Nojatuolimatkailua


Kukapa ei joskus kaipaisi irtiottoa arjesta, joka rullaa päivästä toiseen melko saman kaavan mukaan – erityisesti näin korona-aikana. Näiden kirjojen mukana voi päästä pois neljän seinän sisältä ja matkustaa vaikka maailman ympäri. Kaikille meille tekee myös hyvää katsoa maailmaa välillä vähän eri kantilta. (Nojatuoli)matkailu avartaa.

Irtiottoja oravanpyörästä

Dean Nicholsonin teos Nalan maailma (WSOY 2021) on mukaansatempaava matkakertomus ja mieltä lämmittävä kuvaus miehen ja kissan ystävyydestä.

Skotlantilainen Dean Nicholson kaipasi elämäänsä muutosta lähtiessään kiertämään maailmaa polkupyörän selässä. Miehen elämä todellakin sai uuden suunnan, kun hän kohtasi pienen riutuneen kissanpennun Bosniassa vuoristotien varrella. Eläinrakas Nicholson otti kissan mukaansa, hankki sille rokotukset ja passin ja nimesi sen Nalaksi. Kaksikko jatkoi matkaa pyörän selässä kissa omassa matkakorissaan tai välillä miehen olkapäällä istuen. Ennen pitkää Nalasta tuli Deanin elämän keskipiste.

“Vilkaisin alas, missä Nala istui ylväänä istuimellaan kuin pikku aluksemme päällikkönä, katsastellen maisemia komentosillalta samalla kun minä panin parastani konehuoneen puolella aivan kuin Scotty Kapteeni Kirkin palveluksessa.
“No niin, niinhän se on”, totesin nauraen itsekseni. “Nalan maailmassa tässä ollaan ja elellään.”” (s. 76)

Hauskannäköinen kaksikko alkoi tulla tunnetuksi ympäri maailmaa Nicholsonin Instagram-päivitysten ansiosta. Somejulkisuuden myötä hän alkoi myös kerätä varoja hyväntekeväisyyteen mm. löytöeläinhoitoloille ja ympäristön suojeluun. Heidän seikkailuillaan on edelleen lähes miljoona seuraajaa ympäri maailmaa: 1bike1world.

    


Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen Pakumatkalla (Otava, 2021) on viihdyttävä matkakertomus ja rohkea kuvaus elämänmuutoksesta.

Uutistoimittajana tunnetuksi tullut Aino Huilaja irtisanoutui työstään, pakkasi elämänsä pakettiautoon ja lähti kiertelemään Eurooppaa puolisonsa Jerry Ylkäsen ja koiransa Arskan kanssa. Kirja ei ole pelkkä matkakertomus, vaan se kertoo myös siitä, miltä tuntuu, kun ennen niin rakas työ tuntuu yhä raskaammalta, arki yhä tyhjänpäiväisemmältä ja millaista on vihdoin uskaltaa hypätä irti oravanpyörästä. Pakumatkan varrella tietysti sattuu ja tapahtuu, koetaan isoja ja pieniä onnistumisen hetkiä, vastoinkäymisiä ja vaaratilanteitakin. Yksi täydellinen hetki tulee vastaan La Gomeran saarella:

“Mustarastaat ja kirkasääniset kanarianhempot hiljentyvät hämärän tullen. Ja pian Alto De Garajonayn huipun takaa nousee täysikuu. Elämä on melko yksinkertaista. Ja jos Pompejin lailla taivaan täydeltä sataisi nyt tuhkaa, kuolisin onnellisena.” (s. 109)

Unelmien toteuttamisesta ja uskalluksesta elää omannäköistä elämää voi lukea myös Päivi ja Santeri Kanniston kirjoista En kestä tätä enää! – viisi innoittavaa tarinaa oravanpyörän ulkopuolelta (Into 2021) sekä Vapaana elämisen taito (Atena 2014). Kannistot elävät itsekin nomadeina kierrellen ympäri maailmaa. He ovat asuneet sadoissa eri maissa v. 2004 lähtien.

Merillä ja kaukaisilla saarilla


Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten atlas – viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (Poesia 2020) on ihan aito nojatuolimatkakirja, kuten nimikin kertoo.

Schalansky nostaa kiehtovassa ja kauniissa kirjassaan pääosaan kartastojen syrjäiset saaret, jotka ovat olleet menneinä vuosisatoina niin löytöretkeilijöiden kuin paratiisiunelmienkin kohteina. Jokainen saari esitellään omalla aukeamallaan perustietojen, kartan ja kuvauksen kera.

Schalanskyn kuvaukset saarista ovat kaukan maantieteen oppikirjoista. Sen sijaan ne ovat kiehtovia pieniä pilkahduksia saarten historiaan tai elämään. Usein niissä nousee esiin ihmisen loputon halu jättää jälkensä kaikkialle, valloittaa ja omistaa. Joillain saarilla ihmisiä on kuitenkin asunut jo usean tuhannen vuoden ajan, kuten esimerkiksi Tyynellä valtamerellä sijaitsevalla Tikopialla. Saaren 1200 asukasta elevät tiukasti rajattua elämää, luonnon ehdoilla:

“Kun hirmumyrsky tai kuivuus tuhoaa sadot, moni valitsee nopean kuoleman. Naimattomat naiset hirttäytyvät tai uivat avomerelle, ja jotkut miehet lähtevät poikiensa kanssa kanootilla merimatkalle, jolta he eivät palaa takaisin. (Tikopia, Tyyni valtameri, s. 116)”


Meretniemen viisihenkisen perheen elämään purjeveneessä voi tutustua Riikka ja Tuomo Meretniemen kirjoittamissa kirjoissa Matka kotina – lapsiperheen elämää purjeveneessä (Clear Sky 2018) ja Maailman laidalla – lapsiperheen elämää purjeveneessä osa 2 (Clear Sky 2019).

Meretniemet lähtivät purjehtimaan maailman ympäri s/y Panacealla Välimereltä Turkista v. 2016. Kirjat sisältävät matkakertomuksia maailman eri kolkista, aina Välimereltä Ranskan polynesian kautta Cook-saarille. Välillä ollaan ankkurissa, huolletaan venettä, täydennetään ruokavarastoja, käydään venekoulua ja tutustutaan paikalliseen elämään. Sitten taas matkataan monta viikkoa merellä.

“Fakaravalla tunnelma oli kuin olisi ollut ala-asteen pihalla välitunnin aikaan. Vierekkäin ankkurissa oli kymmenen venettä, joissa oli lapsia miehistössä. Lapset sukkuloivat veneestä toiseen jollilla, SUP-laudoilla ja kajakeilla. Panacean optari oli kovassa käytössä, ja purjehduskoulua pidettiin monena päivänä.” (Maailman laidalla, s. 81)

Ensimmäisessä kirjassaan Meretniemet kertovat myös siitä, mitä matkalle lähteminen on vaatinut ja miten sitä on valmisteltu. Perheen matka päättyi ainakin toistaiseksi korona-epidemian vuoksi syksyllä 2020.

Tapio Lehtisen ja Ari Pusan kirja Yksin seitsemällä merellä (Docendo 2020, myös e-kirja ja e-äänikirj) kertoo Tapio Lehtisen huikeasta 322 päivää kestäneestä purjehduksesta maailman ympäri Golden Globe -yksinpurjehduskilpailussa.

Kisassa ei saanut käyttää nykyaikaisia suunnistusvälineitä eikä välisatamissa saanut pysähtyä. Haasteita matkantekoon antoivat mm. monenlaiset tekniset ongelmat ja myrskyt, eikä vähiten Asteria-veneen pohjaan kiinnittyneet barnakkelit, eli hanhenkaulat:

“Tapio on laskenut, että barnakkelit aiheuttavat vastaavan jarrun kuin jos veneen perässä olisi 250 metriä köyttä. Hän vertaa omaa tilannettaan siihen, että Valtteri Bottas ajaisi Suomen lainsäädännön mukaisilla talvirenkailla formuloilla Brasiliassa.” (s. 106)

Toisen tunnetun yksinpurjehtijan, Ari Huuselan, äärimmäisestä seikkailusta voi lukea ensi syksynä ilmestyvästä kirjasta Tahdolla maailman ympäri — Ari Huuselan tarina / Reijo Ruokanen (Otava, elokuu 2021).

Lunta ja jäätä

Sigri Sandbergin teos Pimeys – tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa (Nemo 2020) on kiehtova sekoitus matkapäiväkirjaa ja pohdiskelevaa tietokirjaa.

Norjalainen toimittaja Sigri Sandberg haluaa kokea luonnollisen pimeyden ja nähdä tähtitaivaan, joten hän matkustaa yksin tunturille vuoden pimeinpään aikaan. Samaan aikaan hän pelkää kuollakseen pimeää ja yksinoloa. Sandbergin oman matkakertomuksen rinnalla kulkee itävaltalaisen hienostorouvan kokemukset elämästä Huippuvuorilla pienessä metsästysmajassa v. 1934.

Sandberg kertoo omista peloistaan ja avaa samalla lukijalle pelkojen syntymekanismeja ja kulttuurihistoriaa. Kirja kertoo myös pimeydestä ja valosta, erityisesti koko ajan lisääntyvän keinovalon vaikutuksista ihmisiin ja eläimiin. Kirjan luettuani jäin pohtimaan sitä, milloin itse näin viimeksi tähtitaivaan.

“Mutta sen yläpuolella näen kokonaisen tumman taivaankannen, näen tähdet. Viimein.
Voimakkaita, kirkkaita tähtiä. Ja Linnunradan.
Tuuli on pyyhkinyt pois kaikki pilvet, joten nyt ne kimaltavat. Tuikkivat ja kimaltavat tuulen yläpuolella. Mikä näky.” (s. 122)

Ville-Juhani Sutisen teos Arktis – Likaista lunta (Like 2021) on matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja ihmisen ja luonnon suhdetta pohtivaa kerrontaa yhdistelevä teos, joka tuo esiin Arktisen alueen sellaisena kuin se nykypäivänä on.

Sutinen matkaa kirjassa Suomen ja Norjan pohjoisosien kautta Huippuvuorille ja Grönlantiin, josta matka jatkuu vielä Venäjän pohjoisosiin, aina Itä-Siperiaan asti. Monille meistä tulee arktisesta alueesta puhuttaessa mieleen puhdas pohjoinen erämää, valkoinen lumi ja jääkarjut. Totuus on kuitenkin toinen.

Arktinen alue on ollut vuosisatojen ajan löytöretkeilijöiden haave ja monenlaisten toteutumattomien unelmien kohde. Sutinen kohtaa matkoillaan ihmisen toimien jäljet: käytöstä poistuneiden kaivosten jäänteet, jätekasat ja neuvostoajan hylätyt aavekaupungit. Nykyään pohjoisen luonnonvaroja öljyä ja kaasua jahtaavat maailman johtavat maat ja suuryhtiöt.

“Arktis ei katoa mihinkään. Se on olemassa vielä sadan ja tuhannen vuoden päästä. Sen olomuoto vain saattaa olla toinen. Tulevaisuuden Arktis on kiinteän sijaan nestemäinen. Se pitäisi merkata karttaan valkoisen sijaan sinisellä ja mustalla.” (s.27)

Lisää matkoja kylmille seuduille

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan (Gummerus 1994 ja 2018) – Kirjailijan matkakertomus Siperian luonnosta, valosta ja ihmisistä on myös matka kirjailijan sisimpään.
Bea Uusma: Naparetki – minun rakkaustarinani (Like 2015) – Kiehtovassa teoksessaan Uusma selvittää, mitä tapahtui kolmelle ruotsalaismiehelle, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897.
Monica Kristensen: Amundsenin viimeinen matka (Like 2018) – Jännärimäisesti etenevä teos selvittää, mitä kävi Roald Amundsenille v. 1928 kun hän katosi jäljettömiin Ilmalaiva Italian pelastusoperaation yhteydessä.

       

Hidasta matkailua

Kulttuurihistorian tutkija Heli Rantalan teos Pikisaaresta Pariisiin – suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa (Gaudeamus 2020, myös e-kirjana ja e-äänikirjana) kertoo matkustamisen historiasta ennen massaturismia.

1700- ja 1800-luvun taitteen matkakumppaneina ovat Suomessa vaikuttaneet ja eläneet kaksi naista ja kuusi miestä, kuten Frans Michal Franzén, kreivitär Sophie Creutz, J.V. Snellman ja Zachris Topelius, joiden kirjeisiin ja matkapäiväkirjoihin kirja perustuu. Useimmiten matkat olivat opintomatkoja ja niillä viivyttiin useita kuukausia, jopa muutamia vuosia. Matka taittui hitaasti mm. laivalla, hevosten vetämillä postivaunuilla ja myöhemmin myös höyryjunalla. Rantala kertoo millaista matkanteon arki pari sataa vuotta sitten oli ja millaisina matkantekijät kokivat silloisen murroskautta eläneen Euroopan. Frans Michal Franzénin ensikosketus Pariisiin v. 1795 taisi olla aikamoinen järkytys:

“Ei ole aivan selvää, mitä Franzén oli odottanut, mutta jotakin muuta kuin likaveden hajuista kaaosta. Silmät näkivät likaa ja pimeitä kujia, korvat olivat haljeta melusta, kielellä maistui suurkaupungin aamusumun kitkerä löyhkä. Ja entä sitten nenä: se luuli olevansa helvetissä. Pariisi oli todellakin kokemus kaikille aisteille! (s. 129-130)

Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin teos Riskiretki – seikkailu muinaisilla reiteillä (Bazar 2020) vie hullunrohkealle retkelle Suomeen.

Monen sattuman kautta jännityskirjailijana tutuksi tullut Christian Rönnbacka ja lakimies Lars Candolin päättävät lähteä ajelemaan pienellä perämoottoriveneellä pitkin Suomen järviä ja jokia. Nimensä seikkailu saa siitä, että se noudattaa 1300-luvulla kirjoitetussa Eerikinkronikassa kuvaillun ristiretken mahdollista reittiä. Matkan varrelle osuu monenlaisia vesialueita ja lähes umpeenkasvaneita uomia. Välillä venettä vedetään myös pitkin maanteitä sitä varten tehdyllä kärryllä.

“Vedimme henkeä ja palauduimme, kun muutaman seesteisen kilometrin ajan suristelimme leveältä tuntunutta uomaa, joka on peltomaiseman keskellä syvien penkkojen välissä. Joki oli kuitenkin päättänyt piristää meitä lisämausteella ja oli kasvattanut uoman täyteen pajua. Pujottelimme sen mitä pystyimme. Pahimmissa paikoissa katkoin oksia retkikirveellä, ja eteneminen oli hidasta.” (s. 72)

Raskas reissu jakaantuu usean vuoden ajalle ja koostuu neljästätoista etapista. Ensimmäinen osa alkaa Tammisaaresta kulkien mm. Karkkilan kautta Hämeenlinnaan. Muutaman vuoden tauon jälkeen kaksikon matka jatkuu samaan malliin Hämeenlinnasta eteenpäin – nyt historiallista tervareittiä seuraten – Virtojen, Ähtärin, Latojoen ja Lappajärven kautta Pietarsaareen.


Lisää hidasta matkailua ja matkailun filosofiaa


Sanna Katajainen: Apostolinkyydillä päästä varpaisiin – Nuorcamino 1883 km patikoiden (Suomen Kalenterit Oy 2021) – Matkakertomus ja samalla matkaopas halki Suomen.
Hannimari Heino, Kristiina Wallin: Matkakirjeitä (Atena 2020) – Kirjemuotoisessa teoksessa runoilijat kertovat matkoistaan, kokemuksistaan ja pohdiskelevat matkustamisen mielekkyyttä.
Päivi Laitinen: Reissunaisia – seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä (Tammi, 2019) – Teos nostaa esiin kymmenen aikansa soveliaisuussääntöjä rikkonutta matkailijanaista. Mukana mm. Ethel Tweedie, joka matkusteli Suomessa 1800-luvun lopulla.
Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia – 100 ideaa maata pitkin matkailuun (Gummerus 2021) – Tietoa ja vinkkejä kestävämpien matkailuvalintojen tueksi.
Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa (Art House 2020) – Seikkailuja, historiaa ja kävelyn filosofiaa yhdistelevä teos.
Dan Kieran: Joutilas matkailija – hitaan matkustamisen taito (Basam Books, 2013)

      

Suomalaisena ulkomailla

Anni Valtosen kirja Elämäni Kolumbia (Like 2020) kertoo elämisestä kahden maan, kielen ja kulttuurin välissä. Kolumbia oli Valtoselle toinen kotimaa v. 1996 alkaen kahden vuosikymmenen ajan.

Kolumbiasta tulee varmaan monille mieleen kokaiini ja Pablo Escobar. Tämä kirja osoittaa, että maa on paljon muutakin, kuten kaunista luontoa, hetkessä eläviä ihmisiä, elämäniloa, Salsaa ja Merengueta. Valtonen kertoo kirjassa elämästään Kolumbiassa ja erityisesti sen latinokulttuurista, johon katolilaisuus antaa oman vahvan leimansa. Esimerkiksi naisen ja miehen roolit ovat Kolumbiassa edelleen hyvin konservatiiviset, mikä nousee kirjassa usein esiin.

Valtonen kuljettaa lukijaa miljoonakaupunki Bogotásta vuoristoon ja pikkukyliin, kuten Gabriel García Márquezin kotikylään Aracatacaan. Hän avaa myös Kolumbian väkivaltaisen lähihistorian syitä. Huumekaupalla on rahoitettu sotaa, jonka jäljet näkyvät maan eri puolilla edelleen vahvasti. Asuessaan Bogotássa 1990-luvulla väkivallan ja kuoleman uhka oli niin tavallista, että siihen tottui:

“Perussääntö oli sekin, ettei pimeällä ajaessa saanut pysähtyä liikennevaloihin. Usein aseistautuneet ryöstäjät iskivät juuri valoissa seisoviin autoihin” (s.90).

Viola Walleniuksen teos Koti Keniassa (Otava 2021) kertoo elämästä ja ihmiskohtaloista Keniassa, Makongenin kylässä.

Viola Wallenius lähti 18-vuotiaana vapaaehtoistöihin Keniaan ja matka muutti nuoren naisen elämän pysyvästi. Omin silmin nähty köyhyys ja lasten kehno asema sytyttivät Walleniuksessa palavan halun auttaa. Yhdessä kenialaisten ystäviensä kanssa hän päätyi perustamaann hyväntekeväisyysjärjestön, joka toimii lasten hyvinvoinnin, koulutuksen ja tyttöjen oikeuksien puolesta.

Vuosien kuluessa Wallenius on asettautunut elämään pieneen Makongenin kylään yhdessä puolisonsa ja kahdeksan ottolapsen kanssa. Koskettavien elämänkohtaloiden lisäksi lukija pääsee tutustumaan afrikkalaisen kylän elämäntapaan, jossa arjen haasteet ovat aivan erilaisia kuin Suomessa. Esimerkiksi safarimuurahaiset voivat yllättää keskellä yötä, ja tuli ja savu on ainoa tapa päästä niistä eroon:

“En tiennyt mitä tehdä, joten annoin Salimin hoitaa asian. Hän haki ulkoa oksan, jolla hän siveli tulta lattialle, seinille ja huonekaluihin niin hallitusti kuin pystyi. Salim toimi tällaisissa tilanteissa hyvin rauhallisesti, eikä ottanut painetta mistään. Hän oli niin tottunut hyönteisten vaelluksiin, ettei tällaisessa yöaktiviteetissa ollut hänelle mitään erikoista.” (s.175)

Satu Rämön kirjat kertovat mukaansatempaavasti elämästä tulivuorten ja jäätiköiden maassa: Islantilainen voittaa aina – elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015), Islantilainen kodinonni – perhe-elämää viikinkien malliin (WSOY 2018) ja Talo maailman reunalla – vuosi Islannin maaseudulla (WSOY 2021)

Kirjoissa Rämö tuo esiin hauskalla tavalla islantilaista itsevarmaa mentaliteettia, joka asettuu vastakkain suomalaisen vaatimattomuuden ja nöyristelyn kanssa. Islantilaisille mahdottomaltakin kuulostavat asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja muutoksiin suhtaudutaan avoimesti.

“Islantilaiset ovat spontaaneja sähläreitä. Mitään muuta ei voi edes odottaa, kun kotimaa sijaitsee tundralla kahden mannerlaatan saumakohdassa ja geotermisen kuuman pisteen päällä”
(Islantilainen voittaa aina, luvun Sopivasti islantilaistunut kappale Kilo koljaa)

Kirjoissa nousevat esiin myös islantilaisten perhekeskeisyys ja yhteiskunnan tasa-arvoisuus: perhevapaat on jaettu kummankin vanhemman kesken tasan. Islannissa syntyvyys onkin ollut jo pitkään Pohjoismaiden korkein. Kirjoissa pääsee matkaamaan myös eri puolilla Islantia ja ihmettelemään maan ainutlaatuista luontoa.

     

Sirkku Salovaaran aistikas ja elämänmakuinen kirja La mia Italia – ihana mahdoton Italiani (Kirjapaja 2021) tuo Italian ihanasti lähelle.

Kolmekymmentä vuotta Italiassa asunut Salovaara kertoo omakohtaisten kokemusten kautta italialaisesta elämäntavasta ja italialaisista ilmiöistä historiaa unohtamatta. Aiheita on laidasta laitaan aina pastasta ja naisen asemasta jalkapallohuumaan. Oman lukunsa saa esimerkiksi Napoli, jonka liikenne on aivan omaa luokkaansa:

“Keskustan vanhoilla alueilla näkee ällistyttäviä koko perheen kuljetusmuotoja: yhden ja saman skootterin selkään ovat pakkautuneet isä, äiti sekä kaksi, joskus kolmekin lasta, kaikki ilman kypärää ja todennäköisesti ilman liikennevakuutusta.” (s. 99)

Lisää Italiaa ja vähän Ranskaakin

Eero Hämeenniemi: Napolista etelään (Basam Books 2021) – teos avaa eteläisen Italian ihmisten mentaliteettia sekä alueen historiaa ja kulttuuria värikkäiden tarinoiden kautta.

Italialaiseen kultuuriin ja ruokaan pääsee tutustumaan Ella kannisen kirjoissa:
Minun Italiani – pieniä tarinoita amoresta zuccheroon (Tammi 2020), Ella – kotona Italiassa (Tammi 2017) ja Ellan Toscana – kyläelämää Italiassa (Tammi 2016).

Blogissa aiemmin julkaistussa artikkelissa Elämää ranskalaisittain uppoudutaan puolestaan ranskalaisen elämäntavan saloihin.

  

Artikkelin kuva: TweSwe Pixabaystä

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *