Maanantaina tiimillämme oli ilo tutustua Heikka Valjan johdolla peleihin ja pelillistämiseen. Tässä postauksessa esittelemme päällimmäiseksi jääneitä ihastuksia ja oivalluksia.
Päivän aloitavalla luennoilla pääsimme kiinni leikki ja peli käsitteisiin teorioiden ja tutkimuksen kautta. Tutustuimme mm. leikkitutkijan Johan Huizingaan, Man, Play and Games-kirjoittajaan Roger Calloisiin, Rules of Play-kirjan kirjoittajien Katie Salenin ja Eric Zimmermanin teorioihin, systeemiajattelua tutkineen Perter Sengeen ja pelitutkija Jaakko Stenrosiin.
Iltapäivällä tutkimme Valjan johdolla ”MAA 3.0” ja Mielenterveysseuran ”Onnellisten linnake” ja ”Nestori Nurjamieli ja hyvän mielen konkarit” pelejä. Päivän aikana käsittelemämme teemat saivat konkreettisen muodon, ja pääsimme yhä syvemmälle miettimään oman pelimme suuntia.
(Yllä Heikka Valjan luentoslide)
Johan Huizingaa lainataan leikki-, peli- ja draamakasvatuksen parissa. Leikkivä ihminen-kirjasta peräisin oleva leikin taikapiiri-käsite hurmasi tiimimme. Taikapiiri kuvaa hetkeä, kun leikin ja pelin keskellä muodostuu hetkellinen maaginen mielikuvitusmaailma normaalin todellisuutemme sisään. Mielikuvitusmaailma toimii omilla säännöillään ja vuorovaikutuksellaan. Taikapiirissä joko ollaan tai ei olla sisällä: välimuotoa ei ole. Jokainen pelaaja liittyy piiriin ja omaksuu ja sitoutuu sen sääntöihin ja toimintatapoihin. Samanlaisen yhteiseen peliin uppoamisen kokemuksen koitamme saada aikaan myös vierailukäynnillä. Taikapiirin käsitettä on myös kritisoitu. Sen erillisyyttä tästä maailmasta on pohdittu, sillä ihmiset muokkaavat omilla näkemyksillään peliä ja tuovat muutoksia taikapiiriin. Tämä johtaa siihen, että siirtymiä mielikuvitusmaailman ja arkimaailman välillä tapahtuu. Maailmamme säännöt myös vakuttavat piirin sisällä – pelaajat ovat tietoisia siitä, mikä on vaikkapa lainvastaista tai oman moraaliin kuulumatonta toimintaa. Joshua Fairfield on ehdottanut taikapiirin tilalle ”suostumuksen säännön”-käsitettä. Siinä pelaaja valitsee tärkeämmäksi seurata pelissä yhteisiä sovittuja sääntöjä. Totesimme, että nykymaailman monipuolisemmat pelikokemukset on tuonut taikapiirin käsitteelle uusia ulottuvuuksia.
(Yllä Heikka Valjan luentoslide)
Toinen mielenkiintoinen lähestymistapa peliin oli yllä Stenrosin tutkimusten pohjalta Heikka Valjan piirtämä nelikenttä. Koska Mediamysteeri-pelissä on ulkoa asetettuja tavoitteita, kuten mediapedagogiikan sisällöt, on pelimme ulkoisten motivaatioiden sarakkeessa. Koska tavoitteenamme on luoda leikki eli peli, niin se näyttäisi lukeutuvan instrumentaaliseen luokkaan. Toivoisimme kuitenkin, että voisimme muokata ulkoiset tavoitteet pelin sisäisiksi tavoitteiksi. Näin pelaaminen motivoi itse itseään ja opettaa jotain pelissä tarvittavaa. Jos mediapedagogiikan sisältöjä oppimalla pääsisi pelissä pidemmälle, voisi lopullinen vierailukäyntipeli ollakin oikea leikki.
Listasimme luennon lopuksi peleistä tuttuja elementtejä, joilla oppimista voisi pelillistää, eli tehdä siitä leikillisempää. Kävimme läpi erilaisia pelimekaniikan muotoja, eli sääntöjä ja toimintoja, joista pelin toiminnallisuus muodostuu. Näitä voi olla vaikkapa tuuripelin nopanheitto, toisten käsissä olevien korttien selvittäminen, pelin kulun variointi tai pelatessa syntyvät uudet säännöt. Voisimme kokeilla yksinkertaisempia ja monimutkaisempia mekaniikkoja yhteissuunnitteluryhmän kanssa. Näin löytäisimme kohderyhmälle sopivan ja helposti omaksuttavan mutta kiinostavan pelin vaikeuden tason.
Totesimme, että varsinkin pelin teeman, tarinan ja mahdollisten hahmojen muodostumisen voisi laskea osaksi yhteissuunnittelua. Kartanonkosken koululaiset varmasti tietävät, minkälaiset mielikuvitusmaailmat innostavat pelaamaan.
Syksyllä ja keväällä syntyviä peliprototyyppejä testatessa pystyisimme testaamaan mahdollisimman monia pelillistämisen keinoja: kilpailua, simulointia, erilaista kanssakäymistä vaativia pelejä, pelaajan edistymisestä kertovia mittareita ja palautteenantosysteemeä sekä monenlaisia palkitsemistapoja.
