Hanna Pulkkisen ohjaamalla draamapedagogiikan tunnilla perehdyimme suunnittelutiimimme kanssa draamakasvatuksellisiin lämmittelyharjoituksiin ja prosessidraamaan. Tässä blogitekstissä kerron kokemuksistamme draamatunnilla, avaan prosessidraama-käsitettä ja referoin oman draamatarinamme tehtävät.
Aloitimme tunnin tule-nimisellä harjoituksella, joka sopii hyvin rauhoittumiseen ja keskittymiseen. Harjoituksessa kaikki pelaajat asettuvat rinkiin. Aloittaja (A) katsoo piirissä olevia silmiin, ja kun joku silmiin katsottu (B) sanoo ”tule”, lähtee aloittaja (A) kulkemaan rauhallisesti hänen luokseen, ottamaan hänen paikkansa ringissä. Henkilö joka on sanonut ”tule” (B) vuorostaan katsoo ringissä olevia silmiin, ja odottaa, että joku ringissä (C) kutsuu hänet omalta paikaltaan sanalla ”tule”. A:n vaeltaessa B:n luo B saa kutsun C:n luo ja C kutsun D:n luo. Paikat vaihtuvat siis koko ajan pelin edetessä.
Tule-leikissä porukkamme valtasi outo hiljaisuus ja rauha – vaikka aina odottaessa toisten kutsua jännitti. Leikki oli yllättävän haastava, mutta kaunis yksinkertaisuudessaan: toisen auttaminen ja avuntarjonnan hyväksyminen loi positiivista virettä koko ryhmään. Kuten draamassakin, leikkijä altistaa itsensä muutokselle sanomalla ”tule”. Mutta jos kukaan ei lähde mukaan ja sano tule, ei mitään tapahdu. Täytyy siis asettaa itsensä alttiiksi ja luottaa, että muut auttavat sinua.
Jatkoimme ”viuh-2-3” lämmittelyleikillä, jossa pareittain luetellaan numeroita yhdestä kolmeen. Askel kerrallaan numeron tilalle keksitään jokin muu ääni ja siihen liittyvä liike. Leikki oli hyvä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun ihmiset alkavat tehdä yhteistyötä – yksin olisi helpompaa, mutta yhdessä tehdessä syntyy vaikeuksien lisäksi naurua, toisen tsemppaamista, hyviä huomioita ja yhteinen kasvattava tilanne.
Kolmannessa alkulämmittelyharjoituksessa asetuimme pareittain työkavereiden rooleihin. Ensin meidän täytyi pareissa puhua työtilan uudesta sisustuksesta, ja vastata aina toisen ehdotuksiin aloittaen oma lauseemme tyrmäävällä sanalla ”ei”, ja jatkamalla omaan mielipiteeseemme. Toisessa tehtävässä suunnittelimme työpaikan juhlia, ja vastasimme parillemme ”joo, mutta…” ja muokkasimme parin ehdotusta. Kolmannessa vaiheessa vastasimme ”joo, ja sitten…”, lisäsimme jotain parin loistavaan ehdotukseen ja suunnittelimme käden käänteessä työporukallemme yhteisen matkan. Purkaessamme harjoitusta kaikki totesivat yhteen ääneen, että kolmessa eri tilanteessa oli huimat erot. Aloittamalla vastauksen ”ei” pääsi kaikista helpoimmalla – koskaan ei ollut pakko sopeutua toisen kanssa työskentelyyn. Kaikki keksinnöt sai ammentaa omaehtoisesti vain omasta päästään, mutta leikin ja yhteistyön tunnelma hävisi täysin. ”Joo, mutta” oli kuin puolikas tyrmäys, sillä vaikka ehdotustasi kuuneltiin, siitä aina haluttiin tehdä omanlainen. Yhteiseen tarinaan syntyi näin paljon vaihtoehtoja, mutta siinä ei päästy kovin syvälle. ”Joo, ja sitten”-asenteella tuntui syntyvän liikaakin tarinoita, sillä kaikki hyväksytty vietiin eteenpäin ja suunnitelmat saivat jo hauskoja absurdeja mittakaavoja. Hanna Pulkkinen veti harjoituksen yhteen sanoen ”Impron tärkein sääntö: Älä tyrmää!”.
Impro mielessämme lähdimme vielä viimeisenä nopeana harjoituksena kehollisen työskentelyn pariin. Teimme ryhmässämme ihmispatsaita Hannan valikoimista lehtiotsikoista. Ohjaajamme sanoi lehtiotsikon ääneen, ja laskiessaan viiteen me muodostimme otsikkoon liittyvän lehtikuvan esittämällä tilanteen pysäytyskuvana.
Lämmiteltyämme olimme valmiita elämiemme ensimmäiseen kahden tunnin prosessidraama-harjoitukseen. Prosessidraama on osallistavan teatterin ja draamakasvatuksen menetelmä, jossa lähdetään ryhmän kanssa liikkeelle kehystarinasta (pre-text). Löyhästi muotoiltu tarina ja siihen sidotut tehtävät luovat raamit ryhmän omien tarinapolkujen kehittelylle. Osallistujat voivat toimia sekä käsikirjoittajina, katsojina, näyttelijöinä että ohjaajina.
Prosessidraama voi tarjota tilanteen käsitellä opetettavia aiheita, tutkittavia ilmiöitä ja osallistujille tärkeitä kysymyksiä etäännytettynä, fiktion avulla. Prosessissa keksityt asiat ovat yhteistä omistusta, kuka vaan voi antaa itsestään tai napata toisen ryhmän ideoista sytykettä myös omiin ideoihin. Tämä luo tutkittavan ilmiön tai aihealueen ympärille keskustelua. Prosessidraamassa ei ole ns. oikeita vastauksia tai lopputuloksia, vaan monta yhteistä päällekkäistä, yhteen polveilevaa ja erilleen haarautuvaa tarinan aihiota. Syntyy mahdollisuus tehdä monenlaisia tulkintoja tarinasta, ei pelkkää pyrkimystä yhteisymmärrykseen.
Yhteinen kehittely luo vahvaa vuorovaikutusta ja opettaa yhteistyötaitoja. Ryhmälle on hyvä luoda yhdessä selvät säännöt, kuinka yhteistyössä tullaan toimimaan. Tämä auttaa turvallisen tilan syntymistä.
Hannan ohjaama prosessidraama osoittautui innostavaksi, ja piti koko joukkomme otteessaan. Sitouduimme täysin yhteiseen matkaan, ja innostuimme kun sai itse keksiä, innostua muiden keksinnöistä ja kehittää aiheita yhdessä eteenpäin. Huumori oli vahvasti läsnä keksimissämme ideoissa.
Prosessidraaman tarina Hämmästyttävä linna kertoi kaukaisesta satumaisesta maasta, jonka kartan heti lyhyen alustuksen jälkeen piirsimme yhdessä paperille. Valtakuntaa hallitsi kuninkaallisperhe, jonka hahmot suunnittelimme pareittain piirtäen ja kirjoittaen. Kerroimme keksimämme hahmon ominaisuuksista, luonteenpiirteistä, harrastuksista, ihastuksista, vihastuksista ja suurimmista salaisuuksista. Tarina eteni kertomaan kuninkaan peloista. Hän ei haluaisi, että hänet unohdettaisiin kuoleman jälkeen, joten hän päätti rakentaa salaisen linnan. Saimme ottaa arkkitehdin, suunnittelijan, puutarhurin, matemaatikon tai vaikkapa taiteilijan roolin, ja suunnitella pareittain keksimällemme hahmolle salin salaiseen linnaan. Esittelimme jälleen kertaa tuotoksemme, ja teimme ihmispatsaina tilannekuvia linnan rakentamisesta. Kokosimme linnan avajaisten ohjelman, ja katsoimme linnan tulevaisuuteen keksien, minkälaisia tarinoita ja juoruja linnassa tapahtuneista asioista kerrotaan. Hyppäsimme ajassa myöhempään, aikaan jolloin linnan ja kuningasperhe olivat jo unhoittuneet ja linnan ympäristö kasvanut umpeen. Tarinan osaksi saapui metsäyhtiö, joka hakatessaan linnan mailta puita löysivätkin salaisen rakennuksen, ja pysähtyivät kuuntelemaan sisältä kuuluvaa ääntä. Kehitimme linnan sisästä kuuluvan äänen ryhmässämme äänimaisemana. Kirjoitimme lehtiotsikot näkymästä, joka kohtasi linnan oven avanneet metsäyhtiön työntekijät. Ajan salliessa olisimme voineet näytellä uutisraportin tai lähettää tekstarin, postikortin tai twiitin paikan päältä tai vaikkapa haastatella ”kuuma tuoli” nimisen harjoituksen avulla linnaan muuttanutta asukasta.
Tarinan olisi voinut päättää, mutta tällä kertaa jätimme sen avoimeksi. Kokemus tuntui kokonaiselta ilmankin yhtä ainoaa lopullista loppuyhteenvetoa. Päätimme ryhmämme kanssa, että kokeilisimme yhteissuunnitteluluokan kanssa prosessidraamaa. Pääsisimme sen avulla helposti kiinni yhteiseen ideointiin ja monitaiteellisiin työtapoihin.
Kokemamme tarinan runko oli Hanna Pulkkisen muokkaus ”Draama toimii”-kirjan prosessidraamasta nimeltä Hämmästyttävä sokkelo. Saimme tunnin lopuksi hyviä kirjavinkkejä, joita olemme keränneet alle. Enemmän kirjallisuutta aiheesta löytyy mm. sivulta http://draamaopet.fi/kirjallisuutta.html .
Owens, A. & Barber, K. 1998. Draama toimii.
Owens, A. & Barber, K. 2012. Draamakompassi. Prosessidraaman suunnittelu,käytännön työskentely, arviointi ja reflektointi.
Bowell, P & Heap, B.H. Prosessidraama – polkuja opettamiseen ja oppimiseen.
