Terveiset Malmösta!

Irene Mäentie Myyrmäen kirjastosta

Vierailen Malmössa 13. – 17.3.2017 välisenä aikana Garaget-kirjastossa, joka ei ole lainkaan tyypillinen kirjasto. Rakennus on ollut alun perin linja-autohalli sekä korjausverstas. Sen jälkeen suuri punatiilinen rakennus oli pitkään ilman käyttöä. Kaupungin virkamiehet miettivät, mitä tilalle voisi tehdä. Selkeä tahto oli, että tästä tulee tehdä kaupunkilaisille yhteinen tila. Tilan käyttöä alettiin suunnitella asukkaiden kanssa yhdessä. Tässä osassa kaupunkia asuu pienituloista väkeä, jotka kaipaavat niin ilmaisia kokoontumistiloja, ilmaisia tapahtumia, monenlaista maksutonta tekemistä ja myös paikan, jossa voivat tavata toisiaan sisätiloissa.

Garagetista päätettiin tehdä kaupunkilaisten olohuone. Kuten  olohuoneessa, niin täälläkin on kirjoja. Kirjastona Garaget on kuitenkin pieni, eivätkä kirjat ole pääosassa, kuten normaalisti kirjastoissa. Kirjoja voi tilata tänne sekä myös palauttaa, mutta Garagetilla on oma erityisasemansa. Kirjoja on niin vähän, että ne ovat hyllyssä vain kirjailijansa sukunimen ensimmäisen kirjaimen mukaan, jos edes siten. Muualta varatut kirjat merkitään melko monimutkaisesti Garagetin lainoiksi, ei vain lainata normaalisti kortilla. Kirjastossa on käytössä Sierra.

Kirjastossa on hyvin paljon erilaisia tapahtumia, mutta ne ovat sellaisia, joita asiakkaat järjestävät itse. Tapahtumien tulee tietysti olla kaikille avoimia, ei uskonnollisesti tai poliittisesti suuntautuneita sekä päihteettömiä. Garagetissa pidetään myös sellaisia juhlia, joissa syödään ja sitä varten astioita on tarjolla lainaksi. Gustav, joka vastaa tapahtumista, ei järjestä niitä itse, sen sijaan hän organisoi ja opastaa asiakkaita. Asiakkaat tulevat tarjoamaan itse erilaisia tapahtumia, samoin myös yhteistyötahot.

Monikulttuurisuus näkyy niin asiakaskunnassa, aineistossa kuin tapahtumissakin. Kielikahviloita järjestetään niin ruotsiksi, somaliksi kuin arabiaksikin. Arabiankielistä kielikahvilaa pitää Syyriasta paennut turvapaikanhakija, arabian kielen ja kulttuurin professori. Laajemmassa versiossa on kuvia ja kerron lisää muusta toiminnasta.

Valitettavasti en onnistunut lisäämään tähän kuvia.

Improvisaation matkoja: Länsimäki–Ohio–Tikkurila

pianoa saa soittaa

 

Syyskuu 2015, laatikon mallinen pikkukirjasto Länsimäessä, rähjäisen Siwan naapurissa. Kukaan ei puhu, kukaan ei välttämättä kuuntelisikaan. Ihmiset täällä haluavat olla rauhassa. Kalju mies aukaisee nuorten huoneen lasioven. Huoneen nimi on Zoom, vaikka sen ainoat kamerat sijaitsevat katossa, eikä niitä pääse edes käyttämään. Tietokoneita, sipsin murusia, äänenmurrosta. Graffitin yritys valkealla tiiliseinällä.

–Moi! Mitäs miehet? (seisahtunut hiljaisuus, tuijotusta)
–Mä oon Teemu.
–Ootsä täällä työharjoittelussa?
–Ööö.. tavallaan oon!
–Onks sulla vaimoja?
–Ei mulla ole vaimoja. Kaksi lasta on.
–Ootsä rasisti?
–En oo rasisti. Olen pianisti.

Kuusi pitkäraajaista teinipoikaa uppoutuu yhden puhelimen näyttöön. Keskustelu on näköjään päättynyt. Somalia, Marokko, Pakistan, Albania, Kosovo, Suomi. Pojat kasvavat kaikkialla kuin toukat perhosiksi, mutta vauhdin kehitys meneekin toisin päin: ensin on nauru, kirmaus ja jalkapallo, sitten hämmennys, raukeus ja tietokone – minkä jälkeen onkin jo ne pitkät raajat ja joitakin kaljuja aikuisia ympärillä, joilla on aina jokin projekti meneillään ja sitten ne häipyvät, kuka minnekin. Mutta miksi ne tulevat tänne Zoomiin? Mitä toikin äijä musta haluaa?

Huhtikuu 2016, Länsimäki. Kalju mies aukaisee saman lasioven ja alkaa heti soittaa sähköpianolla. Kappale ei ole tuttu, koska se on improvisaatiota. Pitkäraajaiset pojat pomppaavat sohvalta mukaan soittamaan controllerilla. Pisin heistä alkaa räpätä freestylea. Tässä vaiheessa tytötkin käyvät kääntymässä. Päivittäinen kuvio on toistunut jo yli puolen vuoden ajan. Kysymyksiä ei ole, on vain heti-tekemistä ja koko tämä improvisoitu leikkitodellisuus, jossa kukaan ei yritä.

Seuraava päivä. Utuinen Kelluntamusiikki leijuu Zoomissa. Sen voi ihan hyvin kuulla, vaikka sitä voi olla vaikeampi huomata. Pojat pelaavat koneilla. Kolmannen tunnin kohdalla ajattomuuden rikkoo teinin varovainen toivomus: –Hei, voisitsä soittaa jotain ammattimaisempaa?

Seuraava päivä. Tasainen pulssi, lisää epäloogisia harmonioita, mihinkään johtamatonta sointumattoa. Räppiä, testosteronia, kulttuurienvälistä nokittelua. Mutsis on, siskos on. Aina joku tönii. Abdi haluaa tuottajaksi ja yhdessä syvennymme beatin syntyyn.

–Voisko musta oikeesti tulla tuottaja?
–Ihan varmasti voi!
–Siis oikeesti? Onks tää biitti sun mielestä hyvä?
–Sehän on loistava. Nyt soitetaan yks tunti sen päälle!

Elokuu 2016, Columbus, Ohio. Kirjastoalan kattojärjestön konferenssi IFLA. On aika esitellä tuoreita käytäntöjä. What? Siis Suomessa improvisoidaan musiikkia kirjastossa? Kansainvälinen yleisö supisee kun vihreä lelupiano kaivetaan esiin. Salin täyttää epäjohdonmukainen humppa.

Syyskuu 2016, Tikkurila. Kirpeä aamuaurinko kiipeää I-junan ikkunaan. Miestä hymyilyttää. Länsimäestä alkanut pilottikokeilu onnistui yli odotusten, nyt testikenttä laajenee. Valtava Kekkosen aikainen tiski irtosi jo Tikkurilan kirjaston musa- ja mediaosaston lattiasta, mutta näkyvämpi muutos roikkuu ilmassa: musapallerot, karaoke, suuntaava äänentoisto, soundiboksi, liukuvat Kelluntamusiikkipajat, lava…

Kovaäänistä hykertelyä. Musa- ja mediaosastomme uudistuu kunnolla!

Teemu Kide
Leikkijä, osa Tikkurilan musa- ja mediaosaston uudistamistiimiä
teemu.kide@vantaa.fi