Kuulun siihen ilmeisen suureen joukkoon suomalaisia naisia, joita ei kouluaikana opetettu kutomaan sukkaa. Osaan (tai olen joskus osannut) derivoida lukuja ja taivutella ranskan kielen verbejä paremmin kuin itseäni, mutta lankaa en ole koskaan oppinut taivuttamaan sukaksi. Kotikutoiset sukat olivat ehdottoman vanhanaikaisia, samoin niiden tekemisen taito.
Nyt ovat villasukat in, ja on trendikästä kaivaa sukankudin esiin missä vain. Villasukissa töpsöttely kotosalla on monelle rentoutumisen symboli. Facebookissakin fanitetaan villasukkia. Markkinoille on myös tullut ihmeellisen houkuttelevia lankoja, joiden avulla saa syntymään kirjoneuleen näköistä kuviota ilman monia erilaisia lankoja.
Nyt olisi kiva osata neuloa sukka.
Päätin opetella – ei se niin vaikeaa voi olla. Ensimmäiseksi tarvitaan tietysti ohje. Sukankutojan aapinen minulle, kiitos. Sen löytäminen ei ollutkaan kovin helppoa. Monet ohjeet oli tehty taitajille, jotka osaavat tulkita hienoja selostuksia ja ymmärtävät lyhenteitä. Minä en ymmärrä. Osaan vain vetää sukat jalkaani ja käyttää niitä.
Aikani etsittyäni löysin kirjastosta aarteen. Kyllikki Mitrosen Suomalainen sukkakirja. Vihdoinkin riittävän selväkielinen opus siitä, mitä tehdään, kun sukan vartta on kudottu riittävästi ja pitäisi käydä kammotun kantapään kimppuun. Ohje etenee yksinkertaisesti ja selkeästi. Sen päivän varalle, jolloin tekniikka on hallinnassa, löytyy kirjasta toinen toistaan houkuttavampia malleja.
Nettikin osoittautui kiinnostavaksi. Laajasta sivustosta www.kaspaikka.fi löytyy aivan jokaiselle jotain – myös sukkaohjeita. Sukankudin on erinomaista ohjelmaa kesäloman sadepäivien varalle, ajanvietettä pidemmillä junamatkoilla, kadehdittavaa varautumista jouluun. Puhumattakaan siitä, kuinka hienoa on huomata saavansa aikaan jotain niin konkreettista kuin sukkapari.
Liisa Nikkilä
>Hae HelMet-kirjastosta
