Yksi luonnossa kuljeskelun, vapaan ja joutilaan vaeltamisen ihanuutta ylistävä teos on yhdysvaltalaisen luontokirjailijan ja filosofin Henry David Thoreaun essee Walking, joka ilmestyi alunperin The American Monthlyn kesäkuun numerossa 1862. Markku Envall on suomentantanut teoksen nimellä Kävelemisen taito (Jack-in-the-box 1997, Basam Books 2008, 2013).

Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (Basam Books 2015) tarjoaa nykyajan filosofisen näkemyksen kävelemiseen. Aivan kuten Thoreau, myös Gros erottaa kävelemisen urheilusta – tekniikasta, pisteistä, säännöistä ja tuloksista. Gros haluaa erottaa kävelyn myös kaupallisuudesta: kävelemiseen tarvitaan vain kaksi jalkaa. Thoreaun tavoin Gros korostaa, että kävelylle lähtiessä on hyvä luopua huolten taakasta, päättää esimerkiksi, että ei ota töitä mukaan.

Toisaalta kävely voi myös edistää luovuutta ja ongelmien ratkaisemista. Gros pohtii aihetta kuuluisien taiteilijoiden ja filosofien esittämien ajatusten kautta:

Istukaa niin vähän kuin mahdollista; antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla.

Nietzsche

Jyrki Vainonen pohtii kävelemistä ja jalkaisin kulkemista useista eri näkökulmista esseekokoelmassaan Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Kirjailijan matkassa kävelemme paitsi Suomessa, myös Irlannissa ja Afrikassa. Afrikassa käveleminen avaa länsimaisen ihmisen silmät näkemään yksinkertaisen ja kulutuskeskeisen elämäntavan eron. Tavaroiden paikasta toiseen raahaminen on raskasta, joten onnellinen on hän, joka omistaa vähän. Olemmehan mekin täällä jo alkaneet konmarituksen, kun tavarataivas on osoittautunut karuselliksi, jonka kyydissä on vaikea saada kiinni jostakin todellista onnea tuovasta asiasta.

Vainosen jäljet johdattavat kävelemään myös puutarhassa ja hautausmailla, mikä on usein hyvin rauhoittavaa ja inspiroivaa. Tässäkään teoksessa kävelemiseen ei liity suorittamista. Tärkeää ei ole edes perillepääsy, vaan askel askeleelta jatkuva matka, jonka aikana voi nähdä ja kokea asioita aistit herkistyneinä.

Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kolme esseetä Alice Martinin suomentamana teoksessa Kävelyretkistä tarjoilevat lukijalle unelmia vapaudesta ja onnesta, maisemaestetiikkaa brittityyliin sekä leppoisan valonhämyisiä tunnelmia.

Stevenson korostaa maltillista keskitietä – ei pidä kävellä vetelehtien, mutta ei myöskään rääkätä itseään liiallisella suorittamisella. Kävelijän tulisi lähteä matkaan yksin, jotta voi olla täysin vapaa pysähtelemään missä mieleen juolahtaa, eikä kävelijä ole sidottu toisen kävelijän vauhtiin. Kulkija voi myös yksin ollessaan aistia vapaasti vaikutelmia kaikesta näkemästään.

Olisi oltava kuin huilu, kaikkien tuulten soiteltava.

Pois puheenkaakatus, Stevenson kirjoittaa, sillä puhe häiritsee mietteliästä hiljaisuutta, rauhaa ja humaltumista raittiista ilmasta.

Kulkijan kahleetonta vapautta ei saisi myöskään häiritä kello tai kalenteri. Stenvenson hehkuttaa:

Jos onnistuisi elämään koko elämänsä kellosta vapaana, tulisi eläneeksi ikuisesti.

Kauniissa maisemassa on helppo kokea esteettisiä elämyksiä, mutta entäpä sitten, jos on tyydyttävä rämpimään rämeikköjä? Teokseen sisältyvässä, viimeisessä esseessään Ikävien paikkojen viehätyksestä Stevenson tuo esiin kiinnostavan ajatuksen:

Jos maisema vaikuttaa ajatuksiin, niin yhtä lailla ajatukset vaikuttavat maisemaan.

Voimme vaikuttaa ajatuksillamme siihen miten otamme vastaan maiseman. Opimme elämään maiseman kanssa kuin riitaisan puolison ja nauttimaan siitä mikä on nautittavaa, viipymään sen ääressä mikä tuottaa iloa.

Vietnamilainen runoilija ja zenmestari Thich Nhat Hahn jatkaa runollisessa teoksessaan Opas kävelymeditaatioon (suomentanut Thieu Nghiem) samankaltaisten ajatusten kehittelyä kuin edellisissäkin teoksissa, mutta nyt mukana on vahvasti tietoisen läsnäolon näkökulma. Käveleminen ja meditaatio muodostavat kokonaisuuden, jota harjoittamalla on mahdollista häivyttää suruja ja saada elämään enemmän rauhaa ja iloa. Kirjassa on harjoituksia ja kirjoittajan omia kokemuksia.

Arthur Hugh Sidgwickin (1882–1917) Walking Essays teoksen julkaisemisesta on jo yli 100 vuotta, mutta Asmon Kosten suomentamana Kävelyesseiden (Nasta Muumio 2014) sisältö puhuttelee yhä nykylukijaa monin tavoin. Teoksesta on Kiiltomato -verkkolehdessä Anna Tomin mainio artikkeli Kävelyn opinkappaleet.

Sidgwick käsittelee esseissään mm. kävelyä ja keskustelua, kävelyä ja urheilua, kävelyä kanssakäymisen muotona, kävelyä kirjallisuudessa ja kävelyvarusteita.

Sidgwickin mielestä käveleminen ja puhuminen voidaan yhdistää, mutta todellisen puhumisen ja todellisen kävelyn yhdistäminen synnyttää ongelman. Kävellessä vakavan keskustelun sijaan voisi pölistä, lörpötellä tai vaikkapa laulaa. Sidgwick painottaa kuitenkin, että kävelijät eivät ole epäsosiaalisia, synkkämielisiä tuppisuita, vaan heillä on ystävällinen asenne kanssaihmisiä kohtaan ja he ovat kyllä sosiaalisia silloin kun se heille sopii. Sidgwick arveleekin syytösten epäsosiaalisuudesta perustuvan siihen, että kävelijät lähtevät liikkeelle vapaapäivänä, sunnuntaina, jonka useat ihmiset varaavat seurusteluun.

Itseäni viehätti erityisesti paitsi Sidgwickin kiinnostavat ajatukset, myös kärkevä ja englantilaisen kuivan huumorin höystämä tyyli kirjoittaa. Tyyli on mukana kaikissa esseissä, mutta erityisen hykerryttävänä pidin esseetä Kävelyvarusteet, jossa Sidgwick mm. pohdiskelee vastakkainasettelua, joka syntyy kahden koulukunnan, saappaiden ja kenkien kannattajien välille. Vai mitä sanotte tästä:

Mutta näinä aikoina ihmiset väittävät mitä tahansa vastaan ja on syntynyt valtava kengillä kävelijöiden koulukunta, joka kieltää saappailla kävelyn selviön ja on valmis muodostamaan uuden järjestelmän kieltäymisensä ympärille.

Sidgwick painottaa, että tällainen vastakkainasettelu on täysin vierasta kävelijän ystävälliselle luonteelle. Unohtakaamme siis kaikenlaiset painolastit ja taakat ja nauttikaamme kävelyn hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Hjorthin romaanista on jo aiemmin kirjoitettu ja keskusteltu julkisuudessa paljon, esimerkiksi Ylen sivuilla, Helsingin Sanomissa ja kirjablogeissa kuten Kirsin book club ja Helmi Kekkonen.

Teoksen herättämä kohu johtuu siitä, että teosta on luettu autofiktiivisenä ja sillä on katsottu olevan yhteyksiä todellisuuteen, kirjailijan omaan perheeseen. Asiaa ei ole auttanut edes se, että kirjailija on kertonut teoksen olevan fiktiota – onhan sen päähenkilökin Bergljot eikä Vigdis. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että kautta aikojen kirjailijat ovat käyttäneet teoksissaan oman elämänsä kokemuksia materiaalina. Kuinka ylipäätään olisi edes mahdollista kirjoittaa itsensä ulkopuolelta?