Kategoria: Kirjallisuus

Klassikkosatujen tarinat ovat pääpiirteissään meille kaikille tuttuja. Ehkä juuri sen vuoksi ne tarjoavat kirjailijoille herkulliset lähtökohdat muotoilla saduista mitä erilaisempia versioita. Vuosittain 18.10. vietettävän Satupäivän innoittamana suosittelen kaikenikäiset tutustumaan esimerkiksi näihin tuoreisiin satumukaelmiin.

Jutun lopusta löytyy myös muutamia perinteisempiä satukokoelmia.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016)

Tämä kertomuskokoelma sisältää kymmenen uudelleentulkittua satua. Uudelleenkäsittelyyn ovat päässeet mm. sellaiset klassikot, kuin Hannu ja Kerttu, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Kaunotar ja hirviö.

Klassikkosatujen ainekset ovat kyllä tunnistettavissa, mutta Cunningham on luonut niistä taitavasti aivan uusia kertomuksia aikuisille lukijoille. Näissä herkullisissa, oivaltavissa ja useimmiten melko synkissä kertomuksissa hyvisten ja pahisten roolit eivät ole ollenkaan itsestäänselviä. Mielenkiintoinen on esimerkiksi Me hirviöt – kertomus, jossa Kaunotar lähtee hirviön luo saadakseen vaihtelua tylsään elämäänsä ja huomiota isältään. Pettymys onkin suuri, kun hirviö ei toimikaan hirviön lailla, eikä isä tulekaan pelastamaan tytärtään. Loppuratkaisua en kuitenkaan paljasta.

Cunningham käsittelee kertomuksissa tämän ajan ongelmia ja ilmiöitä satujen fantasialla höystettynä. Osassa kertomuksia tulkitaan uudelleen koko satu, osassa taas kerrotaan, mitä satuhahmojen elämässä tapahtuu sadun päättymisen jälkeen:

Veljistä kahdestoista on yleensä iltaisin tavattavissa jostakin kaupungin laitapuolen baarista – niiden asiakkaiksi huolitaan näet myös ihmisiä, jotka ovat vapautuneet kirouksestaan vain osittain tai eivät lainkaan. Baarissa istuskelee kolmesataa vuotta vanha nainen, joka ei taikakalan kanssa puhuessaan osannut ilmaista itseään riittävän tarkasti ja huomasi sitten huutavansa: ”Ei, hetkinen, minä tarkoitin sekä ikuista elämää että nuoruutta”, yllättäen tyhjenneen meren aalloille. (Villijoutsenet, s.19)

Kertomuksia höystää Yuko Shimizun tyylikäs, satuteemaan sopiva mustavalkoinen kuvitus.

Russell Brand ja Chris Riddell (kuvitus): Hamelnin pillipiipari (Jalava 2016)

Moni muistaa ehkä sadun Hamelnin pillipiiparista. Alkuperäisessä sadussa pillipiipari saapuu rottien valloittamaan kaupunkiin ja ajaa rotat pois pilliään soittamalla. Mutta kun kaupunkilaiset eivät olekaan halukkaita maksamaan piiparille sovittua korvausta, kostaa hän lumoamalla soitollaan kaupungin lapset, johdattamalla heidät pois ja sulkemalla heidät vuoren sisään.

Russell Brandin kirjoittamassa ja Chris Riddellin kuvittamassa versiossa Hamelnin asukkaat ovat omahyväisiä ja ilkeitä eivätkä suvaitse keskuudessaan mitään tai ketään poikkeavaa. Ainoa positiivinen poikkeus inhottavien kaupunkilaisten joukossa on jalkapuoli ja kiusattu poika nimeltään Sam, joka seuraa sivusta kaupunkilaisten hullutuksia. Kun anarkistinen rottajengi sitten iskee kaupunkiin kesken vuotuista ”Hamelnin Hemaisevin Kersa” – kilpailua, ajautuu kaupunki hetkessä kaaokseen.

Ne olivat kissan kokoisia eivätkä ne pelänneet mitään. Ne olivat rasvaisia ja liukkaita, niillä oli silmälaput ja stiletit ja ne osasivat halutessaan ampua sarjatulella pyllykuulia.

Rotat pistävät ranttaliksi, riehuvat ja rellestävät. Kaupunki on epätoivon vallassa ja juuri silloin paikalle putkahtaa salaperäinen leimusilmäinen pillipiipari, joka lupaa ajaa tuholaiset tiehensä. Hamelnilaiset tietysti vieroksuvat outoa ilmestystä, mutta uskovat lopulta piiparia ja lupaavat vielä vaivanpalkaksi piiparin pyytämän säkillisen kultaa ja voileivän.

Leimusilmäisellä piiparilla ei ollut pienintäkään voileivän tai kullan tarvetta, sillä hän eli korkeamman lain mukaan. Hän oli pillinsä kautta yhteydessä salaiseen asiaan, salaisuuteen, joka piileksii mielemme hiljaisuudessa. Kuulemme sen kuiskivan kun olemme tyyniä, kun meitä ei täytä himo karkkiin tai huomioon tai muuhun roskaan.

Pillipiipari ryhtyy soittamaan maagista musiikkiaan ja saa ajettua rotat pois. Pillipiiparin palatessa pyytämään palkkiotaan, pormestari ei tietenkään halua luopua kaupungin rahoista ja piipari kostaa. Kuten alkuperäisessä sadussa, tässäkin versiossa kaupunkilaiset ottavat lopulta opikseen.

Russell Brand on tullut kotimassaan tutuksi paitsi koomikkona ja näyttelijänä, myös yhteiskunnallisten asioiden esillenostajana. Hänen näkemyksiään reilummasta yhteiskunnasta voi lukea tänä vuonna suomeksi ilmestyneestä teoksesta Vallankumous (Sammakko). Myös Hamelnin pillipiiparissa on syvällisempi ulottuvuus ja paikoitellen Brand suorastaan julistaa sanomaansa. Riddellin kuvitus luo merkittävän osan kirjan viehätyksestä. Se on kerrassaan herkullinen karrikoituine ihmishahmoineen ja kammottavine anarkistirottineen. Riddell on tullut tutuksi mm. Ada Gootti kirjojen kirjoittajana ja kuvittajana.

Kirjan ronski kirjoitus- ja kuvitustyyli sekä lukuisat viitteet erilaisiin nykypäivän ilmiöihin kyllä riemastuttivat minua. Uskoisin, että kirjan tyyli vetoaa aikuisten ohella isompiin lapsiin ja nuoriin, mutta mikään pienten lasten kirja tämä ei ole.

Muita  satumukaelmia

Serena Valentino:
Noidan peili – pahan kuningattaren tarina (Sanoma 2016)
Hirviön sydän – itsekkään prinssin tarina (Sanoma 2016)
Petetty sielu – merinoidan tarina (Sanoma 2016)

Nuorille suunnatussa kirjasarjassa kerrotaan prinsessasatujen pahisten tarinat. Kuinka Lumikin äitipuolesta tuli ilkeä ja pahansuopa kuningatar? Kuinka prinssistä tuli hirviö, johon Kaunotar loppujen lopuksi rakastuu? Entä mikä ajoi Pieni merenneito -sadusta tutun merinoita Ursulan kateuden syövereihin?

Andrei Huhtala (skrivaus) ja Sanna Mander (artsu): Punis – snadisti kuumottava stoori (Schildts & Söderströms, 2015)
Punahilkka-satu stadin slangille käännettynä: ”Punis-friidu dallailee semisynkäs skutsis sen gamlan ja klesan bulimutsin luo, ku vastaan tepastelee übersniikki Sussari. Sussari alkaa froogaa. Punis heittää et se on stikkaamas baakkelssii bulimutsilleen.”

Jukka Itkonen: Sorsa norsun räätälinä (Otava 2008)
Hulvattomassa satukokoelmassa vanhat sadut on pistetty mullin mallin. Tämä kirja kestää aikaa ja sadut jaksavat naurattaa isompaakin lukijaa.

Perinteisiä satukokoelmia

Hans Christian Andersenin satuja (Gummerus, 2016)
Tuoreessa kokoelmassa on sadut Pieni merenneito, Keisarin uudet vaatteet, Ruma ankanpoikanen, Kuusen tarina, Lumikuningatar, Satakieli, Prinsessa ja herne sekä Vakaa tinasotilas.

Otavan suuri satukirja (valikoinut ja kertonut Mary Hoffman ja kuvittanut Anna Currey, Otava 2016)
Raikkaasti kuvitettu tuhti satukokoelma on ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 2001.

Tyttöjen oma satukirja (Kids.fi, 2016)
Kymmenessä tutussa sadussa seikkailevat prinsessat, prinssit, tontut ja keijukaiset. Kirja on julkaistu aiemmin nimellä Suuri satukirja tytöille.

Suomen lasten iltasadut (toimittaneet Laila Hirvisaari ja Anja Salokannel ja kuvittanut Emmi Jormalainen, Otava 2015)
Noin neljänkymmenen sadun joukossa on Andersenin ja Grimmin satujen lisäksi eläinsatuja meiltä ja muualta.

Anni Swan ja Riikka Jäntti (kuvitus): Jänis Vemmelsäären seikkailuja (WSOY, 2015)
Satukuningatar Anni Swanin eläinsaduissa Jänis Vemmelsääri huijaa milloin Kettu Repolaista, milloin Susi Hukkasta.

Mukavia satuhetkiä!