset laajentavat ja jopa mullistavat tapoja hahmottaa runous. Suomessa merkittäviä amerikkalaisia käännösrunoilijoita ovat olleet aikaisemmin esimerkiksi T. S. Eliot, Allan Ginsberg ja Sylvia Plath. Toisaalta meiltä puuttui pitkään keskeisiä amerikkalaisen runouden käännöksiä.
Monta 1900-luvun amerikkalaisen runouden jättiläistä on suomennettu pahasti jälkijunassa. E. E. Cummingsilta, Anne Sextonilta ja Robert Lowellilta on saatu valitut runot suomeksi aivan viime vuosina. Kyse on pienten kustantamojen ja innokkaiden suomentajien pioneerityöstä.
Siinä missä kirjailijat luovat kirjallisuutta, voisi sanoa että kääntäjät luovat maailmankirjallisuutta. Runokäännökset tuovat lukijan ulottuville puhujia toisesta ajasta, toisesta paikasta ja vieraista kulttuureista. Juuri meidän ajassamme tuntuu erityisen tärkeältä antaa tilaa toisille näkökulmille ja puhujille. Englanninkielisen kulttuurin rinnalle tarvitsisimme tietysti runsaammin myös muita kielialueita.
T. S. Eliotin lähes satavuotias modernismin klassikko The Waste Land (1922) kääntyi uudelleen suomeksi Markus Jääskeläisen käsissä. Nimellä Autio maa tunnettu pitkä runo on nyt Joutomaa. Runo on julkaistu suomeksi tätä ennen kahteen otteeseen: vuonna 1949 Lauri Viljasen ja 1992 Ville Revon kääntämänä. Runon taustalla on nähty ensimmäisen maailmansodan ja Euroopassa riehuneen espanjantaudin kauhuja, mutta myös Eliotin henkilökohtaista ahdistusta. Runoilija sairasteli ja hänen avioliittonsa oli vaikeuksissa. Eräällä tavalla Joutomaa on uuden kynnyksellä kirjoitettua kriisirunoutta. Siis erittäin aikaamme sopivaa. Jääskeläisen suomennos päivittää Eliotin nykylukijalle. Teoksen nimen suomennos on herättänyt keskustelua. ”Autio maa” on jylhempi, eeppisempi ja enemmän tulkinnoille avoin. “Joutomaa” on käännöksenä tarkka ja ytimekäs. Se tavoittaa teoksen hengen: ihmisen tekosilla on seurauksia, ja asiat ovat menettäneet arvoaan ja merkitystään. Runossa yllättää sen lyhyys. Ensimmäistä kertaa se julkaistaan suomeksi itsenäisenä teoksena. Jääskeläinen on suomentanut myös Eliotin laajan huomautusosion. Suomenkielinen runous murtui modernismiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. The Waste Land antoi silloin runoudelle uusia suuntia. Teoksen vaikutus suomalaiseen runouteen on siis vahva ja siksikin teokseen on syytä palata. Teos sisältää kirjallisuudentutkija Pekka Vartiaisen valaisevat jälkisanat. Joutomaa on moniääninen vahvojen runokuvien kollaasi. Suomentaja tavoittaa hienosti erilaiset puherekisterit ja kielen vaihtelevat rytmit. Runo muistuttaa Thames-joen rantaa laskuveden aikaan. Sieltä löytyy milloin mitäkin hylättyä, kadotettua ja rikkinäistä. Joskus silmiin osuu kimmellystä ja aarteita. Ylevä ja myyttinen yhdistyy jokapäiväiseen ja rujoon. Joutomaa päättyy sanoihin: ”Shantih shantih shantih”. Sanskritinkieliset sanat viittaavat rauhaan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Se etsiikö Eliot mylleryksen ja sirpaileisuuden keskellä syntyneessä runossaan nimenomaan rauhaa ja mielekkyyttä, onkin sitten oma keskustelunsa.
Leevi Lehto (1951–2019) olisi halunnut suomentaa John Keatsin (1795–1821) tuotannon alusta loppuun, jos vain sairaus ja kuolema eivät olisi tulleet väliin. Myös Keatsin elämän riuduttava tauti katkaisi kesken, joten näillä kahdella runoilijalla on valitettavasti muutakin yhteistä kuin rakkaus sanoihin.
Keats on suuri brittiklassikko, ensimmäisen aallon romantikkoja. Hänen kääntämisensä on ollut varmasti haaste. Keats kirjoitti aikanaan aika modernisti. Lehto valitsi niin, että hän ei lähtenyt kääntämään 1800-luvun alun englantia 2000-luvun alun suomeksi. Vaan hän käytti Keatsin arkisen kielenkäytön vastineena Aleksis Kiven suomea 1860-luvulta, luultavasti jo siksikin koska vuonna 1817 suomen kieltä kirjoitettiin vielä niukasti.
Vanhemman, mittaan kirjoitetun runouden suomentaminen on vaikeaa. Otto Mannista, joka käänsi paljon runoutta, kritisoitiin siitä, että hän halusi pitää kiinni mitasta ja loppusoinnuista hinnalla millä hyvänsä. Leevi Lehto otti toisen suunnan. Hän oikaisi välillä sekä rytmissä että riimeissä.
Lehdon suomennos ei siis ole ongelmaton eikä täydellinen, mutta kiinnostava se on. Runoilija Erkka Filander toimitti kesken jääneen käännöksen julkaisukuntoon. Kulttuurityö, joka ansaitsee kiitoksen.
"Pois! pois! luoksesi mä tahdon lentää,
en kera Bakkhuksen ja leopardiensa,
vaan Runouden siivin, näkymättömin,
uhmaten hämmennystä hitaan pään." (Oodista satakielelle)
This dense, monumental and thorough collection of innovative insights in social anthropology will make us unthink and rethink everything we know about humanity and the history of our ancestors from upper Paleolithic and Mesolithic, the main topics being freedom and equality. The authors are Professors David Graeber (American anthropologist and anarchist activist - passed away in 2020) and British archaeologist and Professor of Comparative Archaeology David Wengrow analyze the relationships between multiple forms of freedom and the presumed aggressive nature of humans. Such theories emerged in the eighteenth century as a reaction to indigenous critiques of European society. Our view of human history will be revolutionized, as well as the notions about the origins of farming, property, cities, democracy, slavery, and civilization. History is far more interesting than we think, if humans did not spend 95 per cent of their evolutionary past in tiny bands of hunter-gatherers, what were they doing in their free time? Which kind of social and economic organization are possible and even historically existing? There is no such thing as a common, straight, and clear path as shown in the archaeological record or in history seen from a broader standpoint. The evidence is simply not there to support this tidy evolution. It seems that there's more evidence that Paleolithic and Mesolithic peoples played with political arrangements and with materials/technologies a long time before they became used in what we think as "important". They played with agriculture...meaning experimenting different approaches in gardening and botany. Women played various parts on social arrangements all over the world, neither always the dominated or privileged gender as seen by so many leftist thinkers. Just as it is in cultures all over the world today, people of the upper Paleolithic and Mesolithic had different ideas about how to live, sometimes contrasting with their neighbors intentionally. Our ancestors were just as complex and diverse as modern people, yet the forms that their complexities took is richly different from our own. What we think happened is never as interesting as what often did happen. In some ways, casting back our own presumptions into the past is just as problematic as envisioning them as blissfully ignorant. The authors offered several new conceptions and probable causes for cultural differences that we see in history, or the origin of our singular ways of thinking and in the process call into questions so many of the ways that we have framed these sciences and disciplines, particularly in the popular sphere. They played with agriculture...meaning starting in gardening and botany. On small scales most likely in the science of women. Moreover, women played various parts on social arrangements all over the world, neither always the dominated or privileged gender as seen by so many leftist thinkers. People of the upper Paleolithic and Mesolithic had different ideas about how to live, sometimes contrasting with their neighbors intentionally. These ancestors were just as complex and diverse as modern people, yet the forms that their complexities took is richly different from our own. What we think happened is never as interesting as what often did happen. The authors offered several new conceptions and probable causes for cultural differences that we see in history, or the origin of our singular ways of thinking and in the process call into questions so many of the ways that we have framed these sciences and disciplines, particularly in the popular sphere.
This essay begins with a visit to Orwell’s cottage, in the English village of Wallington, where Solnit was surprised to find the roses, he’d planted some 80 years earlier in full bloom. “I was suddenly in his presence in a way I hadn’t expected,” she writes. “They rearranged my old assumptions.” “A society seeking to reinvent human nature wants to reach down into every psyche and rearrange it. Bread can be managed by authoritarian regimes, but roses are something individuals must be free to find for themselves, discovered and cultivated rather than prescribed. “We know only that the imagination, like certain wild animals, will not breed in captivity,” Orwell declares at the end of “The Prevention of Literature,” and the roses in “bread and roses” mean a kind of freedom that flourishes with privacy and independence.” Rebecca Solnit (born 1961) is an American writer. and essayist. This book is about art, roses, pleasure and politics: it is a fresh and even optimistic portrait of George Orwell as an avid gardener; indeed it analyses how his political writing was grounded in his passion for the natural world. Solnit creates a tight focus on a subject by approaching it in multiple and sometimes oblique ways. She visits George Orwell’s Solnit writes about George Orwell but also so much more, she used Orwell's life, politics, writing and especially his garden as a starting point to approach other issues: the coal trade, the hardships of those working in the mines and the effect on global warming and climate change. She discusses the roses that Orwell planted, and she tracked down but also the tie into the genetic study and modification of roses which leads to eugenics but also to the state of flower farms and especially those working in flower farms in Columbia. Solnit takes the reader on a journey to discover her joy in reading George Orwell’s essay about planting roses, and why and how this is the core to both Orwell’s pursuit of truth saying and the reader’s political being. Solnit makes us acquainted with Orwell's personal life: how pleasure and beauty and hours with no quantifiable practical result fit into the life of someone, perhaps of anyone, who also cared about justice and truth and human rights and how to change the world. Solnit completes our journey with consideration of Orwell’s late essays, Animal Farm, diaries and Nineteen Eighty-Four, but does so always returning to the context of Orwell’s joy from the small pleasures and beauty and hours with no quantifiable practical results. A precious book which benefits from familiarity with Orwell’s work.
The Anthropocene is the current geological age, in which human activity has profoundly shaped the planet and its biodiversity The Anthropocene Reviewed is John Green’s name for a podcast released monthly until September 2020 and this essay collection, written during COVID lockdown, presents his reviews on wide range of aspects of our existence. John Green is also the author of highly popular Young Adult novels like The Fault in Our Stars and Looking for Alaska. This book is written for those who delight in the mundane and revel in the extraordinary. Each chapter presents Green reviewing two topics, accompanied by stories on how they have affected his life. These topics have included intangible concepts like humanity's capacity for wonder, artificial products like Diet Dr. Pepper, natural species that have had their fates altered by human influence like the Canada goose, and phenomena that primarily influence humanity such as Halley's Comet, as well as teddy bears, velociraptors, Monopoly, sunsets, and many more. Green gives a bit of historical or contextual background, shares his perspective on the subject, then rates it on a 5-star scale. Green's voice is here sincere, non-sarcastic and heart-felt, the examination of what we love, how we love it, and who we love it with. It's humanity reviewed, renewed, examined and explained. It's contemporary and classic and entirely, totally timely. It's the best, calmest, most responsible response to this hellish, extended age of lockdown and uncertainty.
Michelle Zauner is an American Korean indie rockstar, her memoir is a recount of her relationship with her Korean mother as well as a personal quest to acknowledge and own her cultural roots. Korea as her foreign motherland has a fundamental role in this memoir. Cultural identity in her case is represented both metaphorically and literally by Korean food. Zauner possesses magnificient storytelling skills, especially in describing a complete range of ineffable nuances of feelings. The memoir follows her through her childhood spent in symbiosis with her mother, the teenage years marked by her rebellion and then the final reconciliation, unfortunately due to her mother's fight against pancreatic cancer. Zauner left everything to take care of her mother and the time spent together healed their relationship. Her mission was to give back her love and care and to learn how to cook the Korean dishes her mother loved, a coping device and her way to commemorate her. This book is not only for people who’ve experienced the loss of a loved one, it also offers insights into cultural contrasts and identity.
Grief is a cruel kind of education. You learn how ungentle mourning can be, how full of anger. You learn how glib condolences can feel. You learn how much grief is about language, the failure of language and the grasping for language. Adichie writes a poignant essay on loss and the people we love. She lost her father in 2020 James Nwoye Adichie, a renowned professor of statistics in Nigeria. 'Grief is a cruel kind of education. You learn how ungentle mourning can be, how full of anger. You learn how glib condolences can feel. You learn how much grief is about language, the failure of language and the grasping for language' In this tender and powerful essay, expanded from the original New Yorker text, his daughter, a self-confessed daddy's girl, remembers her beloved father. Notes on Grief is at once a tribute to a long life of grace and wisdom, the story of a daughter's fierce love for a parent, and a revealing examination of the layers of loss and the nature of grief.
Oshman is the Head of Culture at TikTok Europe, after several years in Team & Leadership Development at Facebook. Her managerial achievements might give us the idea of a strong leader, someone who never experienced setbacks nor anxiety... well Michal Oshman went through a painful process of personal growth. With the support of life-changing principles of Jewish wisdom, the author shows how Chassidut, or Jewish teachings, offer practical advice for common concerns ranging from getting the most out of one's career to overcoming setbacks to parenting, to healing from a broken heart and more. This book is sincere, brilliant, warm and compassionate, each of us has a purpose and a soul reaching for the light. It's a matter of finding that light and living into it. We already have all the ingredients needed to lead a joyous life. The examples are drawn from her experiences in the corporate world as well as personal and family life. Each chapter is based upon a key principle, providing accurate definitions for the Jewish terms. The book is divided into ten chapters, each named after a different Hebrew term, such as Neshama (soul), Tzimtzum (contraction), Tikkun (repair), and Teshuva (repentance). In each chapter, Oshman explains the meaning of the principle and how she applied it in her daily life. In the chapter on contraction, for example, the author first explains the kabbalistic concept of Tzimtzum, developed by Rabbi Isaac Luria, the sixteenth-century mystic, which posits that God contracted part of His light to make space for the creation. She then applies the concept to her own daily life, expressing the thought that being present with one’s child, spouse or colleague doesn’t mean that one has to take up all the space in the relationship. One must learn to give space to the other person. One of the hallmarks of this book is the author’s refreshing honesty and willingness to discuss her shortcomings as well as her strengths. This book is for those approaching a process of self-reflection and growth, thence for everyone.
Nomen est omen (the name is a sign) nominative determinism is the hypothesis that people tend to gravitate towards areas of work that fit their names. [Wikipedia] Will is the superpower that accompanied Will Smith throughout his career and personal life. The biography memoir of Will Smith is the story of his dedication and life choices; of the personal development of a Philadelphia child, whose actions were mostly led by fear, into a full-grown wise adult, as well as into one of the most accomplished actors, singer and songwriter of the last 30 years. Smith was born and raised in Philadelphia from a middle-class family. His upbringing, the neighborhood, his father, mother and grandmother, his circle of friends and his wife and children are essential elements of his personality and strengths. Also, Will Smith has met during his career the most influential personalities, not only of the show business, but also Mohamed Ali, Nelson Mandela and many others. This book is for everybody, he took an important step into self-reflection: it is evident, how the writing process of this memoir is per se the path to a stage in life when Smith is able to perceive clearly and at times to reflect and rewrite the most important moments of his career and personal life.
The memoir of a climate change activist should be in a different category (climate change and environmental protection) in this presentation, well, It belongs also here as well, for reasons that are not only connected to life on earth: it is a story of courage, of finding strength where you thought it didn’t exist, fully unexpected and unplanned personal development and self-acceptance. Vanessa Nakate and her climate activism are known from the unfamous Associated Press “involuntary” act of cropping her out of a photograph of five young climate activists gathered at Davos, Switzerland on 2020. The “accidental” obliteration of Vanessa Nakate has a far wider meaning: it is a clear evidence that Global South voices are underrepresented. Climate change affects immensely lives across Africa, Asia and Latin America. In 2019 Nakate was about to graduate from Makerere University Business School, Uganda; her path was already planned and she was going to get a job, get married and live happy ever after. Her degree was in business administration and marketing, she only had a vague idea about activism. But then something happened: Ugandan students have a few months off before graduation to do voluntary work in their communities. As Nakate started to research what challenges people were facing in their daily lives, she began “to understand what global warming means, how much impact it’s having”. In 2019 Africa was the theater of extreme weather events In March and April, cyclones Idai and Kenneth struck south-east Africa and left 2.2 million people needing flood relief. As Nakate started researching the impact of the climate crisis, she was pulled into the vortex of devastated livelihoods across the continent. Then her call to arms came she had to make sure that her fellow citizens and administrators knew that climate change was a huge threat to millions of lives. She sees that activists from African nations and the Global South are not being heard in the same way as activists from white nations are heard. Inspired by Sweden’s Greta Thunberg, in 2019 Nakate became Uganda’s first Fridays for Future protestor, awakening to her personal power and summoning within herself a commanding political voice.
Tarana Burke is the founder of the #metoo movement: her memoir is the story of a black girl from the Bronx who grows into a woman who dedicates her life to protect the vulnerable and bring predators to account. It is astonishing how the sense of guilt is strong among the young victims, a feeling accompanied Burke for years, the path to empowerment starts with empathy. Burke was abused and molested as a child and as a teen, her deep understanding of trauma is evident and her service to others after her own experience is even more remarkable. She got serious with her activism once she realized the lack of programs to support/protect Black and Brown women who spoke up about their sexual abuse. Through organizing Me Too came to be and later morphed into a movement. She addresses not only the predators but also those complicit in protecting the powerful. She also addresses her concerns as she watched #metoo blow up on Twitter & why it was important that she lay claim to the Me Too phrase (fearing white women would erase years of her work by claiming it as their own) & explains how she later came to understand that all women needed the same thing as Black & Brown women- space to be seen and heard.
Throughout her adolescence, Ashley Ford doesn't know how to deal with the worries that keep her up at night. If only she could turn to her father for his advice and support. But he's in prison, and she doesn't know what he did to end up there. After being raped by her ex-boyfriend, Ashley desperately searches for her sense of self. Then, her grandmother reveals the truth about her father's incarceration... and Ashley's world is turned upside down. Ashley embarks on a powerful journey to find the connections between who she is and what she was born into, discovering that, however much we might try to untether ourselves from a painful past, the ties that bind families together are the strongest ones of all..
If you are the girl, the woman who feels like she is never enough, that she will never be as strong, as good, as capable, I am here to tell you that you are enough. I am here to tell you that while it shouldn't have been your burden, you can write a different story. Stronger will change what you think you know about strength and, most importantly, empower you to go on your own journey to discover what strength looks like for you. Now a competitive amateur powerlifter who can lift over twice her own bodyweight, Poorna Bell is perfectly placed to start a crucial conversation about women's strength and fitness, one that has nothing to do with weight loss. In Stronger she challenges the notions taught to us as girls and examines how all of us can tap into our reservoir of inner strength to make us our strongest selves mentally and physically. Describing taking up weightlifting after the death of her husband, she shows how discovering her own strength helped her to find the confidence that physical pursuits can amplify - the confidence that has been helping men to succeed for centuries - and that women can find too. In these pages, Poorna tells not only her own story but those of a range of women, investigating intersections of race, age and social background. Part memoir, part manifesto, Stronger explodes old-fashioned notions and long-held beliefs about getting strong and explores the relationship between mental and physical strength. Whether you're into weightlifting, running, swimming, yoga or don't consider yourself to be sporty at all, Poorna shows how finding strength can work for you, regardless of age, ability or background.
In his previous international bestseller Essentialism, the business consultant Greg McKeown showed us how to create extreme focus in our lives, by identifying and eliminating what is superfluous and then focus on those important things. In Effortless the author shows us how to do those essential things in the easiest way possible: “Doing the most essential things in life does not have to be so hard. In fact, we can make it easy… effortless, in fact, if we approach it the right way.” The book divides into three parts: 1. Effortless State - how can we make it easier to focus? 2. Effortless Action - how can we make it easier to do? 3. Effortless Results - how can we get more results for less effort? Each part presents chapters, each describing into detail a different strategy. This book sums up in a very simple way many strategical schemes aimed to optimize our efforts, while being more self-conscious. Some strategies sound like common sense, but perhaps it is also important to remind ourselves we had already an idea on how to do things right. Among others, the concept of inverting the problem is very interesting: when faced with a hard problem that seems too overwhelming, it is good to stop and ask ourselves “Does this even have to be hard? What if it was easy, what would that look like?” The effortless state he writes about reminds of the idea of ‘flow’. How can it help us get around to the household tasks we put off, add enjoyment to the mundane or increase productivity in our working lives? And, most importantly, how do we achieve it? How can we make these things feel more effortless? It suggests ways to successfully find the reward in the task - or add one - like listening to your favorite podcast as you exercise and much, much more. It’s an extensive exploration. At the end of each section McKeown summarizes the key learning, pulling all the anecdotes, actions, and good advice into a clear understanding that you can easily begin to implement in your life. The final chapter where Greg shares his personal journey with his daughter sheds a new light on what we have previously read.
Samuraipeli Ghost of Tsushimassa pelaaja pääsee hyppäämään Jin Sakai -nimisen samurain varusteisiin. Pelin tarina alkaa vuodesta 1274 siitä, kun mongolialaiset hyökkäävät verisesti Japanin ja Korean välissä sijaitsevalle Tsushiman saarelle. Jinin ystävät ja toverit heittävät henkensä heti kättelyssä, kun ainoastaan sankarimme pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Näin käynnistyy vastarinnantäyteinen juoni. Pelin päähenkilönä tehtäväsi on taistella mongolivalloittajia vastaan ja kerätä avuksesi liittolaisia kamppailuun. Pelin eeppisen matkan aikana ei ole aina mahdollista noudattaa samuraiden tiukkaa etikettiä joten myös hiippailua on kosolti luvassa.
Tsushiman saari on mallinnettu todella kauniisti ja kartalla riittää valtavasti nähtävää ja koettavaa. Pelkästään ensimmäisenä aukeavalle pelialueelle on helppo unohtua pitkäksi aikaa. Pelinkehittäjät vierailivat teoksen syntyprosessin aikana useita kertoja tosielämän Tsushimassa ja heidät onkin nyt nimetty saaren virallisiksi lähettiläiksi pelin julkaisun tuotua saarelle reilusti uteliaita vieraita.
Lisäksi yksi upeimmista ja innovatiivisimmista pelillisen designin elementeistä on pelihahmoa oikeaan suuntaan ohjaava pelimaailmassa puhaltava upeannäköinen tuuli. Näin pelaaja ei joudu missään vaiheessa eksyksiin suurella kartalla, mutta immersiota rikkovia leijuvia nuolia ja katkoviivoja kuitenkaan tarvita.
Saarelta löytyy tuttuun tapaan sekä sivutehtäviä, avointa seikkailua että pääjuonen edistämistä. Jin voi esimerkiksi vallata menetettyjä rakennuksia takaisin mongolien käsistä. Myös näihin puuhiin uppoaa helposti tunti jos toinenkin. Tekeminen ei tunnu keinotekoiselta tavalta pidentää peliä, vaan luontevalta osalta seikkailua. Myös taistelu on pelissä nautinnollisen hyvin mallinnettu. Jinin arsenaalista löytyy kaksi erikokoista miekkaa, jousi sekä muita työkaluja vihollisten päiden menoksi. Varusteita voi pelin edetessä myös parannella pelityylinsä mukaan.
Vihamielisillä alueilla kannattaa edetä hiipien ja valita reittinsä tarkkaan. On todella palkitsevaa (ja huomattava strateginen etu) hypätä näkymättömistä kukistamaan Jinistä täysin tietämättömiä vihollisia.
Last of Us Part II:n tarina seurailee ykkösosasta osasta tutun Ellien elämänvaiheita neljä vuotta edellisen pelin tapahtumien jälkeen. Elliestä on varttunut 19 vuotias nuori nainen.
Peli jatkaa vuonna 2013 ilmestyneen mestariteoksen tarinaa paljon synkemmällä ja raadollisemmalla tarinalla. Esiosaa on verrattu Cormac McCarthyn romaaniin ”Tie”. Jatko-osan vaikutteissa mainitaan mm. Kummisetä 2. Myös tarina on yhtä raadollinen. Teoksen ohjaaja Neil Druckmann onkin todennut, että edellisen pelin kantava teema oli rakkaus, mutta tällä kertaa eteenpäin ajavana motiivina toimii viha ja kosto. pelin on sanottu käsittelevän ihmisen haurasta psyykettä pelihistorian parhaimmalla tavalla. Pelin tarina ei arkaile näyttää ihmisten epätäydellisyyttä, pakkomielteitä ja moraalikatoa, mutta se haastaa myös pelaajan kyseenalaistamaan oikeutusta teoilleen.
Kyseessä on peli, jossa väkivaltaa ei kaunistella, vaan se näytetään juuri niin kamalana kuin se tarinassa tapahtuu. Tämä saa pelaajan haluamaan vältellä väkivaltakohtauksia sekä tekijänä että kokijana. Se taas tuo uudenlaisen kokemuksellisen kerroksen teokseen. Kukaan ei ole tarinassa yksiulotteinen hyvis tai pahis, vaan kaikilla hahmoilla on oma näkökulmansa tapahtuneisiin asioihin ja sitä kautta oikeutus rankkoihinkin tekoihin selviytymisen tähden. Tämän teoksen tarina on pakko kokea pelimuodossa. Niin paljon siinä hyödynnetään nimenomaan peleille ominaista ”aktiivisen kokemisen kerrontaa. Jos aikuiseenkin makuun rankka ja vihaa sekä kostoa sisältävä matka hajonneen infrastruktuurin keskellä, yhteiskunnan suoman turvan kadottua täysin olemattomiin, kannattaa tämä peli ehdottomasti pelata. Se on yksi pelimaailman mestariteoksisista, joka jää historiaan.
Dystopiaa, kyberpunkkia, kasariestetiikkaa, hakkereita, suuryhtiöitä, tekoälyjä, kybernetiikkaa,
karuja ihmiskohtaloita ja virtuaalitodellisuuskokemuksia. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Cyberpunk 2077.
Peliin luodaan päähenkilö nimeltä V, joka on pelaajan valinnan mukaan olla joko katujen kasvatti eli street kid,
korporaatioiden keskellä kasvanut corpo tai yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytynyt nomad.
Peli perustuu Cyberpunk 2020-pöytäroolipeliin ja sen maailmaan, mutta aikaa on tosiaan pöytäroolipelin tapahtumista kul
unut se 57 vuotta mutta Night City on silti entisensä, stereotyyppinen tulevaisuuden kaupunki korostettuine luokkaeroineen
ja ongelmineen. Night Cityn periaatteellinen valta on kaupungin hallituksella ja poliisivoimilla,
mutta todellisuudessa valta on enemmän suuryrityksillä ja jengeillä. Night City on kuitenkin ympäristönä upea.
Sen futuristinen ja dystopinen maailma kiehtoo mieltä ja houkuttelee seikkailemaan.
Tunteita herättävässä tarinassa suurta osaa näyttelevät myös upeat sivuhahmot,
kuten Keanu Reevesin esittämä ”Johnny Silverhand” tai Emily Woo Zellerin ”Panam Palmer”.
Peli sai paljon kritiikkiä julkaisuhetkellään lukuisista bugeistaan konsoliversioissa,
mutta ne alkavat olla viimeisimpien korjauspäivitysten myötä täysin historiaa.
Jos avoimen maailman futuristis-dystopinen seikkailu kiinnostaa, on Cyberpunk 2077 ehdottomasti koettava!
Simaa! Rähinää! Valloitusta! Yhteisöllistä viikinkimeininkiä, näkyjä, kylien rakentamista ja Englannin valloitusta! Kaikkea tätä on luvassa Assassin's Creed Valhallassa joka on pelisarjan 22. osa. Ajallisesti peli sijoittuu vuoteen 873, jolloin viikingit hyökkäsivät sankoin joukoin englantiin. Pelin päähenkilönä toimii korppiklaanin Eivor-niminen viikinki jonka sukupuolen saa jokainen valita itse pelin alussa.
Valloittamisen ja räyhäämisen lisäksi pelissä pääsee rakentamaan ja kehittämään omaa viikinkikyläverkostoaan, joihin on pelin edetessä mahdollisuus hankkia lukuisia parannuksia. Myös viikinkimäinen elämäntyyli vieraalla mantereella on mallinnettu hyvin. Ulkoasultaan peli on huikean kaunis, ja täynnä syksyisiä ruskean eri sävyjä. Taistelut on mallinnettu viikingeille sopivaan suoraviivaisen brutaaliin tyyliin, ja tekemistä riittää todella pitkäksi aikaa. Peli jatkaa muutaman aiemman osan avoimen maailman tyyliä ja on edeltävät osat pelanneille samaan aikaan sekä vanhaa tuttua että tuoretta tunnelmaa.
Jos haluat rynnätä viikinkien kanssa karjuen pitkästä viikinkilaivasta valtaamaan englantilaista kylää joka kylpee todella kauniissa auringonlaskussa tämä on ehdottomasti peli sinulle.
Tässä pelissä on tärkeää että metallimusa pauhaa, aseita ai tarvitse ladata, moottorisahasta ei lopu bensa, eikä tukka putoa pois putkelta missään vaiheessa. Kyseessä on huikean tunnelmallinen kummitusjuna läpi helvetinpappien kutsumien lihaisien joukkioiden ja tuhoutuneiden maan kaupunkien. Alla hieman tekosyytä hävitykselle:
8 kuukautta Marsin (edellisen pelin) tapahtumien jälkeen demoniset voimat ovat vallanneet maan. 60% ihmiskunnan populaatiosta on pyyhitty olemattomiin. Ihmisolentojen rippeet ovat joko paenneet planeetalta kokonaan tai liittyneet ARC:hen (armored respose coalition) joka on invaasiota vastaan taisteleva vastarintaliike, joka pelin alussa on joutunut menemään maan alle kärsittyään mittavia tappioita.
Noniin. Siinähän sitä sitten olikin syytä riehua! Poista varmistin, laita moottorisaha laulamaan ja nojaa taaksepäin kun tämä nopeatempoinen scifikauhurymistely viihdyttää ja voimaannuttaa sinua. Toimii myös stressinpurkukeinona!
Watch Dogs Legionin tarina starttaa, kun salaperäinen Zero Day -niminen ryhmä suorittaa sarjan terrori-iskuja Lontoon keskustassa. Syylliseksi lavastetaan Päähenkilöiden hakkeriryhmä DedSec, joka tästä syystä joutuu ahtaalle ja alas ajetuksi. Tästä seuranneessa yhteiskunnallisessa myllerryksessä viranomaiset luovuttavat melko nopeasti palkka-armeija Albionille oikeudet valvoa järjestystä voimakeinoin Lontoossa. Seuraa tilanne, joka eskaloituu nopeasti kohti Orwellin dystopioista tuttua valvonnan ja hallinnan kauhukuvaa.
Tästä asemasta päähenkilömme lähtee rakentamaan uudelleen DedSecin toimintaa, samalla selvittäen kuka oli oikeasti terrori-iskujen takana. Tehtävänä pelissä on siis koota vastarintaliike, jolla sitten kerättään tietoa terroristeista ja saatetaan valtaapitävät vastuuseen.
Ubisofitin avoimen maailman peleistä pitävät löytävät Watch Dogs Legionista paljon tykättävää. Kartta on täynnä tehtäviä ja muuta pientä suoritettavaa ja avattavaa. Peli erottuu muista samankaltaisista, kiehtovalla rekrytointijärjestelmällään, joka mahdollistaa kenen tahansa Lontoolaisen värväämisen DeadSecin riveihin ja näin hänellä pelaamisen. Näin ollen pelissä ei siis ole mitään päähenkilöä, ja hahmoa voi halutessaan vaihtaa lennosta sujuvasti. Rekrytoitavia hahmoja on valtava kirjo, ja heillä on mitä eriskummallisempia kykyjä ja ominaisuuksia, jotka tekevät tästä toimintajännäristä myös valtavan hauskan pelin.
Ydintuhoscifin ystäville Wasteland 3:n lähtökohta on hyvin tuttua huttua: Ydinsota on tehnyt selvää jälkeä maailmasta ja infrastruktuureista. Ihminen on kuitenkin sitkeä, fiksu ja selviytymisennälkäinen olento. Säteilyaavikoiden keskeltä löytyy useita selviytyjien kyhäämiä yhdyskuntia ja jopa orastavia sivilisaation alkuja.
Suuri tuho on kuitenkin tarjonnut tilaa vapaana rehottavalle hulluudelle. Maailmasta tuntuu löytyvän enemmän eriskummallisia sekopäisiä porukoita kuin täysjärkisiä ja strategisiayksilöitä. Ehkä kaikki fiksut asuvat erakkona jossain kaukana näistä sekoilijoista.
Ydintuhon keskellä toimivat myös aavikon samoojat (Desert Rangers), aiemmista Wastelandeista tutut lainvartijat. Tässä pelisarjan kolmannessa osassa he suuntaavat pölyisestä Arizonasta ikuiseen ydintalveen kiedottuun Coloradoon, jossa kaikki tuntuu menevän täysin päin honkia. Seuraa petoksia, salaliittoja, juonittelua, lisää hulluutta ja lopulta epätoivoinen jälleenrakennusyritys.
Wasteland 3:n voi todeta olevan monella tapaa lumoava seikkailu. Vaikka tarinan postapokalyptinen kerronta ja tuomiopäivänjälkeiset kliseet perustuvat tuttuun ja kertaan koettuun konseptiin, siirtymä pohjoiseen keskelle pakkasia ja uusia sekopäisyyksiä tuo tarinaan tuoreutta ja uusia houkuttelevia näkökulmia.
Joutomaa 3:n Tuhonjälkeiset tarinat ovat samaan aikaan traagisia, liikuttavia ja koomisia. Tämä johtuu pääosin siitä, että pelin käsikirjoitustiimillä on varsin upeasti sana hallussaan. He saavat pelaajat touhuamaan ilomielin arktisella joutomaalla, jonka inhimillisten, epäinhimillisten, omituisten, synteettisten ja koneellisten asukkaiden välit ovat usein vähintäänkin kireät ja toisinaan jopa sotaisat.
Tämä luo herkullista kontastia ristiriitaisille kohtaloille. Tarinankerronta on selkeän laadukasta sekä pienissä että suurissa linjoissa, yksittäisissä ja ihmis- ja olentoryhmien kohtaloissa. Joutomaan asukkien keskinäiset keskustelut herättävät paikoin syviäkin ajatuksia ja tunteita, kun tarina kiertelee niin maukkaan scifin kuin purevan satiirinkin maisemissa.
Tunteikas pelaaja joutuu toden teolla miettimään arvovalintojaan ja puntaroimaan, kenen etuja hän oikeastaan haluaa pelissä ajaa. Useiden ryhmien ja henkilöiden tavoitteet tai motivaatiot ovat keskenään vastakkaisia, joten pelin tarinassa tehdyt päätökset vaikuttavat sekä Coloradon asukkaisiin että lainvalvojien nauttimaan arvostukseen osavaltion eri valtaryhmittymien keskellä. Ydintalvessa seikkaileminen saakin lisää jännitettä, kun pelaaja joutuu miettimään omantunnonkysymysten lisäksi myös valintojensa laajempia ja jopa poliittisia seurauksia alueen viattomille siviileille.
Those who remain on ensimmäisestä persoonasta kuvattu psykologinen kauhupeli, jonka alkumetreillä itsetuhon ja alkoholismin pyörteissä tempoileva katuva perheenisä Edward aikoo kunnostautua ja jättää rakastajattarensa motellivierailun aikana. Asian toimittamiseksi hän saapuu Dormontin kaameaan kaupunkiin keskellä yötä. Salarakkaan tapaamispaikkana toimiva motelli vaikuttaa oudon autiolta, ja tilanne eskaloituu entisestään, kun Edwardin auto varastetaan. Pahaenteisyys alkaa olla käsinkosketeltavaa viimeistään, kun motellin huonepuhelin soi ja kuiskaava ääni neuvoo pysymään valossa.
Kadonneita kaupunkilaisia ei kuitenkaan tarvitse etsiä kaukaa. Riittää, kun sammuttaa valot. Huoneisiin tulvivassa pimeydessä Edwardia tuijottavat lukuisten ihmishahmojen hehkusilmäiset rivistöt valmiina iskemään ilkeitä ja teräviä esineitä Edwardin kurkkuun, jos tämä ajautuu liian syvälle pimeyteen.
Those Who remainilla on kestoa maltilliset 6 tuntia, joista suuri osa kuluu valonlähteitä ja katkaisijoita etsien ja moraalisia valintoja tehden. Jos pelkäät pimeää tai jännität pimeässä vaanivien varjo-olentojen ohi hiippailua, saat pelistä varmasti hyvät värinät irti. Paatuneet kauhupelien ystävät saattavat kuitenkin jäädä kokemuksesta hieman kylmäksi. Pelin "valaise alue jotta voit edetä"-mekaniikka saattaa alkaa pidemmän päälle puuduttaa, vaikka mittaa ei pelillä tosiaan ole kuin tuo 6 tuntia.
1920-luvun Chicago oli vaarallinen paikka. Kieltolain myötä oletettiin, että monet asiat rauhoittuvat, mutta tilanne oli täysin erilainen. Ryyppääminen siirtyi alamaailmaan, jota pyörittivät monet erilaiset rikollisryhmittymät. Eräs tunnetuin alamaailman hahmo oli Al “Scarface” Capone, joka on pelattava hahmo Empire of Sinissä. Pelissä on lisäksi mukana myös muita tosimaailman gangstereita.
Empire of Sinissä lähdetään valloittamaan Chicagon eri kaupunginosia – tavoitteena on ottaa koko kaupunki haltuun. Tässä onnistutaan perustamalla laittomia viinatislaamoja, yökerhoja, bordelleja ja kasinoita, sekä tuhoamalla muita rikollisorganisaatioita. Rosvoporukoita johtaa aina pomo, joista jokaisella on pelissä omat ominaisuutensa.
Bisneksen ytimessä ovat viinatislaamot. Yökerhoon on yllättäen vaikea saada asiakkaita, jos baaritiskin takaa ei löydy vettä vahvempaa. Bordellit toimivat toki ilman alkoholiakin, mutta viinan myyminen vilkastaa bisnestä. Koska kyse on kieltolaista, virkavalta valvoo toimintaa huolellisesti. Jokaisella laittomalla bisneksellä on mittari, joka kertoo, kuinka lähellä ratsiat oikein ovat. Tilannetta auttaa maksamalla siitä, että yökerhot pystyvät toimimaan huomiota herättämällä. Jokaista maanalaista bisnestä voi kehittää myös muilla tavoilla, sillä vartijoiden määrän lisäksi juottoloiden tunnelmaa voi parannella asiakasvirran kasvattamiseksi. Tähän auttaa myös se, että tavernojen puskaradioita voi kehittää kuuluvammaksi
Paremmalla viinalla saa suuremmat voitot, sillä myrkyn myyminen ajaa asiakkaat joko kirjaimellisesti maan alle tai laadukkaampiin yökerhoihin. Hotellien rakentaminen tuo lisää asiakkaita jokaiseen hämäräbisnekseen. Pelaajan päämajana toimivat turvatalot, joiden turvallisuuden ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä onnistuneet kilpailijan iskut saattavat tehdä gangsterista entisen. Uusia toimitiloja voi ostaa, tai niitä voi vallata rivirikollisten lisäksi myös kilpailijoilta, jolloin bisneksen saa haltuunsa ilman rahallista korvausta. Sikailulla on tietenkin omat seuraukset, sillä jostain syystä väkivaltarikolliset eivät katso hyvällä heihin kohdistuvia hyökkäyksiä.
Yökerhot ovat jokaisen gangsterin suurin tulonlähde, ja bordelleista tienaa huomattavasti vähemmän. Kasinot ovat riski, koska niiden tuotto riippuu siitä, kuinka paljon uhkapelaajat onnistuvat voittamaan rahaa itselleen. Käteinen on pelissä avainasemassa, sillä ilman sitä pelaaja jää kilpailijoiden jalkoihin hyvin nopeasti. Pelaajalle jääkin valinta, painottaako reusrsseja kätyreiden palkkaamiseen, vai omien kohteiden paranteluun.
Haluaisitko tehdä pelin, mutta et osaa koodata? Entä kiinnostaisiko kokeilla muiden samassa tilanteessa olleiden tuotoksia? Ota avuksesi Dreams, joka ei ole niinkään peli, vaan enemmänkin pelimoottori, jolla voi tehdä monipuolisesti laajan kirjon erilaisia pelejä, ja ja kaa niitä muille pelattavaksi. Muiden teoksista voi myös inspiroitua ja oppia, koska niitä voi ottaa omiin peliprojekteihin lähtökohdaksi. Dreams on siis pohjimmiltaan graafinen ja yhteisöllinen kehitystyökalu kaikille jotka eivät ,jaksa tai voi opiskella pelikehitykseen olennaisesti kuuluvaa ohjelmointia.
Kiitelty Dreams on todella kunnianhimoinen ja laaja konsepti, joka päästää käyttäjät luomaan mielikuvituksellisten peliteosten lisäksi tyylikkäitä tai tyylittömiä teoksia aina mahtavista musiikkivideoista erilaisiin mehevän yksityiskohtaisesti mallinnettuihin 3D-ruoka-annoksiin. Myös esimerkiksi Ensimmäisen persoonan räiskintäpelit, Kävelysimulaattorit, Tasohyppelyt? Perinteiset seikkailupelit tai retroestetiikkaa huokuvat pikseliteokset onnistuvat hauskasti käsen käänteessä.
Dreamsin kehittäneellä Media Moleculella on nähty huomattavan paljon vaivaa, jotta itse Dreams-alustan oppiminen olisi miellyttävää. Erilaisia opasvideoita löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Aluksi iso osa Dreamsin parissa vietettävästä ajasta kuluu kuin siivillä pelkkään kehitystyökalun käyttämisen opiskeluun. Myös kokeilla ja sekoilla voi omalla rakennusalueella vaikka loputtomiin, koska myös päämäärätön sekoilu pelin kontrollien kanssa on superkivaa. Toisaalta myös pitkäjänteisemmän projektin parissa värkkääminen on palkitsevaa puuhaa jossa mieli lepää.
Dreams on voimakkaan yhteisöllinen alusta siinä mielessä, että kaikki käyttäjät voivat halutessaan laittaa tuottamansa sisällön muiden koettavaksi. Luomuksia on jo lukemattomia, ja ajan myötä muotoutuvasta yhteisöllisestä pelikirjastosta tulee varmasti löytymään monia häkellyttävän hienoja teoksia laidasta laitaan.
Jotkut Dreamsista löytyvät pelit ovat niin omaperäisiä, näyttäviä ja toimivia, että niiden takana piileskelee mitä luultavimmin joku sellainen taho, joka tekee pelejä ammatikseen. Se käy ilmi erityisesti kenttäsuunnittelusta, jonka onnistunut toteuttaminen ei ole vaivatonta. Samalla oppii aimoannoksen peliprojektien laajuudesta ja pelien syntymisestä.
Dreams mahdollistaa erinomaisen kauniin näköisten tuotosten kehittämisen, mutta grafiikka ei tietenkään ole niin näyttävää kuin mitä pelistudiot saavat aikaiseksi oikeilla pelimoottoreilla. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö Dreamista saisi opiskelemalla ja kokeilemalla irti jotain todella vaikuttavan näköistä. Kehittäjät ovatkin luvanneet, että peleistä parhaat julkaistaan erikseen PlayStation Storessa, aivan kuten asiaan kuuluukin
Konkreettinen luomistyö alkaa Dreamsissa näin:
Jokaisella ”uneksijalla” on Dreamsissa oma kolmiuloitteinen rakennusalueensa, joka on aluksi täysin tyhjä. Osoittimen virkaa toimittaa pörröinen otus, joka liikkuu ruudulla ohjaimen liiketunnistimen tahdittamana. Ohjaimen eri napeilla säädetään esimerkiksi katselukulmaa, ja luodaan ja siirretään syntyvän pelin rakennusosia. Näiden elementtien kopiointi, aivan kuten lähes kaikki muukin toiminta, on tehty erittäin helpoksi ja yksinkertaiseksi, mikä nopeuttaa luovaa kehittämistä suunnattomasti
Alussa valitaan lähdetäänkö seikkailemaan muiden luomistöiden kimppuun, ollaanko tekemässä yksittäistä teosta (à la aiemmin mainittu herkkulautanen) vai halutaanko aloittaa erillinen kohtaus.
Kohtaukset ovat käytännössä luotavan pelin kenttiä. Dreamsissa on mahdollista tehdä kaikki aivan itse alusta saakka, mutta se tarjoaa myös pelissä valmiina olevia elementtejä ja esineitä aina pienestä pusikosta taivaankappaleisiin, ja kaikkea näiden väliltä. Lisäksi yhteisön jäsenien luomuksia voi vapaasti ottaa omaan käyttöönsä, ja niitä voi myös muokata mielensä mukaisesti. Tämä auttaa varsinkin ensimmäisten luomusten kuvittelussa huomattavasti.
Luotavia pelejä pääsee vaivattomasti kokeilemaan joko ensimmäisestä tai kolmannesta persoonasta vaihtamalla editointitilasta pelitilaan. Lisäksi peleistä on mahdollista tehdä moninpelejä, joiden kimpussa voi parhaimmillaan olla jopa neljä uneksijaa samanaikaisesti.
Jos haluaa välttämättä tehdä kaiken alusta saakka itse, esimerkiksi vaikkapa talon, tapahtuu se valitsemalla työkaluvalikosta sellainen väline, jolla voi muovata neliön hyvin näppärästi. Sen jälkeen tehdään kolmio, joka ujutetaan neliön päälle niin, että lopputulos vaikuttaa etäisesti talolta. Pienen viilauksen jälkeen rakennukseen voi tehdä samalla tapaa vaikkapa ikkunat, oven ja savupiipun. Pelkän värittämisen lisäksi on mahdollista valita esimerkiksi se, millaiset tekstuurit rakennuksessa on, ja kuinka se reagoi valoon. Savupiipun ylle voi napata muutamaa nappia painamalla savumuodostelman, ja myös tätä voi muokata todella pitkälle: savun voi saada käyttäytymään monella eri tavalla ja nopeudella.
Myös ääniä, eli musiikkia ja erilaisia efektejä, saa luotua tai lisättyä projekteihin todella näppärästi. Näin peliunelmat heräävät parhaimmillaan eloon aivan odottamattomalla tavalla. On jokseenkin uskomatonta, että Dreamsista löytyy kaiken muun ohella varson tomiva sekvensseri musiikin tekemiseen ja säätämiseen. Tosin sen käyttäminen PS4-ohjaimella vaatii hieman kärsivällisyyttä. Dreamsiin voi lisätä myös omia ääniä sellaisella USB-tikulla, joita PS4 tukee. Myös mikrofonilla voi nauhoittaa ääniä peliinsä. Valikoimasta kuitenkin löytyy elementtien lisäksi myös valmiita ääniä.
Ehkä kuvaavin Dreamsista sanottu asia on erään pelinkehittäjän tokaisu: ”Miten näin monipuolisen ja käyttökelpoisen pelimoottorin voi saada tähän hintaan?”
Ysäripelien ja Star Warsin fanit muistelevat edelleen lämmöllä X-Wing avaruussimulaattorisaagaa, joka vei pelaajat kaukaiseen galaksiin lentelemään alkuperäisen Tähtien sota -trilogian ikonisilla avaruusaluksilla. Onkin mukava muistella X-wingin kparissa kulutettuja tunteja samalla kun käynnistelee uutta peliä, sillä uusi Star Wars: Squadrons ei peittele esikuviaan.
Vaikka peliä markkinoidaan pääasiallisesti verkkopeli edellä, on mukana myös varsin kattava noin kymmentuntinen yksinpelattava tarina. Sen tapahtumat sijoittuvat Tähtien sodan aikanajalla Jedin paluun jälkeiseen aikaan ja seuraavat melko henkilökohtaisella otteella sodan eri puolille ajautuvan tähtipilotin ja tämän suojatin tarinaa. Juonellisesti pelissä vuorotellaan sekä kapinaliiton että Imperiumin riveissä, kun toiset pyrkivät viimeistelemään sodassa auttavaa salaista projektia ja toisten kostonhimoinen suojatti ei kaihda keinoja saattaakseen hänet pettäneen taisteluparin pois päiviltä.
Pelin tarina ei loppujen lopuksi mitään mullistavaa, mutta toimii erinomaisesti tarinan kehyksenä ja kannustimena sukeltaa Tähtien sodan maailmaan avaruusalusten puikoista käsin.
Tehtävien väleihin on varattu aikaa juttelulle muiden pilottien kanssa, jotka tarinoivat omat taustatarinansa ruudulle pätkittyinä yksinpuheluina. Valitettavasti kukaan hahmoista ei loista sen kummemmin kuin toinenkaan. Kuin palveluksena sarjan faneille, ruudulla vilahtaa myös muita Tähtien sodasta tuttuja hahmoja, joiden rinnalla päästään joissain tehtävissä jopa lentämään. Käytännössä yksinpelitarina toimii kuitenkin vain pitkitettynä tutoriaalina moninpeliä varten, mutta tämä piilotetaan tarinallisesti niin hyvin, ettei meno tunnu täysin turhalta.
Pelillisesti vaihtelua olisi suonut kampanjaan tosin enemmän, mutta valitettavasti tehtävärakenne noudattaa aika lailla samanlaista rakennetta koko pelin ajan. Vaikka mukana on sekä saattotehtäviä että pari ihan onnistunutta väijytystä, käydään valtaosa avaruustaisteluista yksittäisten laivueiden välillä.
Puutteen tosin unohtaa välittömästi tähtialuksen ohjaamoon astuttaessa. Hieman kädenlämpöinen tarina jää vaivattomasti taakse, ja kulkee tasaisesti eteenpäin samalla kun ympäröivä avaruus täyttyy elokuvista ah niin tutuilla aluksilla ja äänimaailmalla.
Star Wars: Squadrons on pitkästä aikaa ehkä yksi immersiivisimmistä Star Wars -elämyksistä koskaan ja onnistuu luomaan täydellisen simulaattorin kaikille oman elämänsä tähtihävittäjä-ässille omasta konsolistaan käsin. Ikonisilla aluksilla lentäminen komeasti mallinnetussa ympäristössä nostaa hymyn huulille ja se pysyy hienosti siinä pelin lopputeksteihin saakka.
Laura Lehtolan Minä valitsin sinut on verrattain kepeä kirja isoista aiheista. Arvosteluissa puhuttiin jopa kirjan nuortenkirjamaisesta kirjoitustyylistä. Onko tämä huono juttu? Ei välttämättä. Kirja saattaa jopa tavoittaa lukijoita, joille vaikeamman teoksen aloittaminen olisi mahdotonta. Minä valitsin sinut käsittelee kahden naisen rakastumista ja parisuhdetta sekä perheen perustamista aikana, jolloin naisparien hedelmöityshoidoista käytiin kiivaita ja homofobisia keskusteluja mediassa ja eduskunnassa. Kirja kommentoi myös bi/panseksuaalisuutta. Suomeksi kirjoitettuja "ihan peruselämää" kuvaavia sateenkaaritarinoita on edelleen vähän. Sateenkaarihyllyä dominoi englanninkielinen ja siitä käännetty kirjallisuus. Hienoa siis, että Lehtolan kolmas kirja kertoo juuri tästä aiheesta ja kuvaa samalla 2000-luvun historiallista muutosta myös Suomessa ja suomalaisessa ilmapiirissä sateenkaariperheisiin (ja muuten queer-tyyppeihin) liittyen. Kaunokirjallisten ansioiden lisäksi teos toimii omanlaisenaan historiallisena dokumenttina. 3/5
Kate Daviesin Syvään päähän alkaa erittäin höttöisesti. Päähenkilö Julia tajuaa, että edelisestä seksikerrasta on mennyt kolme vuotta ja asialle on tehtävä jotakin. Epäonninen yhden illan suhde miehen kanssa saa ajatukset muihin vaihtoehtoihin ja pian sukelletaankin jo pää edellä Lontoon lesbopiireihin. (Vienoisena sivuhuomiona mainittakoon, että joka ikisellä sivulla vilahtaa sana "seksi" ainakin kerran.) Kevyen alun jälkeen keskitytään kuvaamaan Julian ensimmäistä parisuhdetta naisen kanssa. Kirja saa synkempiä sävyjä ja syvempää sisältöä väkivaltaisen suhteen käsittelyn kautta. Tarinaa viedään eteenpäin hienovaraisesti ja taitavasti -välillä lukijakin päätyy epäilemään itseään. Parasta antia kirjassa on erilainen sivuhenkilöiksi jäävien ystävien/terapeuttien/vanhempian jengi, joka on päähenkilön puolella ja tukena kaiken sekoilun keskellä. 3,5/5
Vedet silmissä on Veera Vaahtera –nimimerkillä kirjoittavan Pauliina Vanhatalon uusi romaani. Vaikka Vedet silmissä löytyykin viihdehyllystä, alkaa tarina suru-uutisella. Päähenkilön Jennan veli on kuollut. Muutenkaan ei mene ihan niin kuin Strömsöössä vaan stand up -ura takkuillee ja poikaystävä ei vielä neljän vuoden jälkeenkään ole kiinnostunut esittelemään Jennaa perheelleen. Kuolleen veljen asioita setviessään Jenna päätyy remontoimaan mummonsa vanhaa taloa ja rakkauttakin ilmenee horisonttiin. Raskaasta alkuasetelmastaan huolimatta kevyehkö kesäkirja, jossa surraan ja iloitaan, pohditaan omaa identiteettiä ja puhutaan stand upista. Mukava lisä suomenkieliseen sateenkaariviihdekirjallisuuteen. 2,5/5
Jessie Burtonin Tunnustus on tarina kahden naisen välisestä rakkaudesta, äitiydestä, kirjailijuudesta ja siitä, miten tärkeää omien juurien tunteminen on. Kolmekymppinen Rose on kasvanut isänsä kanssa eikä ole koskaan tuntenut äitiään. Elämä on muutenkin jumissa mitäänsanomattoman työpaikan ja parisuhteen kanssa. Äitinsä kohtaloa jäljittäessään Rose päätyy Connie Holden-nimisen kirjailijan, äitinsä entisen kumppanin, avustajaksi ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautumaan. Tunnustus on ihan mukava viihdekirja, nopeasti luettu, naishahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja lesbojenkaan kuvaus ei sorru pahimpiin kliseisiin. 3/5
Raivokas, vihainen, suorastaan hengästyttävä teos joka sekoittaa kaikkea mahdollista (auto)fiktiosta poliittiseen julistukseen. Ajoittain erinomaisen hauska ilkeydessään. (Nauroin Miki Liukkos-jutuille. Anteeksi.) Kalasatama käsittelee kaikkea mahdollista: misogyniaa (maailmassa ja sateenkaariyhteisöissä), #metoo-liikettä, mielenterveysongelmia ja niiden hoitoa, kirjoittamista ja kirjallisuusmaailmaa, uskontoa, sateenkaaren eri sävyjä, jne. Valitettavasti teos myös sortuu bifobiaan kyllästyttävän käsitellyllä tavalla (jos syrjit, keksi edes joku uusi tapa!).Olisi ihanaa ajatella, että sateenkaariporukat pitävät toistensa puolia ja vahtivat selustaa, mutta toisaalta myös Aro kirjoittaa yhteisöjen katoamisesta ja mm. niissä hyvinvoivasta misogyniasta ja vihamielisestä suhtautumisesta erilaisiin identiteetteihin. Tämä selittänee kirjan nihkeää suhtautumista biseksuaaleihin, vaikkei olekaan tekosyy. Kalasataman kauneus onkin ehkä juuri siinä, että vaikkemme olisikaan samaa mieltä Aron kanssa, tuo tämä teos selvin sanoin esille sukupolvien välisen kuilun sateenkaariyhteisöissä ja antaa ikkunan myös edellisen sukupolven maailman ymmärtämiseen. Osittain liikaa (ja liian nopeasti) muuttunut maailma (ja kadonneet lesbobaarit!) selittävät teoksen katkeraa sävyä. On vaikeaa ymmärtää nykynuorison vapaampaa elämää, kun itse on joutunut elämään vihapuheen ja väkivallan keskellä. Joka tapauksessa kirjan kauneus jää bifobian jalkoihin ja se on sääli. Ilmankin olisi saatu kirja aikaiseksi! Ja aivan erinomainen kirja! Meneekö tämä sateenkaarihyllyyn vai ei? Voiko tämän ajatella olevan kirja, jossa käsitellään bifobiaa vaikka myös ollaan fobisia? 3/5
Johanna Sinisalon Vieraat on teoriassa kauhua, mutta käytännössä kauhuelementit ovat tarinassa aika vähissä. Tarinan keskiössä on karmiva 6-vuotias, ja kukapa ei lapsia pelkäisi. Kuusivuotias kuulee ääniä ja tekee kaikenlaista jäynää vanhempiensa selän takana. Lopussa veri lentää. Jos hitaasti aukeava jännitys ja Hohdon kauhukaksoset kiinnostavat, tässä saattaa olla sinun kirjasi. Vieraat-romaanin keskuudessa on sateenkaariperhe, kahden lesbon ja heidän lastensa muodostama ydinperheyritys. Silmiinpistävää on lähes homofobinen perhekuvaus, jossa kumpikin vanhempi on synnyttänyt yhden lapsen, nimennyt synnyttämänsä lapsen ja antanut kyseiselle lapselle etunimen sekä oman sukunimensä. Lapset myös kutsuvat biologista äitiään äidiksi ja toista äitiään etunimellä. Kuvaus muistuttaa pikemminkin uusioperhettä kuin kahden äidin sateenkaariperhettä. Kummallisen perhekuvion lisäksi tarinassa on maailman raskain ja ahdistavin parisuhde, jossa yksi viipottaa missä lie ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Kauhuelementit tulevatkin oikeastaan nimenomaan perhe- ja parisuhdekuvauksesta. 3/5
Rakastan ihmistä on dialogimuotoon kirjoitettu tietokirja biseksuaalisuudesta suomalaisessa kontekstissa. Teos sekoittaa tutkimustietoa ja haastatteluja, mukaan mahtuu myös paljon populaarikulttuuriviitteitä. Suomessa aiheesta ei vielä juurikaan löydy tietokirjoja, joten tämä teos on tervetullut lisä kentälle. Sisällöltään helposti lähestyttävä ja nopeasti luettava teos, tosin dialogi tuntuu kummalliselta valinnalta kerrontatavaksi. Dialogimuoto ei tuo kirjaan mitään lisää. Rakastan ihmistä on perustietoteos. Mitään mullistavaa tässä tuskin aiheen tuntevalle on. Kirjassa käydään läpi mitä biseksuaalisuus ylipäänsä on, minkälaisia ennakkoluuloja biseksuaali kohtaa niin heteroiden kuin sateenkaari-ihmistenkin suunnalta sekä osallistutaan keskusteluun biseksuaalisuus-sanan tarpeellisuudesta. Erityisesti suosittelisin kirjaa ihmisille, joille aihe ei ole tuttu sekä niille, jotka löytävät itsestään ennakkoluuloja biseksuaaleja kohtaan. Bonuksena Apila Pepitan ihana kuvitus. 2/5
Sen pituinen se on ajoittain pröystäilevä, tyhjänpäiväiseen filosofointiin sortuva tarina homomiehistä ja heidän heteronaisystävästään. Valtteri, Tom ja Erika muodostavat omanlaisensa valitun perheen, jossa aina toisinaan piipahtaa myös joku muu. Tarinassa matkataan 1990-luvun alusta lähes nykypäivään ja siinä sivussa henkilöhahmot kasvavat idealisteista nuorista väsyneiksi keski-ikäisiksi. Mukaan mahtuu loputtomasti keskustelua taiteesta, seksistä ja ihmissuhteista, sekä tietenkin seksin harrastamista, itsensä etsimistä, mitä näitä nyt on. Saarakkala on taitava kirjailija ja kuvaa homokulttuuria ja aikakautta tuskallisen tarkkanäköisesti. Uskon joka sanan, vaikka ärsyttääkin. Kaikki hahmot ovat rasittavia ja vaikeasti pidettäviä tyyppejä, joiden kanssa en ikipäivänä viettäisi vapaa-aikaa. Se ei tietenkään tee kirjasta huonoa. Päinvastoin, tarinan hienous piilee sen epätäydellisissä, ärsyttävissä, hemmotelluissa ja rasittavissa henkilöhahmoissa. Ainoastaan kodittomana ympäri Eurooppaa vaeltava Tom ansaitsee lukijalta mitään empatiaa. Erityisen hieno on kirjan viimeinen osuus, jossa Nero (Erikan lapsi) aikuistuttuaan katselee keski-ikäisiä vanhempiaan turhautuneena ja uusien ja parempien ideaalien värittämillä silmillä. Nuoret kun aina osaavat jotain uutta ja hienoa ja parempaa. Erityisen hienoa teoksessa on erittäin epämukavat ja epätäydelliset (ja näin ollen realistiset) seksikuvaukset. 3/5
Antti Holman romaani Kaikki elämästä(ni) on mukana vinkkilistalla lähinnä varoittavana esimerkkinä. Kaikki elämästä(ni) on autofiktiivinen teos Antista, joka yrittää kirjoittaa kirjaa. Antti matkustaa ja muistelee vanhoja matkojaan ja on kateellinen kavereilleen, joilla on ollut traumaattinen lapsuus ("Niillä on sentään jotain josta kirjoittaa."). Muuta juonta tai sisältöä kirjassa ei ole. Jos tämä olisi puhdas elämäkerta, sanoisin että Holma on harvinaisen hemmoteltu ja suuriegoinen keskiluokkainen ihminen, jonka ei pitäisi todellakaan kirjoittaa elämästään yhtään mitään. Noh, tämä on autofiktiota, mikä pelastaa hieman. Silti en saanut juuri mitään irti tästä tarinasta. Häpeän käsittely on ainoa aidosti hieman kiinnostava teema, mitä kirjasta löytyy. Fiktiivinen Antti on oikeastaan aika rasittava ja ikävä tyyppi ja ilmeisesti vihaa naisia. Kirjassa on myös paljon munaa ja kaikenlaisia eritteitä. Tämä on kuulemma humoristinen teos, vaikka huumorin löytämiseen olisi lienee tarvittu suurennuslasi tai vähintään äänikirjaversio. En tiedä, voinko suositella tätä kenellekään. 1/5
Edouard Louisin toinen suomennettu romaani Väkivallan historia ilmestyi jo vuonna 2016, mutta suomennoksen saimme vasta viime vuonna. Väkivallan historia on Ei enää Eddy-romaanin tavoin omaelämäkerrallinen kertomus. Myös tässä teoksessa pysytään masentavissa teemoissa. Tarinan keskiössä on raiskaus ja teoksen väkivallan kohteeksi joutunut Edouard kuuntelee koko kirjan ajan, kuinka hänen sisarensa kertoo tapahtuneesta miehelleen. Vaikka seksuaalinen väkivalta ei missään nimessä ole kirjallisuudessa uusi teema, on miehiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta kuitenkin edelleen harvinaisempi aihe. Kirja ei siloittele tai selittele mitään, myös kuvaus raiskauksesta on realistinen. Väkivallan historia on hankala kirja suositella ankean teemansa vuoksi. Ehken ainakaan antaisi sitä ensimmäisenä käteen nuorelle homokirjallisuutta etsivälle tyypille. Toisaalta taas teos on tärkeä lisä sateenkaarihyllyyn juuri teemansa vuoksi. On tärkeää, että myös miesten välisestä seksuaalisesta väkivallasta puhutaan. 3/5
Edith Hammars Homo line är nostalgi i serieform. 4/5
Susi Nousiaisen keskustelunavaus sukupuolen moninaisuudesta ja sen kohtaamisesta erilaisissa tilanteissa on erinomainen lisä suomenkieliseen sukupuolta käsittelevään tietokirjallisuuteen. Teos on helppo ja lähestyttävä perusteos, ja kirjoitettu erityisesti asiaan vihkiytymätön kohderyhmä mielessä. Tätä kirjaa kannattaakin suositella juuri niille, jotka haluavat oppia aiheesta ja ovat siihen valmiita. Edes perustietoja ei vaadita, sillä teos alkaa kattavalla sanastolla, jossa kaikki väännetään rautalangasta. Sukupuolen moninaisuuden lisäksi Nousiainen kirjoittaa ihmisten kohtaamisesta ja sen hankaluudesta, omien ennakkoluulojemme tunnistamisesta ja hyvistä kommunikaatiotavoista. Lisäksi käydään läpi yleisimmän myytit transsukupuolisuuteen liittyen, mm. transsukupuolisuuden tarttuminen ja GRID. Erityisen tärkeänä nostona pidän vähemmistöstressin käsittelyä. Siitä ei suomenkielisessä keskustelussa puhuta vielä juurikaan ja keskustelulle on huutava tarve. Sukupuoleen katsomatta on kirja, jota ei välttämättä kannata suositella sukupuolivähemmistöön kuuluville ihmisille. Kohderyhmä on selkeästi kaikki muut ja teos sisältää paljon toistoa ja rautalangan vääntöä ja tuskin antaa mitään uutta tietoa jo asiasta tietävälle. 3/5
Pakohuonekokemus lautapelimuodossa, yksi pelilaatikko sisältää aina kolme peliä joista kukin on pakka kortteja. Valtavan suositun sarjan ensimmäinen osa nyt myös suomeksi.
Kuinka pitkä on jääkarhun häntä ja missä asuvatkaan töyhtöromiskot? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin törmäät pelatessasi Faunaa. Vastauksen ei tarvitse olla kuitenkaan täydellinen, vaan riittää että osut riittävän lähelle. Opettavainen eläinaiheinen tietovisailu.
Laajenna valtakuntaasi pelaamalla kortteja pöytään ja maksamalla vaaditut resurssit! Valitse tehokkaimmat keinot ja kehitä valtakuntaasi nopeammin ja paremmin kuin kilpailijasi. Vuoden peli 2020 -voittaja
Koko perheelle sopivassa pelissä pelaajat pyrkivät maa- ja kuljetuslaattojen avulla järjestämään matkan ympäri Eurooppaa. Ensimmäisenä 10 päivän esteettömän matkan järjestänyt pelaaja voittaa pelin! Pelissä vaaditaan kärsivällisyyttä, taktikointia sekä pikkuisen tuuria!
Nova lunassa on tuttuja elementtejä Rosenbergin aiemmista peleistä, varsinkin Patchworkin eleganttius muistuu mieleen. Vuonna 2020 peli nousi Spiel des Jahres finalistiksi. Alle tunnin kestoon mahtuu paljon pähkittävää.
Crime City, todella iso kaupunkia esittävä pelilauta pitää sisällään tukun rikoksia. Teidän tehtävänne on yhteistyössä selvittää kuka teki ja mitä teki, Where's Waldon -hengessä. Pakkauksessa on 16 tehtävää.
Pelaajat nostelevat pusseistaan ainesosia patoihinsa, kunnes ovat mielestään saaneet aikaan täydelliset rohdot. Patojen poristessa kannattaa kuitenkin varoa, ettei sekaan luiskahda liianvoimallisia ainesosia. Silloin saattaa nimittäin koko pata räjähtää! Kannattaa siis lopettaa patojen maustaminen ajoissa, jotta keitokset ovat parhaimmillaan.
I Göteborg förbereds en stor retrospektiv över konstnären Gustav Beckers verk från 1980-talet och framåt. Vart psykologstudenten Rakel än vänder sig möter hon sin gåtfullt försvunna mammas ansikte på utställningsaffischen som är tapetserad över stan. I samma veva slungas Rakels pappa, förläggaren Martin Berg, in i en omtumlande livskris. ""Samlade verk"" är en roman om djup kärlek, mångårig vänskap och konst i spänningsfältet mellan fiktion och sanning. Dessutom är det en storslagen Göteborgsskildring med moderniteten och klassresan som fond.
Olof var bara fjorton år när han erkände mordet på en tonårsflicka, Lina Stavred. Han skickades bort och familjen bröt all kontakt. Tjugotre år senare svänger han av E4:an i Ångermanland, in på småvägarna som leder till hans barndomshem. I duschen hittar han sin pappa död, mördad med en jaktkniv. Polisen Eira Sjödin har just återvänt till uppväxtens Kramfors, för att ta hand om sin dementa mamma. I undersökningen av mordet på Olofs pappa kommer hon allt närmare sitt eget liv.
När Birgitta Lundberg föddes fanns det hopp, även om hennes liv. I rekordårens och folkhemmets Sverige kunde en arbetarflicka på landsbygden gå åtta år i skolan, ett år i husmoderskola och få ett kontorsjobb måndagen efter examen. Hon kunde spara till körkort och bil, åka på dans och hitta kärleken. Snart levde Birgitta Lundberg den svenska drömmen: Make, två barn. Volvo och villa. En välfärd som fanns där när hon behövde den. Sedan kom 1990-talets finanskris. Skilsmässan och stressen. Fattigdomen. Barnens liv till varje pris. Patrik Lundberg växte upp på Fjärilsvägen i Sölvesborg. Nu är Fjärilsvägen en kärleksförklaring till hans mor, och en berättelse om det svenska klassamhället.
Medieprofilen Frida Boisen har aldrig sagt ett ord om den tragiska familjehemlighet som genomsyrat så många år av hennes liv med skuldkänslor. I sin skönlitterära romandebut berättar hon nu sin historia.
Söndagsvägen, som bygger på djupgående arkivstudier och intervjuer, är inte bara den sanna berättelsen om ett brott, utan är även en skildring av Sverige under rekordårens topp, och då inte bara av dess välstånd och framtidsoptimism, utan även av dess förträngda och mörka undersida.
Detta är den sanna och självupplevda berättelsen om hur författaren Christina Herrström möter ”ödeläggaren”, en sällsynt karismatisk musiker och affärsman som kämpar för sin son och för ett bättre liv, som berättar att allt har tagits ifrån honom och att han som blivit hemlös håller på att gå under. Beslutet att hjälpa en medmänniska och att öppna sin dörr får förödande konsekvenser och hennes liv som hon en gång kände det börjar långsamt och metodiskt slås sönder till dess bara spillror återstår.
Kring år 1900 lämnar Carl och Ida-Levina Åland för Amerika. Där hittar de varandra och ett liv. Men möjligheternas land är också ett hårt klassamhälle.
Alla tror att Nilas har drunknat, att han har försvunnit i Vindelälvens vatten. Det ska dröja många decennier innan vårfloden avslöjar sanningen. Bakvatten är berättelsen om de människoöden som knyts ihop av Nilas försvinnande i Västerbottens inland i mitten av sextiotalet, om före och efter.
Japaniin sijoittuva dekkari, joka kääntää kiinnostavasti perinteisen arvoitusdekkarin ainekset uuteen uskoon.
Australian erämaahan vievä dekkari, jossa erämaavaellukselta palaa viiden sijasta vain neljä naista.
Shetlantiin sijoittuva poliisiromaani, jossa rikospoliisi Jimmy Perez tutkii tuntemattoman naisen kuolemaa.
Espanjalainen sarjamurhaajadekkari, jossa rikoskomisario Elena Blanco kollegoineen tutkii erityisen raakaa murhaa.
Vuoden 1932 Tampereelle sijoittuva historiallinen dekkari.
Kokeneen poliisin kirjoittama dekkari, jossa seurataan niin poliisia kuin rikollisia.
Kokeneen poliisin kirjoittama dekkari, jossa järjestyspoliisi Veli-Matti Suojasen vainoja löydetään kuolleena.
Maria Kallio kollegoineen tutkii maahanmuuttajataustaisen transmiehen murhaa.
Anna Glad tutkii uutta pyörätietä vastustaneen erakon katomista.
Lääketieteellinen trilleri, jossa tarkastellaan geeniteknologian hyötyjä ja vaaroja.
Teknologiatrilleri, jossa teknologian kanssa vähemmän osaava Leia Laine joutuu vangiksi syrjäiseen mökkiin Lappiin.
Klassisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin tarinoita Markku Jalavan valitsemina.
Klassisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin tarinoita uusina suomennoksina, jotka perustuvat alkuperäisiin käsikirjoituksiin ja joita suomentaja Lauri Lattu taustoittaa runsailla alaviitteillä.
Kingin nimensä mukaisesti kevyt pienoisromaani, jossa päähenkilö alkaa menettää painoaan.
Opiskelija muuttaa kummalliseen kerrostaloon, jossa on tapahtunut kauheita.
Romukauppiaan apulainen lähetetään kiihkomielisten lahkolaisten pariin etsimään jotakin arvokasta.
Outo video vainoaa puolisonsa kanssa maaseudulla muuttavaa Patrikia.
Pieni kaveriporukka lähtee Ilomantsiin etsimään sodan aikaista huumekätköä.
Taidemaalari Oscar Parviaisen ympärille kiertyvä Lovecraft-henkinen tarina.
1940-luvun Suomeen sijoittuva tarina oudosta keskipohjalaisesta Palonkylästä ja sen mahtinaisesta Peijasta.