Runot ovat siinä järjestyksessä, missä ne ovat kilpailuun saapuneet.
______________________________________________________ Ja minä huudan kilpaa selkälokkien kanssa niin kuin minusta ei ikinä olisi lähtenyt ääntä. Huudan täyttääkseni tyhjää tilaa, huudan jättääkseni jälkiä. Huudan, koska olen utelias: miltä ääneni kuulostaa?
Olen unohtanut itseni kalliolle. Keskelle iäisyyttä ulvomaan sopraanona. Tänään olen hajamielinen. Unohdin jo ajatuksenikin. Ja ajan ja ihmiset. Kaiken muun minä unohdin, paitsi sen, miten merituuli haisee suolalta ja aurinko on kultaa vaahtopäillä.
Kuinka vapaa ihminen onkaan, kun se saa huutaa ihan vain huutamisen riemusta ja siksi, ettei kukaan ole kuulemassa. Ihan vain siksi, että siltä tuntuu. Ihan vain siksi, että on yksin.
Iisa Kotipelto
Askel pimeyteen
Seison taas reunalla,
yksin kylmässä sateessa.
Pisara on ainoo, joka mua koskettaa.
Ei kukaan tahdo tätä lasta pientä auttaa.
Ei tuntuis pahalta astua alas pimeyteen.
Eipähän tarvitsis tuhlata aikaa maan synkkyyteen.
Yksinäinen mieli nyt kaukaisuuteen matkustaa,
ehkä sieltä löytyy joku, joka osais auttaa.
Annika Mattila
Mä istuin pelkääjän paikal
Ja toivoin, et oisin vasta kyydis haikaran
Nyt poltan, enkä o koskaan toivonut kovempaa
Et olisin pysynyt siel kohdussa vaan
Mä lupaan, samalla kun sä yskit:
”Ihan päinvastaiset olivat mun pyrkimykset.”
Kävelet pois, ja on taas mun vuoro olla yksin
Haavat nää ilmestyy tyhjästä
Niin ne sanoo, kroppa kärsii päästä tyhmästä
Kai se on veres, että on tapana unohtaa
Valheita punoa ja jossain kohtaa tajuta
Et ees itse ei oo itsensä oma
Kysymys kuuluu
Luovunko enkelin siivist vai tupakasta
Haluisin vaan pois täst välitilasta, tukalasta
Ooks muka nähnyt ketään taivaassa tupakalla?
En mäkään, oon kuka tahansa, kuka vaan
Taas raavin asvalttii, ja yritän löytää kotiin
Vaikka sä ja mä ei olla edes itsemme omii
Niin kyllä se sopii
Tuu munkaa kotiin
Selma P.
Se mies asui kadun varrella tiilitalossa yksinään.
Päässään hänellä oli karvahattu talvisin
ja lapsen keltanokka kesäisin.
Tervehti hän vastaantulijaa jokaista,
mutta yleensä hän saanut ei vastauksena hymyäkään. Mies oli varustettu pehkolla harmaalla
ja leukaa koristi lyhyt sänki piikkinen.
Vasemmassa nimettömässä sormus kultainen,
pyöritteli hän sitä ajatuksissaan.
Kulki hän Reinoissa tai varvassandaaleissan,
mutta kuomissa pakkasella. Mies lähti aina anivarhain dementiahiihtämään
ja puistoon puluja tervehtimään.
Lounasaikaan hän kotiin palasi.
Mikrotti hän illallisen eilispäivän
ja piimää lasiin kaatoi.
Jälkiruoaksi taskusta löytyvän
mynthon-pastillin nautti
ja ruokalevolle kömpi. Tässä vaiheessa päivää postin kuuli sisään kolahtavan,
niitä selaillessa aika tuntui lentävän.
Iltapäiväkahvit ja tortut
suun teki makeaksi.
Kahvin jälkeen mies löysi itsensä kaupasta,
reissusta palattuaan kokkaili päivällistä Illalla kirjaa itselleen ääneen luki. ajatteli, että ehkä joku kuuntelikin.
Päässä oli tarinoita vaikka muille jakaakin,
mutta kuulijoita ei alkuunkaan.
Viimeisintä kuuntelijaa on haikea muistellakaan. Kymppiuutisten jälkeen sänkyyn luikahti
ja silmät ummisti.
Vieressä tyhjä tyyny, väriltään kirjava,
jolle kukaan ei ollut enää päätään painava. Näin mies oli tekevä elämänsä päivänä jokaisena,
kunnes hän ei enää astunut ulos ovesta eräänä aamuna,
jotta menisi sauvakävelemään,
vaan lähti hän tapaamaan vaimoaan.
Mutta mies hyvästellä ei ehtinyt puluystäviään.
Aili Savolainen
Se tuttu tunne
Ikkunalla seisoskelen ja ulos katselen.
Siellä se on.
Se valkoinen glitteri.
Ensilumi.
Sama tunne aina oli:
Se mukava,
lämmin,
ja tuttu.
Tuntui aina niin mahtavalta,
kun kaakao kädessä
sai joulukanavaa katsella,
pukkia ootellessa.
Siiri Sarkkinen
Ei enään mun
Nousee mun kateus.
Oot kuin eri maailmasta.
Etkä vain tästä.
Oot aina sen silmissä.
Mä näköjään toisissa.
Siiri Sarkkinen
Talven pieniä hetkiä
Katselen ylös:
Lehdet poissa,
lumi oksissa.
Taivas on tumma,
mutta tunnelma kumma.
Mun on hankala muistaa
miltä lämmin tuntuikaan.
Poskiin alkaa jo nipistää,
ja pakko on lähtee jo pois.
Kotiportailla ollessa nään nätin linnun oksassa.
Siiri Sarkkinen
Kuin elokuvaa katsoisi
Perillä vois jo olla,
kun valokin jo poissa.
Kello niin vähän,
mutta silti niin synkkää.
Sama katu,
samat talot,
samat valot.
Joka päivä niin samalta tuntuu,
elämä kohta elokuvaksi muuttuu.
Tää jo alkaa väsyttää,
mutta silti mä haluun yrittää.
Siiri Sarkkinen