Talo taivaansinisellä merellä

Kirjallisuus elämän peilinä -listaukseen on nyt lisätty osio sateenkaarikirjallisuudelle. Sinne on koottu sateenkaariaiheista kaunokirjallisuutta, sarjakuvia ja tietokirjallisuutta. Listaa täydennetään vielä myöhemmin. Käykäähän tutustumassa!

Talo taivaansinisellä merellä on täydellinen lukunautinto heinäkuun kesähelteisiin. Kaavoihinsa kangistuneen Linus Bakerin sympaattinen tarina tarjoaa tunteita ja värejä laidasta laitaan. Tämän kirjan parissa voit itkeä ja nauraa ja toisaalta saat kokea mielikuvituksellisen fantasiaseikkailun vailla vertaa.

Linus elää yksinäistä, harmaata ja hyvin säntillistä sosiaalityöntekijän elämää, kunnes saa hoidettavakseen tapauksen, joka ravisuttaa hänen elämäänsä perinpohjin.

Kirjassa käsitellään muun muassa erilaisuuden hyväksymistä, miten oman paikan voi löytää maailmassa sekä miten ennakkoluuloja voi kohdata ja murentaa.

Ajatuksia ja toivoa herättävä tarina vetoaa tunteisiin ja jää asumaan mieleen pitkäksi aikaa.

Kirjoittaja: Eeva Kärkkäinen

Kuva: Pexels, Steve Johnson

Osallistu tutkimuskyselyyn visuaalisten virikkeiden käyttämisestä luovassa kirjoittamisessa.

Kuva Flickr: Kahvikisu CC BY 2.0

Arvoisa luova kirjoittaja / kirjailija. Tutkin Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen kirjoittamisen graduani varten visuaalisten virikkeiden käyttämistä luovassa kirjoittamisessa.

Etsin tutkimukseeni erilaisia näkökulmia kirjoittamisen harrastajilta, ammattilaisilta ja ohjaajilta. Kaikki vastaukset käsitellään tutkimuksessani anonyymeinä. Tutkittavat voivat missä tahansa tutkimuksen vaiheessa ilmoittaa minulle, että keskeyttävät osallistumisensa tutkimukseen.

Pyydän sinua osallistumaan lomakekyselytutkimukseeni, jossa haen vastauksia siihen, miten kirjoittajat käyttävät kuvia, esineitä, kuvallisia harjoituksia (engl. visual writing prompts) tai tarinankerrontaa varten kehitettyjä kuvapelejä ja korttipakkoja kirjoittamisensa apuvälineenä, inspiraation lähteenä sekä kirjallisen ilmaisun jatkeena.

Olen kiinnostunut myös siitä, kuinka kirjoittajien tekstit laajenevat kirjoittajan itse tekemiksi visuaalisiksi esityksiksi, kuten kuvituksiksi, kuvaa ja tekstiä yhdistävien sekatekniikoiden käyttämiseksi (esim. art journaling, mixed art writing) miniatyyreiksi tai hahmojen esittämiseksi. Suljen kuitenkin tutkimukseni ulkopuolelle sarjakuvat, näyttämötaiteen ja elokuvallisuuden.

Linkki vastauslomakkeeseen.

Ystävällisin terveisin
Mia Surakka

White Raven – Kokemuksia runojen kirjoittamisen terapeuttisuudesta

White Ravenin esikoisrunokokoelma Kuiskaus hiljaisuudessa (BoD) ilmestyi loppuvuodesta 2021. Runojen taustalta löytyy ajatuksia tunne-elämästä ja sen haasteellisuudesta, pysähtymistä elämän kipukohtien äärelle, mutta tummien sävyjen välissä välkehtii myös uuden löytämisen iloa, rakkautta ja selviytymistä. Runojen kirjoittaminen voi tuoda elämään helpotusta silloin, kun mieli vaeltaa tummissa vesissä.

Miten runojen kirjoittamisesi lähti liikkeelle? Oliko runojen kirjoittaminen sinulle ennestään tuttu tapa ilmaista itseäsi?

-Havaitsin aikoinaan päiväkirjan hyväksi keinoksi ilmaista tunteitani ja purkaa elämässä eteen tulleita asioita. Hiljalleen aloin tiivistämään sanojani runoiksi. Pidän lyhyestä ja tiiviistä ilmaisumuodosta − se sopii luonteenlaadulleni.

Kuinka kauan Kuiskaus hiljaisuudessa -kokoelman runojen kirjoittaminen on kestänyt?

-Runot syntyivät parin vuoden aikana. Kolme vuotta sitten elämässäni oli vaikea tilanne. Mielenterveysongelmani pahenivat ja lähipiirissäni oli myös samaan aikaan vaikea tilanne. Tässä tilanteessa alkoi syntyä tekstejä, jotka muokkasin runoiksi. Kirjoitin lähes päivittäin, viikkojen ja kuukausien ajan. Minulla oli noin 400 tekstiä koneellani, joita muokkasin. Runoissa tunnetilat heittelevät surun, ilon, häpeän, ahdistuksen, syyllisyyden, nöyryyden ja kauneuden kokemusten välillä. On teoksessa jonkin verran hengellisyyttäkin sekä syvää rakkautta, iloa ja yhteisyyden tunnetta. Lähetin runoja naisystävälleni ja hän kannusti minua tosi paljon.

-Kun kokonaisuus oli hahmottunut, otin yhteyttä Bodiin ja tein tosi paljon duunia ennen kuin kirja oli valmis. Olen tyytyväinen kanteen, jonka suunnittelu eteni siten, että kerroin Bodin graafikolle toiveeni ja hän esitteli sen jälkeen kolme vaihtoehtoa kanneksi, joista valitsin tämän. Kirjan nimivaihtoehtoja oli 30, kunnes päädyin nimeen Kuiskaus hiljaisuudesta, josta pidän, sillä se jättää jäljelle mysteerin.

Oletko saanut kirjoittamiseen kannustusta läheisiltäsi tai jostain muualta…?

– Seurustelukumppani, jonka kanssa olen ollut yhdessä kuusi vuotta, on kannustanut minua kirjoittamaan. On hänen ansiotaan, että otin tekstit esiin pöytälaatikosta. Meidän välillämme on vahva tunneside ja koska myös hän on luova ja taiteellinen persoona, luotin hänen arvostelukykyynsä. En tiedä mitä tekisin elämässäni ilman häntä. Käymme usein syvällisiä keskusteluja. Molemmat tarvitsemme niitä, pelkkä pinnallisuus ei riitä. Me täydennämme toisiamme.

Voitko sanallistaa kirjoittamisen kokemustasi? Mistä runosi lähtevät liikkeelle?

– Runoni syntyvät vahvoista mielikuvista sekä muistoista ja menneisyydestä, jotka kaikki näen silmieni edessä. Pyrin sanallistamaan niitä mahdollisimman tarkasti. Kirjoittamiseen vaikuttaa myös luonnossa kulkeminen. Kun tulee kevät, huomioin ympäristössä tapahtuvia muutoksia, kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Erityisherkkänä ihmisenä koen aistini olevan teräviä. Päivän tunnetilat, tyhjyys äänineen sekä eletyn elämän haasteellisuus, arkisten päivien kovuus ja pehmeys pukeutuvat teksteissäni runomuotoon.
– Usein kirjoittaminen on tuottoisinta illalla. Minulla on aina sängyn vieressä vihko, johon kirjoitan esimerkiksi ranskalaisilla viivoilla ylös ajatuksia, jotta ne eivät unohdu. Myöhemmin kirjoitan ajatukset runomuotoon.  Vuorokauden ajalla on siten merkitystä kirjoittamiselleni.

Voitko kuvailla millaisia tunteita sinulla on kirjoittamisen jälkeen, kun luet omia runojasi?

– Olen kirjoittanut runoja tilanteessa, jossa olen voinut pahoin. Tekstien äärelle palaaminen nostaa tunteet uudelleen pintaan ja saa kyyneleet silmiin. Ajallinen etäisyys auttaa tuntemusten hallinnassa. Jos runoja lukee esimerkiksi vuoden kuluttua, tunnelmat eivät ole niin vahvoja enää. Jotkut elämän tapahtuvat haalistuvat aikaa myöten, mutta isän itsemurha on jättänyt minuun kehon mittaisen haavan, joka tikeistä huolimatta vuotaa. Menen helposti herkkään tilaan ja itken. Itkeä voi myös ilosta ja itku puhdistaa.

Mitä neuvoja antaisit kirjoittajalle, joka haluaisi käsitellä vaikeita tunnekokemuksia runojen avulla? Miten runojen kirjoittamisessa voisi päästä alkuun?

– Sanoisin, että jos ihmisellä on niin vaikeita asioita elämässään, että niistä ei voi puhua, kirjoittaminen on hyvä keino purkaa tunteita. Kun vaikean asian saa purettua kirjoittamalla, tulee helpottunut olo. Voi huomata, että samalla on ehkä syntynyt runo, joka on hyvä sellaisenaan. Kaikkea kirjoittamaansa tekstiä ei aina tarvitse muokata. Toisaalta jos kirjoittaa usein minä -muodossa, voi olla hyvä kokeilla samaan tekstiin myös hän -muotoa ja katsoa mitä uusia sävyjä se tuo tullessaan.
– Olen käynyt terapiassa ja hyväksyn ajatuksen, että tarvitsen ammattilaisen keskustelua apua koko elämäni ajan. Olen iloinen siitä, että myös kirjoittaminen ja lukeminen voivat tuoda apua ja rohkaisua. Ihmistä voi rohkaista, mutta hänen on itse määriteltävä mistä haluaa puhua ja mistä ei. Ihmisiä ei voi verrata, sillä olemme kaikki erilaisia. Toipuminen masennuksesta tapahtuu pikkuhiljaa. Tuki on tärkeää silloin kun on oikein huonossa kunnossa, mutta eteen voi tulla tilanteita, että ei vaan jaksa nähdä ketään ja haluaa olla itsekseen. Apua voi olla vaikea ottaa vastaan.
– Aluksi valkoinen paperi voi näyttää luotaantyöntävän tyhjältä, mutta kun siihen saa yhden sanan, joka painaa, siitä voi lähteä rohkeasti liikkeelle, antaa tunnetilojen sitoa yhteen säkeitä ja vaihdella niiden paikkaa. Runoudessa ei ole sääntöjä. Jokaisen on löydettävä oma juttunsa. Erityisesti kannattaa hyödyntää monipuolisesti aistejaan – kuuloa, näköä, tuntoaistia.

Luetko muiden runoja ja onko sinulla esikuvia?

– Minulla ei ole varsinaisia esikuvia. Minulle runojen kirjoittamisessa on tärkeää vahva tunneside tekstiin. Pidän tiiviistä ja lyhyestä ilmaisusta. Ajattelen myös lukijaa – viimeistään silloin kun luen mitä olen kirjoittanut ja muokkaan runojani. Runojen taustalla olevat ajatukset ovat usein syvällisiä, ja haluaisin, että lukija saa niistä kiinni – että ne avautuvat lukijalle. Toivon, että lukija saisi itselleen merkityksellisen kokemuksen runojeni äärellä.

Minkälaisena näet toivon merkityksen?

– Runoistani löytyy myös toivon pilkahduksia. Tarkoitus on tuoda runojen kautta vertaistukea vaikeisiin elämäntilanteisiin, apua ihmisille, jotka tuntevat yksinäisyyttä tai epävarmuutta terapiaan hakeutumisessa. Toivo on läsnä jokaisessa päivässä ja kannattelee tulevaisuutta. On oltava haaveita, sillä ilman niitä ei voi elää. Toivottomalla ei ole mitään ja pelko ja epävarmuus ovat silloin raskas reppu kantaa. Jos toiveet toteutuvat, se vahvistaa toivoa. Ristiinnaulitullakin on toivo.

Miltä omien runojen julkaiseminen kirjana on tuntunut? Minkälaisia terveisiä haluaisit lähettää lukijoille?

– Pidän kirjoittamista lahjana, johon suhtaudun nöyryydellä. En olisi vielä kymmenen vuotta sitten voinut uskoa, että julkaisen oman kirjan. Oli jännittävää odotella palautetta runoista. Positiivisen palautteen määrä on ollut suorastaan yllättävää. Negatiivista palautetta en ole saanut ollenkaan. Päihdeongelmista ja mielenterveyden häiriöistä kärsivät ovat löytäneet runoistani samaistumispintaa ja moni on sanonut, että on kuin olisin kirjoittanut heidän elämästään. On hyvä huomata, että ihminen ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Olen hyvin kiinnostunut kuulemaan palautetta siitä, miten lukija tulkitsee runojani, sillä siten saan uusia ideoita ja näkökulmia sekä opin lisää kirjoittamisesta. Olen tosi kiitollinen kaikille, jotka ovat ostaneet ja lukeneet kirjani.

Miten olet ajatellut jatkaa kirjoittamista?

– Stressistä ja paineesta vapaa, hiljainen ympäristö, on se missä tekstejä alkaa tulemaan. Runot eivät synny väkisin ja vierastan ajatusta suorittamisesta. Minulle täytyy tulla olo, että nyt voin kirjoittaa. Jos kirjoittaminen ei kulje luontaisesti, pidän taukoa.
-Syvän masennuksen ja ahdistuksen aikana, vaikeassa elämäntilanteessa luova tila ei ole mukana. Erityisherkkänä ihmisenä koen, että tällä hetkellä sotauutisten liiallinen katselu aiheuttaa pahaa oloa, sisimpään syntyy tukos, jonka läpi luovuus ei enää virtaa. Minun on välttämätöntä säännöstellä uutisten määrää.
– Olen haaveillut lähteväni naisystävän kanssa luonnon keskelle, johonkin hiljaiseen mestaan, ehkä järven rannalle, mökille, jossa voi istua takkatulen ääressä ja kuunnella mitä hiljaisuudella on sanottavana.  Luulen, että siinä tilassa runoja syntyisi helpommin kuin kaupungin kohinassa.
– Vihreä väri on minulle tärkeä. Se on uuden alku, syntyminen juuri siihen päivään ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Koivun tuore ja vihreä lehti kuvastaa sitä, että kaikki voi alkaa alusta. Luonnossa kävellessäni käsittelen asioitani, hyviä juttuja, joita luonto tasoittaa. Ihmisten tulisi unohtaa kiire ja pysähtyä kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan. Olen iloinen siitä, että aikaa jää tärkeille asioille, ei vain rahan hankkimiselle. Runo on moniulotteinen, ajatusten pohjalta syntynyt hedelmä, joka ei vanhene. Se on ajaton ja yleismaailmallinen ja olen iloinen voidessani tuottaa niitä lisää.

White Ravenin Kuiskaus Hiljaisuudesta löytyy HelMet-kirjaston kokoelmasta ja linkin kautta voit tehdä siitä varauksen.

Kuva: Jussi-Teppo Toivonen CC BY-NC 2.0
Teksti: Kristiina Nurminen

Oletko lukenut Kuiskaus hiljaisuudesta teoksen ja haluat lähettää White Ravenille palautetta? Voit tehdä sen tämän lomakkeen kautta. Palautteesi ei tule näkymään julkisesti.

Äidin ja tyttären yhteinen kirja

Sirkku Ulvi ja Katri Lumikari ovat äiti ja tytär, jotka ovat tehneet yhteistyössä vuoden 2021 lopussa ilmestyneen Siivet rypyssä -runokokoelman. Äidin runot yhdessä tyttären maalausten kanssa luovat vaikuttavan ja kauniin kokonaisuuden. Runojen aiheina ovat rakkaus, eron haikeus, parisuhteen kipukohdat ja kaipaus, sekä myös kommunikaation vaikeus. Teemat ja aiheet kutovat yhteen kokonaisen elämäntarinan.

Miten runojen kirjoittamisesi sai alkunsa? Oletko kirjoittanut runoja aina vai alkanut kirjoittaa jossakin tietyssä elämän vaiheessa?

– Olen aloittanut runojen kirjoittamisen kutakuinkin silloin, kun opin kirjoittamaan. Introverttina ihmisenä ja suullisesti huonona ilmaisemaan itseäni, löysin kirjoittamisesta sopivan ilmaisukanavan.

Minkälainen kirjoitusprosessi runokokoelman kirjoittaminen on ollut?

– Kokoelman vanhimmat runot olen kirjoittanut jo yli 20 vuotta sitten. Runojen aiheissa näyttäytyy kaksi tärkeää ihmissuhdetta, jotka molemmat päättyivät eroon. Runot asuivat pitkään pöytälaatikossa. Välillä otin ne esiin piilostaan ja ajattelin, olisiko niiden jo aika tulla sieltä muidenkin nähtäviksi, mutta pistin ne aina takaisin. Nyt niiden aika koitti. Valitsin noin 150 runon joukosta 47 runoa, jotka sopivat ideaani yhtenäisen tarinan muodostavasta kokoelmasta. Runojen määrä jäi noin pieneksi, koska halusin antaa kuville tilaa. Kun idea oli selvillä, poimin paperille kirjoitetuista runoista sopivat, järjestelin ne kokonaisuuden kannalta parhaaseen muotoon ja aloitin niiden työstämisen julkaisukelpoisiksi – mikä olikin melkoinen työ. Kokoelman loppupuolella on tuoreita, viime vuonna kirjoitettuja runoja.

Entä ne runot, jotka eivät ole mukana kokoelmassa…?

-Ne päätyivät roskikseen. Vähän olen sitä harmitellut huomattuani, että jopa 20 vuotta vanhoissa runoissani oli ajankohtaisuutta, joka voisi koskettaa juuri tässä hetkessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, korona-aikana eläviä ihmisiä. Siivet rypyssä -kokoelmassa on esimerkiksi seuraava runo:

Sirkuksen illuusioita
                           rooleja
telttakankaan kirjavissa varjoissa
hauraita ilveilijän kuoria
maalattuja hymyjä
                            hymyjen kätköissä
                            pedon hampaat



vapaan olemisen harhaa
katse jos ei toista kohtaa
ei tiedä olevansa ihminen

Missä vaiheessa teille syntyi idea siitä, että Katrin kuvitukset tulevat kirjaan mukaan?

– Katrilla oli tekeillä yksi toinen projekti, joka valitettavasti kariutui. Siitä kuitenkin syntyi idea oman kuvakirjan tekemisestä ja sitä kautta näiden runojen kuvittamisesta. Katri sanoi aluksi, ettei ymmärrä runoista mitään. Pyysin kuitenkin kokeilemaan ja hän sai todeta, että minun runoni eivät ole vaikeita – ei tarvitse pinnistellä päästäkseen niihin sisälle. Tässä kirjassa Katrin kuvitukset ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin runotkin. Ne tuovat huikeasti lisää ulottuvuuksia ja tilaa mielikuvituksen lentää.

Miten kuvitusten ideat syntyivät? Lähtivätkö ne liikkeelle runojen lukemisesta?

– Äidin runoja lukiessani mieleeni nousi tunteita, joihin yhdistin värit. Yleensäkin maalauksissani värit ja tunteet liittyvät useimmiten yhteen. Eli ensin tulee tunne ja sitten valitsen värin sen mukaan, minkälainen oma olotila on. Intuitiolla on tässä suuri rooli kuten missä tahansa luovassa työssä.

-Katrilla oli myös valmiina muutama maalaus, joita katsoessani sanoin: ”Tämän olet jo tehnyt siihen ja siihen runoon”. Olemassa olevat maalaukset tuntuivat liittyvän runoihini. Sekin oli jotakin intuitiivista, selittämätöntä.

Oletko Katri ajatellut pitää näyttelyn teokseen sisältyvistä maalauksista…? Minkä kokoisia maalaukset ovat ja millä tekniikalla ne on tehty?

-Maalausten koko on A4-A3 ja olen maalannut ne akryyliväreillä. Oma näyttelyni on tulossa 4.4. Tikkurilan kirjaston näyttelytilaan ja sen jälkeen voisi olla vuorossa näyttely kirjassa olevista maalauksista.

– Näyttelyssä Katrin maalaukset pääsevät vielä paremmin esille, koska kirjaan ne oli pakko pienentää, jolloin pienet yksityiskohdat, joita maalauksissa on runsaasti, eivät pääse niin hyvin esiin.

Kirja on hyvin kaunis ja käteen sopiva. Kuka sen ulkoasun on suunnitellut?

-Olen taittanut sen itse. Minulla on käytössäni InDesign -ohjelma ja olen taittotöitä tehnyt aikaisemminkin. Halusin tehdä ulkoasusta rauhallisen, aukeaman toisella puolen on kuva ja toisella runo, välillä paikkaa vaihdellen. Kussakin osiossa myös yksi aukeaman ylittävä kuva. Halusin kirjasta ehdottomasti kovakantisen ja paperin tuli olla paksua, ettei teksti kuulla läpi.
 

Olet osallistunut kirjoittajakoulutukseen. Minkälaista hyötyä kirjoittajakoulutuksesta oli sinulle? Auttoiko se esimerkiksi tuomaan omia tekstejä julkisiksi?

-Se oli huikean hieno oppi. Osallistuin Anne Lukkarilan nettikursseille Kirjoita paremmin ja Tee oma kirja. Opiskelu oli yksityistä, tekstejä ei jaettu ryhmässä ja kaikki tapahtui netin välityksellä. Lähetin tekstiä, joka käytiin yhdessä läpi. Sain palautetta siitä, mitä minun kannattaisi hioa ja runojen muoto muuttuikin paljon muokatessani niitä, mutta samalla pyrin säilyttämään runoissa sen tunteen, mikä ne on synnyttänyt – mitä sydämeni sanoo.

– Oivalsin, että runoja ei kannata avata lukijalle liikaa, että lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Oli hyvä huomata myös, että turhien sanojen pois jättäminen selkeyttää ilmaisua. Lopulta jätin myös kaikki välimerkit pois, jotta lukija voi ikään kuin vapaammin hengittää runojen tahdissa. Anne Lukkarilan kannustus oli hyvin tärkeää − hän suositteli minua julkaisemaan runojani.

Teoksen kiitossanoissa mainitset joukon esilukijoita, jotka ovat antaneet palautetta runoistasi. Missä vaiheessa he pääsivät lukemaan runojasi?

-Esilukijoiden vuoro tuli siinä vaiheessa, kun runot ja kuvat olivat jo valmiina. Kautta linjan esilukijoiden palautteet olivat kannustavia ja myönteisiä. Jokainen valitsi omat lempirunonsa, jotka heitä erityisesti koskettivat. Sain kuulla kiitoksia ihanasta kirjasta, jonka äärellä välillä hymyilee ja välillä silmiin nousevat kyyneleet. Oli sydäntä lämmittävää ja rohkaisevaa saada kannustusta muilta, koska suomalaiseen vaatimattomuuteen kasvaneena itse helposti vähättelen omaa osuuttani. Pitäisi vain osata olla ylpeä onnistumisistaan.

Onko sinulla kirjallisia esikuvia, runoilijoita, joiden teoksia olet lukenut?

-Olen lukenut aivan hirveän paljon runoja. Ensimmäisenä mieleen tulevat nimet Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Uuno Kailas, Eino Leino, mutta myös Tommy Taberman, jonka runoja usein luetaan kevyinä, mutta niissä on monia kauniita ideoita ja painavaa sanottavaa. Ulkomaisista tekijöistä voisin mainita ehkä Paul Coelhon, Ezra Poundin, Kahlil Gibranin ja Yoko Onon. Paljon on toki muitakin…

Runokokoelmasi jakautuu neljään osioon, jotka ovat järjestyksessä Ei ole varjoa, Pimeässä, Sillä vain valosta, Syntyy varjo, joista muodostuu ajatuksia herättävä runo. Näen tässä runojen osioiden kautta jatkuvan, runojen puhujan elämän kehityskulun. Haluaisitko kuvailla tarkemmin runojen jakautumista noihin osioihin?

-Valon ja varjon leikki kuuluu osana jokaisen ihmisen elämään. Kun katsot valoon, et huomaa varjoa, vaikka se siellä selän takana aina pysyykin.  Pimeässä ei ole muuta kuin pimeää. Ja kun käännät selkäsi valonlähteelle, näet taas kaikki tummat varjot.

-Oman elämäni kehityskulku on ollut sellainen, että olen yhä uudelleen ponnistanut vauhtiin ja hypännyt, mutta palannut kuitenkin aina samaan entiseen mitään oppimatta. Elämän iso sirkus kiertää suurta kehää ja minä pientä sen sisällä. Lopulta ymmärryksen kasvaessa kehä katkeaa, mutta ensin on opittava tärkeä läksy. On rakastettava itseään, että voi rakastaa muita. On astuttava sisälle valoon. Siellä ei varjoja enää ole.

Onko sinulla jo uusia aiheita mielessäsi, joista kirjoitat…?

-Uskallus julkaista omia runoja on poikinut kuumeisen kirjoittamisen. Välillä tuntuu, että en malta edes nukkua. Tai oikeastaan niin, että päässä pulppuavat sanat eivät anna minun nukkua. Välillä on suorastaan pakotettava itsensä ottamaan ”nollauspäiviä” eli päiviä, jolloin en suo ajatustakaan minkään sortin kirjoittamiselle.

-Kirjojen kirjoittaminen on ollut elinikäinen haaveeni ja nyt se on näemmä toteutumassa oikein rytinällä. Tällä hetkellä kirjoitan kolmea eri teosta yhtä aikaa, pätkittäin. Välillä mieleeni tulee runo, välillä kirjoitan proosaa. Ja nautin.

Kirjan viimeisessä runon puhuja nousee siivilleen, mikä oli lukijana hyvin koskettavaa. Myös runoon liittyvä kuva tuo mieleen vapauden keveyttä. Haluatko kommentoida tätä runoa…?

-Tämä mainitsemasi runo ei itse asiassa ole kirjan viimeinen runo. Siinä viimeisessä minä todella lennän enkä enää putoa. Henkinen kehitys ja siihen pyrkiminen ovat viime vuosina olleet pinnassa ja se on alkanut kantaa hedelmää.
  Mainitsemasi ja alla luettavissa oleva runo kuvaa lähinnä sen huomaamista, että lentäminen ei olekaan siivistä kiinni – se on meissä jokaisessa oleva sisäinen taito. Kun sen vaan löytää.

Leikkaan pois siipeni turhat
vapautan taivaan
tuuliin

talvi saapuu tuhansin höyhenin

Siivet rypyssä löytyy Helmet-kirjaston kokoelmasta ja linkin kautta pääset varaamaan teoksen.

Teksti: Kristiina Nurminen
Kuvat: Sirkku Ulvi ja Katri Lumikari ©

TIETOKIRJAUUTUUKSIA

Anne Heimo, Tuula Juvonen ja Heidi Kurvinen:
Opas muistitietohaastattelun tekemiseen
(Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2021)

Opas on tarkoitettu avuksi kaikille, jotka suunnittelevat perhehistorian tallentamista haastattelujen avulla, tarvitsevat tietoa sukututkimuksen tarpeisiin, historiikin kirjoittamiseen tai tekevät opinnäytettä. Kirjassa käydään läpi muistitietohaastattelun vaiheet suunnittelusta toteutukseen ja arkistointiin asti.

Selkeässä, käytännöllisessä, tiiviissä ja asiantuntevassa oppaassa käsitellään myös tietosuojalakiin liittyviä asioita haastateltavien kannalta ja annetaan ohjeet kuinka haastattelijan tulee rekisterinpitäjänä toimia.

Tärkeää on tarttua toimeen silloin kun se on vielä mahdollista. Usein iäkkäät sukulaiset suostuvat mielellään haastatteluihin – onhan se heille itselleenkin kiehtova tilaisuus tulla kuulluksi menneestä, jonka he usein muistavat nykyisyyttä paremmin.

Liisa Uusitalo-Arola & Katri Kanninen:
Terapian tarpeessa? – lyhytterapeuttinen itsehoito
(Tuuma 2021)

Tekijät määrittelevät uutuuskirjansa henkisen hyvinvoinnin huoltokirjaksi. He toivovat lukijoiden poimivan kirjasta omaan elämään parhaiten sopivat opit ja kokoavan niiden pohjalta aivan konkreettisen muistikirjan tai kansion, oman henkisen hyvinvoinnin huoltokirjan.

Kirjan peruslähtökohtana on, että huomattava osa hyvinvoinnistamme perustuu kehitettävissä oleviin elämisen taitoihin, joita voi harjoitella. Suuri osa näistä taidoista liittyy ihmisyhteisössä elämiseen. Esimerkkitapauksien, karttatyöskentelyn ja muiden tehtävien avulla lukija voi tutustua paremmin itseensä, kehittää ja vahvistaa omia taitojaan. Soveltamalla ideoita ja oivalluksia elämäänsä, voi omaa elämänlaatuaan onnistua parantamaan. Tekijät muistuttavat kuitenkin, että nopeita ratkaisuja ei ole, vaan usein muutosten tekeminen on pitkä ja hidas prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä.

Ihmeparantumisen sijaan on tavallisempaa, että elämä helpottuu asteittain, sillä toipumisen ja tervehtymisen rinnalla kulkee kypsyminen ja kehittyminen, joiden myötä syntyy uusia suhtautumistapoja ja sietokykyä. On tärkeää pitää kiinni toivosta, sillä se auttaa rakentamaan aktiivisesti hyvää elämää ja toisaalta myös hellittämään kohtuuttomista odotuksista.

Itsehoito-oppaista on eniten hyötyä silloin, kun elämä ei ole vielä kriisiytynyt ja tilanne ei ole kestämättömän vaikea, jolloin joutuu usein turvautumaan ammattiapuun.

Lähimmäinen voi tukea kriisin joutunutta mm. seuraavilla tavoilla (kirjan s. 204);

Tarjoa lohtua ja lämpöä

Kuuntele aktiivisesti ja esitä kysymyksiä

Älä kauhistele tapahtunutta

Jos ystävä eristäytyy, kisko hänet ulos!

Jos olet huolissasi ystäväsi jaksamisesta, kerro se.

Joskus sureva ei itse jaksa hakea apua. Silloin ystävän tuki avun hakemisessa on tarpeen.

Innosta tekemään yhdessä välillä jotakin iloista. Sekin on tärkeää.

Kirjan kirjoittajat ovat kognitiivis-analyyttisia kouluttajapsykoterapeutteja, jotka ovat kehittäneet lyhytpsykoterapeuttista työskentelytapaa, jolla olisi mahdollista käynnistää pysyvä muutos parempaa.

Katriina Huttunen, Mari Pulkkinen:
Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta
(S & S, 2021)

Usein kuulee sanottavan surutyö täytyy tehdä. Kun suru kohtaa ihmisen, onko sitä tarpeen työstää, jotta sen saa siivottua pois elämää häiritsemästä? Entä mikä merkitys toivolla ja lohdulla on surevalle?

Kirjoittajat, kaksi surevaa äiti, käsittelevät surua hieman toisin kuin yleisesti ajatellaan. Kirjoittajien kokemusten ja näkemysten kautta suru piirtyy esiin arvokkaana ja välttämättömänä. Suru voi olla hyvää ja siitä ei tarvitse – tai ei suorastaan kannata hankkiutua eroon. Surua ei voi puristaa prosessikaavioon ja naistenlehden ”Kuusi vinkkiä surusta selviytymiseen” eivät auta.

Seuraavassa lainaus kirjoittajien lohtua koskevista ajatuksista.

Oma suhteeni lohtuun on ankkuroitunut suruni kypsyessä. Olen käsittänyt, että lohdun tavoittelu saattaa olla jopa vahingollista. Lohtu -sanan alkuperä on jonkin rauhoittumisessa, talttumisessa ja sulamisessa. Näin ymmärrettynä lohtu etäännyttää surusta. (Mari Pulkkinen 2021, 43)

Miten minua voisi lohduttaa. Ei mitenkään. Tarvitsen lohtua yhtä vähän kuin toivoa. En ole pyytänyt lohtua. Itsemurhasurussa ei ole lohtua. Lohduttaja lohduttaa korkeintaan itseään, ostaakseen itselleen hetken helpotuksen siitä epämukavuudesta, johon on joutunut. (Katriina Huttunen 2021, 27)

Läheisten tehtävä surevan rinnalla on usein vaikea siitä syystä, että ei tiedetä mitä sanoa tai mitä tehdä. Kun suru on käsittämättömän suuri, kuten lapsen itsemurhan ollessa kyseessä, mitkään lohdutuksen sanat eivät tunnu riittäviltä. Kuten edellisessä teoksessa, myös tässä tuodaan esiin, että aina voi tarjoutua kuuntelemaan surevaa ja auttaa häntä arjen sujumisessa.

Kauniisti kirjoitettu teos, jossa kirjoittajat käyvät vuoropuhelua surun olemuksesta, tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja auttaa näkemään surun uusin silmin.

Katariina Moberg:
Surun silmässä (K. Moberg 2021)

Surun silmässä kertoo siitä, kun oma lapsi sairastuu vakavasti ja lopulta kuolee. Teoksen ensimmäinen osa kertoo lapsen sairastumisen aikana koetusta toivon ja epätoivon ristiaallokosta, joka päättyy lapsen kuolemaan. Jälkimmäinen osa koostuu äidin päiväkirjamerkinnöistä, joissa hän kuvailee tuntemuksiaan tyttären kuoleman jälkeen.

Katariina Moberg kirjoittaa myös siitä, miten suremista ei voi pakottaa mihinkään muottiin, vaan suru yksikertaisesti on sitä mitä se on. Suru ei aina näytä hiljaisia, alistuneita kasvojaan, se ei välttämättä ole ystävällinen tai lempeä, vaan se voi olla myös ruma, repivä ja raivokas, sillä jokaisen suru on erilaista ja kaikelle surulle on annettava tilaa.

Oman lapsen menettämistä ei voi ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut. Mobergin koskettava kuvaus omasta menetyksestään auttaa saamaan käsitystä siitä, mitä äiti kokee silloin kun joutuu luopumaan lapsestaan lopullisesti. Se auttaa myös hahmottamaan sitä, mitä sureva toivoo läheisiltään, miten häntä olisi hyvä lähestyä. Surevan kohtaaminen koetaan joskus niin haastavaksi, että sureva jää yksin. Näin ei tietenkään saisi käydä, vaan olisi hyvä löytää tapa, jolla surevaa voisi auttaa – sellainen tapa, joka itselle on luontevin.

Teksti: Kristiina Nurminen

Kuva: Ville Säävuori CC BY-SA 2.0

Tikkurilan kirjastossa alkaa 20.1.2022 aikuisten kirjallisuusterapiaryhmä Kasvumaa

Photo by Jen CC BY 2.0

Kevään 2022 ajan Tikkurilan kirjastossa toimii Anita Karpin ohjaama kirjallisuusterapiaryhmä, Kasvumaa, jossa tutkaillaan pääasiassa erilaisten kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvien tehtävien kautta omia tunteita ja kokemuksia. Anita Karppi on koulutukseltaan KM, erityisopettaja ja opinto-ohjaaja. Lisäksi hän on mm. työnohjaaja, ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja ja Erkkajooga -ohjaaja sekä hän on suorittanut NLP Practitioner koulutuksen. Ilmoittaudu mukaan ryhmään viimeistään 13.1.2022 tämän artikkelin lopussa olevalla lomakkeella!

Mitä haluaisit kertoa Tikkurilan kirjastossa alkavasta ryhmästä henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita tulemaan mukaan?

– Lempeästi tervetuloa Kasvumaa-ryhmään! Tässä ryhmässä saa ohjatusti ja turvassa tutkia omaa itseään sekä jakaa muiden ryhmäläisten kanssa kokemuksiaan. Ajattelen, että elämä on jatkuvaa kasvua ja siksi on aika ajoin hyvä pysähtyä tutkailemaan oman elämän kasvumaata. Ryhmä kokoontuu 20.1.–19.5.2022 joka toinen torstai kello 17-19.00.

Minkälainen sinun suhteesi kirjallisuuteen on?

-Tarinat ovat aina kiehtoneet minua. Ennen kuin itse opin lukemaan, kuuntelin mielelläni toisten minulle lukemia tarinoita. Kun sitten itse aloin ymmärtää noiden pienien mustien merkkien sisältöä, kirjaimellisesti uppouduin tähän maailmaan. Lapsuuteni kodin lukupaikkani olikin vaatehuone, jonne rakensin itselleni tyynyistä ja patjoista lukupesän.

-Vuosien myötä kirjojen suoma elämysmatkailu on vaihdellut suurestikin. Opiskeluaikoina painotukset ovat olleet vahvasti tietokirjallisuudessa ja lasten syntymän myötä valinta kohdistui lasten kirjallisuuteen. Kirjallisuuselämässäni on ollut aikoja, jolloin minulle on luettu ääneen tai minä olen lukenut lapsille ääneen. Nyt elämässäni on vaihe, jolloin luen taas itse itselleni. Eritoten toivelistallani ovat elämäkerrat ja runot. Mutta ”kaikkiruokaisena” mielelläni varailen lähikirjastostani Helsingin Sanomien ja ystävieni vinkkaamia kirjoja.

Mikä lukukokemus on ollut sinulle hyvin tärkeä ja mieleenpainuva?

-Uskon, että Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa on ollut tärkein ja merkittävin teos. Kirja antoi nimen ilmiölle, joka oli siihen asti ollut lähinnä tunnekokemuksella nimettävissä tai jotenkin muutoin epämääräisesti hahmotettavissa. Läheisyysriippuvuustiedon ja siihen liittyvän paranemisprosessin ymmärtämisen koen edelleen sekä ammatillisesti että erilaisissa arkisissakin ihmisten välisissä tilanteissa todella tärkeäksi asiaksi.    

Olet parhaillaan opiskelemassa kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Mitä näihin opintoihin kuuluu?

-Nyt reilun vuoden ajan olen saanut paneutua systemaattisemmin kirjallisuuteen ja kirjoitta-miseen. Syksyllä 2020 aloitin kirjallisuusterapiaopinnot. Koulutuksen ensimmäinen osa oli 15 op kokonaisuus Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun välineenä ja semahdollisti oman kasvun ja kehityksen tutkiskelua kirjallisuuden ja kirjoittamisen kautta ja loi samalla pohjaa nykyiselle kirjallisuusterapiaohjaaja -koulutukselle(35 op). Tämän toisen osan koulutuksen järjestäjä on Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut HY+ sekä Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry.

Mikä on ollut sinulle kirjallisuusterapiaopinnoissa kaikkein innostavinta?

-Kirjallisuusterapia sisältää valtavan laajat toteutusmahdollisuudet ja ilmenemismuodot. Tämä tekeekin siitä todella mielenkiintoista. Koulutuksessa perehdymme laajasti elämän eri alueisiin ja kasvua tukeviin harjoituksiin sekä kirjallisuuteen. Myös yksi tärkeä osa opintoja on ollut kirjallisuusterapeuttinen harjoittelu. Kuitenkin kaikista innostavimpana näissä opinnoissa ovat olleet lähiopetuksessa ja harjoitteluissa syntyneet keskustelut.

Olet opintojen ohella myös päivätyössä. Voitko kertoa siitä lisää?

-Olen töissä toisella asteella erityisopettajana. Pidän työstäni todella paljon. Nautin siitä, että voin auttaa ja tukea jokaisen opiskelijan oppimista. Opintojensa aikana moni opiskelijani elää elämänvaihetta, jolloin heidän oma identiteettinsä vielä kehittyy. Olen todella iloinen, että saan pohtia opiskelijoitteni kanssa myös aivan tavallisia arkisia kysymyksiä sekä vahvistaa heidän toivoajatteluaan että valaa heihin tulevaisuususkoa.

Mitä haluaisit vielä lisätä tähän loppuun?

-Kasvumaa-ryhmään osallistuminen ei edellytä mitään ennakkotietoja, -taitoja tai -osaamista. Ryhmätapaamisiin on hyvä ottaa mukaan kynä ja paperia. Annan ohjatusti erilaisia kirjoittamistehtäviä. Voin vaikka pyytää jatkamaan seuraavien lauseiden alkuja: ”Minä toivon, että….” tai ”Minä haluaisin…” Näiden kirjoitusten pohjalta keskustelemme ja jokainen osallistuja saa kertoa sen, mitä kokee hyvänä.

-Ohjauksessa käytän mielelläni muun muassa erilaisia kuvakortteja ja esineitä. Kerron myös aina tarkkaan, mitä ja miten tehtäviä tehdään. Kysymykset ja toiveet ovat myös lämpimästi tervetulleita. 

-Niin, loppuun voisin vielä sanoa, että nähdään Kasvumaa-ryhmässä tammikuussa 🙂

Tällä lomakkeella voit ilmoittautua 13.1.2022 mennessä Tikkurilan kirjastossa kevään 2022 Kirjallisuusterapeuttiseen Kasvumaa -ryhmään. Lomakkeella voit myös pelkästään kysyä lisätietoja ennen kuin päätät osallistumisesta.

Ryhmä kokoontuu pääsääntöisesti joka toinen torstai kello 17–19.00 Tikkurilan kirjastossa, osoitteessa Lummetie 4. Ensimmäinen tapaaminen on 20.1.2022. Kevään muut tapaamiset ovat 3.2., 17.2., 3.3., 17.3., 31.3., 7.4., (huom. nämä kaksi kokoontumista ovat peräkkäisinä viikkoina), 21.4., 5.5. ja 19.5.2022.

Ryhmään mahtuu 10 henkilöä ja osallistujat valitaan ilmoittautumisjärjestyksessä.

Osallistujille lähetetään vahvistus ryhmään pääsemisestä. Vahvistuksen mukana tulee myös tarkemmat ohjeet ensimmäisestä tapaamiskerrasta.

Ilmoittautumislomakkeen viestikentässä voit lähettää kysymyksiä tai pyytää ottamaan yhteyttä, mikäli haluat keskustella ryhmän toiminnasta ennen sitovaa ilmoittautumista.

Seuraamme koronatilannetta ja toimimme vastuullisesti tilanteen edellyttämällä tavalla.

Ilmoittautuminen on päättynyt 13.1.2022. Kiitos kaikille ilmoittautujille !

Hyvän tuulen novelleja kesäpäivien iloksi

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä (Nemo 2011)

Lintujen käytännöllisyydestä on omaperäinen hupaisa hurmaava vallaton tapaus! Nämä novellit (tai ehkä enemmänkin pakinat) ovat aivan vinksahtaneita. Kokoelma on eräänlainen elämän ohjekirja. Ainakin melkein. Sillä arjen pienet ja suuret asiat ovatkin ihan jotain muuta kuin mitä itsestään selvästi näyttävät olevan.

Linnut estävät ihmisiä katoamasta, suklaarusinoita otetaan evääksi, kun lähdetään eksymään, henkisen taakan kantajalle annetaan ergonomisia ohjeita. Pohditaan tervehtimisen vaaroja, huomaamattomaksi muuttumisen ongelmallisuutta, mielen painavuutta ja kepeyttä, tavallisia ja epätavallisia valintoja.

Tarinat ovat hihityttävän hyväntahtoisia, lempeän autereisen tunnelman luettavaa. Ainakin melkein. Sieluun hiipii kirpeitä ja haikeita haituvia. Parhaimmat novelleista ovat salaviisaita palasia elämästä: ne miettivät uskaltamista, rutiineihin kiinnittymistä ja niiden rikkomista, ihmisten kohtaamista ja kohtaamattomuutta, itsensä kadottamista.

Yhtä kaikki arki näyttää nyt ihmeellisemmältä, oivaltavammalta, täydemmältä. Tuntuu uteliaalta ja pilkahtelevan hilpeältä.

Jos ottaisin suklaarusinoita evääksi, jättäisin silmälasit kotiin ja alkaisin eksyä? Seuraisin tuulessa leijailevaa karkkipaperia. Kääntyisin risteyksessä, kun koiraa pissatetaan. Tutkisin seinillä kiipeileviä muratteja. Palaisin takaisin, kun suklaarusinat loppuvat…

Nämäkin tarinat sopivat ääneen luettavaksi. Lauseet ovat toisinaan sen verran pitkiä ja pilkkuisiakin, että minua hengästyttää. Mutta silloin hidastan, yritän lakata kiirehtimistä sanojen edelle, ajattelen pilkkuja tauoiksi, jolloin voin hengittää. Kertomukset avautuvat paremmin, kun niissä on pieniä taukoja, joissa ajatuksilla on ilmaa nivoutua toisiinsa.

Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja (Otava 1999)

”Miltä tuntuu lukea lehteä kaikessa rauhassa aamiaispöydässä kahvin ja paahtoleivän tuoksuessa? Entä miltä tuntuu sunnuntaina illansuussa, kun mieluisat päivällisvieraat ovat juuri lähteneet ja vielä on runsaasti aikaa myös itselle? Millaista on retkeillä tuoksuvassa metsässä vanhojen ystävien kanssa kesän lopulla? Miltä tuntuu kevätpäivänä, kun aurinko ensimmäisen kerran paistaa täydeltä terältä?”

Tässä kapoisessa kokoelmassa on tarinoita arkisista asioista ja pienistä tuokioista. Niistä hetkistä, jotka toistuvat, mutta jotka eivät koskaan ole samanlaisia. Semmoisista, jotka eivät kiidä ohi, mutta jotka hiljalleen haipuvat, eikä niistä enää saa kiinni kuin tunnelmia ja tunteita. Merkillisen erityisistä hetkistä, joista aukeaakin kokonainen elämä.

Hiekkarannalla lukemisesta, elokuvista, kirjastoautosta. Omenakellarista, sunnuntain aamuista ja illoista, villapaidoista, yllätyskutsuista. Tuokiot ovat rauhallisia ja mietiskeleviä. Vaikka niissä kuhisisi toimintaa, sitä pysähtyy ja hengittää. Hengähtää. Sitten alkaa kellua menneisiin, kaipuisiin, toiveisiin, omaan paikkaan siinä hetkessä ja toisissa hetkissä, ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen ja kuitenkin yhteyteen toisten ja maailman kanssa.

Monessa ilossa onkin ripaus surumielisyyttä, katoamisen ja tavoittamattomuuden haikeutta. Seuraavat siemaukset olutta eivät voi olla yhtä kuohkeita ja kultaisia kuin ensimmäinen. Kun aamu kulkee päivään, onkin kaikkein paras jo ohi. Vuodenajat taittuvat toisiinsa niin kuin kesän hiekka viilenee ja vadelmapensaan takana on jo syksy. Silti jokaisesta kertomuksesta jää hyvä mieli. Lempeä ja hyväksyvä olo. Nämä ovat hyvin onnellistuttavia!

Muutaman sivun mittaiset tarinat tuntuvat hyvältä suussa. Kerronnan rytmi on sillä tavalla soljuva, että näitä on ihana lukea ääneen. On tietysti ihana kuunnellakin. Laittaa vaikka silmät kiinni ja antautua mielikuville ja muistoille.

Kauan sitten juuri kuulin näitä ensimmäistä kertaa. Olin Normandiassa opiskelemassa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Opettaja luki ääneen ja kehotti sitten kirjoittamaan omia iloja. Pohjoisen Ranskan harmaatihkuisessa talvessa ajattelin sitä, miten lumi narskuu jalkojen alla. Oikeastaan taisin kirjoittaa kodin ja hiljaisuuden ja tuttuuden kaipuusta.

Millaisia pieniä iloja sinulla on elämässäsi? Miltä niinä hetkinä tuntuu? Mitä ajatuksia tai tunteita tai muistoja niistä soljuu? Kirjoita ihmeessä niistä.

Hannu Väisänen: Esi-isät (Otava 2017)

Hannu Väisäsen hykerryttävät ja kielellisesti rikkaat tarinat esi-isistämme ovat mielikuvituksellisia ja inspiroivia. Teoksen saatesanoissa Väisänen mainitsee, että ”ihminen ottaa mallia esi-isien tavoista, vaikkei näitä juuri näekään”. Esi-isät siis vaikuttavat elämäämme salakavalasti ja katselevat meitä jäljittelijöitään jostakin ylhäältä ”pidellen kättä suunsa edessä, jotteivat purskahtaisi nauruun…”

Väisäsen tarinoita lukiessani alkoivat oman sukuni originellit nousta hauskalla tavalla mieleen. Menneisyyden hahmot alkoivat suorastaan vaatia ylöskirjaamistaan. Varsinkin papiljotteja käyttävän Oili-tädin hahmosta avautui suora näkymä menneisyyteen ja tätiin, joka oli kampauksellaan aikaansa edellä jo vuosikymmeniä sitten.

Käykö sinulle samoin – että Väisäsen teksti tuo mieleesi eläviä kuvia sukusi henkilöistä? Mitäpä jos kirjoittaisit heidät ja heidän elämänsä tarinaksi …? Muistele hauskoja sattumuksia ja kommelluksia. Kaiva esiin valokuva-albumi muistin virkistämiseksi. Liittyykö jokin tapahtuma erityisesti kesään tai lomaan? Kirjoita ylös hersyvimmät hyväntuulen muistot ja anekdootit.

Teksti: Sini Turunen ja Kristiina Nurminen

Kuva: Jan Fidler CC BY 2.0

Tunne itsesi

Otsikon ajatelma oli kirjoitettu antiikin aikana Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa. Lauseen alkuperäistä kirjoittajaa ei tunneta. Viisauden arveltiin olevan peräisin jumalalta. Myöhemmin lukuisat filosofit ja ajattelijat ovat lainanneet lausetta omien teorioidensa tueksi. Ajatelma tuli mieleeni Hanna Brotheruksen autofiktiivistä esikoisromaania Ainoa kotini lukiessa.

Hanna Brotherus, koreografi ja tanssitaiteilija, kuvaa romaanissaan naista, joka peilaa kirjoittamisen ja muistojensa kautta suhdettaan perheenjäseniinsä ja itseensä. Teoksen minä pohtii eletyn elämän ja kokemusten vaikutusta omaan henkiseen kasvuunsa. Minäkertoja pidättää itsellään oikeuden muistoihinsa ja hänellä on tarve päästä perille omasta totuudestaan. Pohdin lukiessani: eikö ihmisellä ole jopa velvollisuus ottaa selvää itsestään? Brotheruksen teoksen kertoja haluaa selvittää itseensä kiinnittyneen ”juurakon” olemuksen ja ravistella sen irti päästäkseen vapaaksi.

Teoksen nimi on osuva: Ainoa kotini. Sitä meidän kehomme meille on. Keho, jossa voi näkyä sukumme piirteitä, mutta, joka on silti ainutlaatuinen. Keho ja sielu ovat hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kumpikin vaikuttaa toiseen niin, että jos toinen voi huonosti, niin toinenkin kärsii. Kuten silloin kun sairastaa anoreksiaa, josta minäkertojan sisko kärsii. Lukijassa herää kysymys: mikä saa ihmisen yleensä ottaen kohtelemaan ainoaa kotiaan kaltoin? Asettamaan kehon koetukselle kuinka paljon se kestää ennen kuin se menee rikki? Siihen tuskin on helppoja vastauksia, mutta jo asian tiedostaminen voi auttaa tekemään sille jotakin. Kuten vaikkapa alkaa liikkumaan enemmän.

Brotheruksen kieli on miellyttävää ja kaunista. Kerronta, jossa muistot soljuvat ja muodostavat kertomuksen lapsuudesta aikuisuuteen, toimii hyvin. Lukijalle piirtyy kuva kertojan perhesuhteista, perheessä vallinneesta ilmapiiristä ja siitä miten valintojamme ja elämänkulkuamme voivat säädellä muut kuin me itse, perheenjäsenet sekä tapahtumat, jotka vain tulevat vastaamme kutsumatta, pyytämättä. Taiteilijat joutuvat usein kohtamaan perheensä vastustusta uravalinnassaan. Kutsumuksen on oltava silloin vahva.

Brotheruksen romaani herättää henkiin omia muistoja ja piirtää esiin kuvan menneiden vuosikymmenten kotikasvatuksesta, jossa erityisesti tyttöjen piti olla kiltisti ja hiljaa. Romaani muistuttaa myös kirjoittamisen ja lukemisen voimasta välineinä itsetuntemuksen lisäämiseen. Omasta elämästään kirjoittavan tilanteessa on läsnä kaksi hahmoa: toinen, joka katsoo peiliin ja toinen, joka katsoo peilistä. Se minä, joka peilistä katsoo kirjoittajaa, ei ole enää sama kuin tapahtumahetkellä. Muistot ovat kuin postikortteja menneisyydestä – joskus haalistuneita ja ylivalottuneita, toisinaan teräväpiirteisiä, mutta ne kaikki ovat alati liikkeessä uusien muistikuvien ja kertomusten virrassa.

Matkaan itseen voisi ajatella tutkimusmatkana, jossa kulkuvälineenä toimii kirjoittaminen. Kesällä tutkimusretkeilija voisi siirtyä luonnon keskelle ja hakea innoitusta kirjoittamiseen sieltä. Seuraavan kirjoitustehtävän on laatinut Sini Turunen teoksessa Writing well. Creative writing and mental health olleen harjoituksen pohjalta.

Mukavia kirjoitushetkiä kesäisen luonnon helmassa ja antoisaa löytöretkeilyä itseen!

Puutarha

Lämmittele ensin kirjoittamalla tajunnanvirtaa 2-3 minuuttia:

Mieti, mikä on lempipuusi.
Mikä tässä puussa on sinulle erityistä?

Seuraavaksi sulje silmät. Antaudu kuvittelemaan.

Voit miettiä todellista tai täysin mielikuvituksellista paikkaa.

Kuvittele itsesi seisomaan korkean muurin eteen. Muurissa on ovi.

Kirjoita jokaisesta seuraavasta kohdasta 3 minuuttia tajunnanvirtaa. Voit myös kirjoittaa suoraan 15 minuuttia vastaamatta jokaiseen kysymykseen erikseen.

Kuvaile muuri ja ovi.

Avaat oven laajaan puutarhaan. Mitä näet suoraan edessäsi?

Kuvaile, miten puutarha on istutettu. Mitkä värit ja millaiset muodot ovat siellä hallitsevia? Millaisia kasveja siellä on?

Mitä muita elementtejä puutarhassa on? Vettä? Patsaita? Mitä?

Miltä sinusta tuntuu olla puutarhassa?

Lopuksi heitä viimeinen silmäys puutarhaasi.

Onko mitään tärkeää, mitä haluaisit sinne vielä lisätä?

Voit kirjoittaa lisää, jos tuntuu, että jotain puuttuu.

Lue rauhassa läpi, mitä olet kirjoittanut.

Millaisia asioita puutarhastasi nousee esiin? Mitä puutarha kertoo sinusta ja elämästäsi?

Miltä tuntui kirjoittaa?

Lähteet:
Deborah Philips, Liz Linington, Debra Penman. 1999. Writing well. Creative writing and mental health. London: Jessica Kingsley.
Hanna Brotherus. 2021, Ainoa kotini, Helsinki: WSOY

Teksti: Kristiina Nurminen
Tehtävä: Sini Turunen
Kuva: Adrien Millet
CC BY 2.0

Runon sylissä on suojassa, etäällä ja läsnä

Runojen kirjoittaminen on kuin legoilla rakentelua; siihen on hyvä syventyä hartaudella, mutta sitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Runon avulla voi hassutella, sanoja voi muovailla ja niillä voi leikkiä. Runolla on myös syvällisempiä vaikutuksia. Sitä käytetään niin terapian kuin itsehoidon välineenä, mutta ennen kaikkea se on metaforiin perustuvaa taidetta, joka koskettaa syvältä niin kirjoitettuna kuin luettuna.

Metaforakieli tunteiden tulkkina

Runot ovat täynnä metaforia eli kielikuvia. Metafora on vertausta voimakkaampi ilmaus, jossa asioita verrataan toisiinsa ilman kuin-sanaa. Se on vertauskuva, jonka avulla sanat muuttuvat kokemukseksi. Esimerkiksi “Hän on aurinkoni” on metafora – ei pelkkä kahden asian vertailu, vaan myös tunteiden tulkki. 

Runous, sadut ja myytit käyttävät runsaasti metaforakieltä, ja sen vuoksi ne sopivat kirjallisuuden lajeista parhaiten käsittelemään tunteita. Runot sopivat tunnetaitojen opettamiseen sellaisinaan tai yhdistettynä muuhun taidetyöskentelyyn. 

Metaforakieli on terapeuttista. Esimerkiksi metaforassa “murheiden louhikko” on yhdistetty tunne ja konkreettinen luonto. Louhikko kuuluu siis luontoon, mutta kun se korvataan ilmaisemaan murhetta, kuvasta tulee tehokas. Murhe- ja louhikko -ilmausten vuorovaikutus synnyttää metaforan voimakkuuden. Murhe saa konkreettisen kuvan. Se on tehokkaampi kuin pelkillä adjektiiveilla kuvattu ilmaisu, koska se vetoaa osin tiedostamattomasti ihmisen tunteisiin ja aisteihin. 

Metaforat ovat kuin sanataiteen miniatyyrimaalauksia, lahjoja lukijalle. Murheiden louhikko sisällyttää kuvaukseensa murheen muodon; murheita on paljon, kuin louhikossa kiviä, ja murheen tunne on terävää, kipeää ja repivää. Metafora toimii tehokkaasti tunnetasolla, kun lukija saa kokemuksen: olen tuntenut juuri tuolla tavoin. Näin ihminen voi päästä metaforakielen avulla käsittelemään vaikeitakin tunteita tai tunteita, jotka hän piilottaa itseltään.

Runous hyödyntää ja viljelee metaforia, ja sen vuoksi se on kaunokirjallisuuden lajeista kirjallisuusterapeuttisesti hoitavinta sanataidetta. Metaforien kautta runot vaikuttavat ajatteluun ja tunteisiin, ja tämän vuoksi ne tarjoavat sillan muutokseen, esimerkiksi traumaa on mahdollista ajatella vähemmän ahdistavana metaforan avulla. Metaforat kertovat lempeän epäsuorasti kipeistäkin asioista ja luovat konkreettisia kuvia tunteille. Näin ne toimivat myös lohduttajina.

Metaforat voivat avata myös uusia näkökulmia yllättävien mielikuvayhdistelmien kautta. Kirjallisuusterapiassa runoterapia on ihan oma suuntauksensa, ja usein sitä käytetään kirjallisuusterapian synonyymina. Amerikassa yleinen nimitys kirjallisuusterapialle on poetry therapy. Tämä tarkoittaa esimerkiksi päiväkirjakirjoittamista ja kaikkea omaa elämää reflektoivaa sanataidetta.

Runoterapian tutkija ja kirjailija Kim Rosenin mukaan metaforat kantavat meidät tavallisuuden maailmasta mysteerien ja ihmeiden maailmaan. Rosen käyttää oivaltavaa nimitystä ”runon anatomia”; runon rytmi, sen visuaalinen ilme ja sanojen soinnut vaikuttavat kuulijaan ja lukijaan fyysisesti ja saavat tiedostamattomasti jopa ihmisen hengityksen rytmin muuttumaan. 

Rosenin mukaan runolla on shamanistinen anatomia; runo kulkee tiedostamattoman ja tietoisen maailman välillä kuin shamaani. Hän vertaa runon rytmiä shamaanin rumpuun ja työskentelyyn. Runo on myös sukua rukoukselle.

Erityisesti lapsissa runojen kieli vapauttaa tunteita, joita lapsi ei ehkä muuten osaisi ilmaista. Runot etäännyttävät lapsen hänen reaalimaailmastaan, jolloin esimerkiksi vaikeisiin tunteisiin löytää tien helpommin, ikään kuin vahingossa. 

Runon sylissä on suojassa, etäällä ja läsnä. Se on ihmisen ikiaikainen tapa hoitaa itseään ja yhteisöään. Se on tapa opetella tuntemaan ja tunnistamaan omia tunteitaan. Runo hoitaa sisäsyntyisesti, kun jokin sana, ilmaus tai sointu herättää  – terapiatyön termiä käyttääksemme – tunnevasteen. Mitä voimakkaamman tunnevasteen runo kuulijassa aiheuttaa, sen terapeuttisempaan prosessiin se hänet johdattaa.

Sanojen hoitavassa sateessa on kevään voima; routainen jää sulaa, harmaa maa herää vihreyteen ja koivut hengittävät harson ohutta heleyttä.

Runous on ihmetyksen kieli

Runojen metaforakieli ja tiivis, ladattu ilmaisuvoima vaikuttavat voimakkaasti tunnetasolla. Runoilmaisu jättää myös väljyyttä mielikuvitukselle ja ihmettelylle. Runojen avulla voi tutkia maailmaa kuin kaleidoskoopin lävitse. Runon rytmi, liikkeellisyys, tanssillisuus ja musikaalisuus tekevät runosta  dynaamisen ja toiminnallisen.

Varsinkin lapsiryhmissä runotyöskentely on kiitollista, koska lapset oppivat runot nopeasti ulkoa. Se kulkee lapsen mukana ja on elävä muisto sekä lahja. Runossa ovat arki ja mystiikka läsnä yhtä aikaa. Se on kuin esine tai kukka, jota voi tutkia ja ihmetellä.

Runon terapeuttista luonnetta ei kannata säikähtää. Kouluissa tai harrastusryhmissä ei tehdä terapiaa, mutta runous, kuten kaikki taidetyöskentely, toimii itsehoidollisesti ja lisää itsetuntemusta. Sanoilla on parannettu aina; se on ikiaikaista perinnettä ensimmäisten shamaanien syntymästä saakka. Ihmiskunnan historiassa on aina tunnettu ja tunnustettu sanan magian voima.

Teksti: Pirkko Ilmanen

Kuva: Pirkko Ilmanen

Kirjasto on #samallapuolella

Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungeissa on kevään 2021 aikana käynnistetty kampanja #samallapuolella, joka yhdistää eri alojen ammattilaisia kiusaamisen ja väkivallan ehkäisemiseen kouluissa ja koulujen ulkopuolella. Kirjasto tuo tähän kampanjaan oman panoksensa nostamalla esiin aineistoja, joista voi löytää tietoa, vertaistukea ja toivon sanomaa. Tässä artikkelissa vinkataan erityisesti nuorille ja aikuisille suunnattuja teoksia. Kattavamman listauksen kiusaamiseen liittyvästä kirjallisuudesta löydät Vantaan kaupunginkirjaston ylläpitämältä Kirjalistat –sivustolta.

Antti Rönkä kirjoittaa koulukiusaamisesta koskettavasti autofiktiivisessä ja kiitellyssä esikoisteoksessaan Jalat ilmassa (Gummerus 2019)Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä Aaro on yliopisto-opiskelija, joka haluaisi elää normaalia, sosiaalista opiskelijaelämää, mutta menneisyyden äänet eivät jätä Aaroa rauhaan. 

Haastatteluissa mm. verkkolehdissä Lapsen maailma, Iltalehti ja Apu Rönkä on tuonut esiin teoksen autofiktiivisyyden.

Röngän kuvaus koulukiusaamisesta ja sen seurauksista on hyvin vaikuttavaa. Teoksen henkilöhahmo Aaro on puolustuskyvytön kiusaajiaan vastaan. Näin kiusaamisen mekaniikka juuri toimii. Se riisuu kiusatun aseista ja asettaa hänet selkä seinää vasten, uhrin asemaan. Kiusaamiseen puuttuminen voi olla vaikeaa jos kiusattu ei paljasta kaltoinkohteluaan kenellekään. Aarokin kiistää viimeiseen asti kiusaamisen.

Syitä siihen, että uhri pitää kiusaamisen vain omana tietonaan, voi olla monia. Kiusattu voi pelätä, että häntä ei uskota ja hän ei saa apua. Hän voi pelätä joutuvansa vielä pahempaan tilanteeseen paljastaessaan kiusaajien toimet. Voi myös olla vaikeaa hyväksyä olevansa uhrin asemassa. Usein kiusaamisen havaitsemiseksi tarvitaan tarkkanäköisyyttä.

Vähintä mitä jokainen voi tehdä kiusatun hyväksi on se, että ei mene kiusaamiseen mukaan. Uhria voi auttaa myös pieni ele, rohkaisun sanat tai ystävällisyyden osoitus. Usein kuitenkin voimme tehdä paljon enemmän. Kaikilla, jotka kiusaamisesta tietävät, on vastuunsa.

Röngän tarinassa kiusatun piinaan on luvassa myös toivoa. Ulospääsy vaikeista kokemuksista ei ole helppo, mutta se on mahdollinen.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti (Otava 2019) piirtää taitavasti esiin Inkun ja Karlan tarinan lahjakkaina, keskiluokkaisen perheen lapsina 90-luvun Suomessa. He käyvät peruskoulua pääkaupunkiseudun lähellä olevassa kehyskunnassa, jonka keskustassa on terveyskeskus, kunnantalo, kirjasto, neljä pitsaravintolaa ja seitsemän parturikampaamoa. Ja peruskoulu, jonka seinien sisällä Inkulle ja Karlalle tapahtuu pahoja asioita. Inkun ja Karlan seuraan liittyy myöhemmin lukiossa Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut Ismo, joka on myös kokenut kotipaikkakunnallaan kiusaamista. Ilmo pohtii pahuutta:

Jos syy on lasten, se tarkoittaa, että jotkut ihmiset syntyvät pahana. Että pahuus on alkuaine, joka tekee maailmassa kiertoaan.”

Kenen syy? Kysymys jää usein vaille vastausta, kiusaamiselle ei löydy järjellistä selitystä, eikä järjellistä motiivia. Uhri syyllistää usein itsensä ja tuntee itseinhoa, kuten Kauhanen mainitsee Iltalehden artikkelissa. Usein kiusaamisen perusteeksi riittää erilaisuus.

Koulumaailmassa paine olla samanlainen kuin muut saattaa saada lahjakkaan lapsen kätkemään kykynsä. Inkku kipuilee lakkaamalla tunneilla viittaamisen.

Hän ei halunnut olla priimus, hän ei halunnut olla harrastunut, hän halusi olla tavallinen, hän yritti kaikin voimin, se ei riittänyt mihinkään.

Karlan ja Inkun vapaus ja helpotus koittaa vasta heidän päästessään kehyskunnasta Helsinkiläiseen lukioon. Kiusaaminen jättää kuitenkin arvet, jotka eivät parane helpolla.

Mooses Mentulan Jääkausi (WSOY 2016) kertoo yläkouluikäisen Helmin tarinan uudessa koulussa, johon hän päätyy kun perhe muuttaa Kainuuseen. Helmi on jo leimautunut uhriksi, sillä häntä on kiusattu jo aiemmassa koulussaan. Uudessa ympäristössä uhrin osaa sovitellaan Helmin päälle melkein heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.

Helmin tarina eroaa kahdesta edellisestä tarinasta siinä, että opettaja tulee Helmin tueksi, mutta joutuu yllättäen hyvin vaikeaan tilanteeseen, jossa roolit jaetaan uudelleen.

Mentulan teos tuo mieleen sen, että uhrien selviytymiskeinot kiusaamistilanteessa voivat olla hyvin erilaisia. Toisinaan kiusattu voi siirtyä itseään puolustaakseen kiusaajan rooliin.

Lisää romaaneja, joissa teemana on kiusaaminen

Henry Aho: Arvet : romaani kiusatuista (Reuna 2015)

”Rakkaat äiti ja isä,teidän täytyy ymmärtää, että mikään ei ole teidän syytänne. Minä yritin sen minkä pystyin. En vain jaksa enää. Jossain tulee raja vastaan, ja nyt minun on aika siirtyä sen yli….” Koulukiusaamista käsittelevän nuortenromaanin takakannessa on kirje kiusatulta oppilaalta, joka päätyi itsemurhaan. Onko hän Vaasasta pikkukaupunkiin muuttanut Laila, jonka äiti on japanilainen, vai hieman tukeva tyttö jota haukutaan Suklaapossuksi? Kiusaamiseen riittää mikä tahansa muista erottava piirre. Pojista pahiten kiusataan runoja kirjoittavaa Jarkkoa. Henkilöt ovat erittäin uskottavia, ja kerronnassa kuvataan taitavasti oppilaiden kotitaustoja, oirehtimista ja selviytymiskeinoja. Kirjan tapahtumat eivät ole dokumentaarisia, mutta niissä on käytetty Teuvan lukion oppilaiden nimettöminä kirjoittamia kokemuksia. Useita nuortenkirjoja kirjoittanut Henry Aho yllättyi, miten paljon ja erilaista kiusaamista oppilaat olivat kokeneet. ”Kuka tietää, ehkä tämä kirja auttaa jotakuta. Jos vaikka vaan yhtä ihmistä, niin silloin kirja on tehnyt sen mitä halusinkin”, sanoo Aho. Arvet on rankkaa luettavaa anoreksiasta, viiltelystä, valehtelusta, jatkuvasta pelosta ja äärimmäisestä epätoivosta – ja se kaikki on todellisessa kouluelämässä surullisen totta. Suosittelemme kirjaa paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille.”
(Kustantajan takakansiteksti)

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin (Otava 2012)

Vaikuttava romaani koulukiusaamisesta ja manipuloinnin mahdista palauttaa mieleen viime vuosien terroriteot ja Myyrmannin pommi-iskun. Kun Auran äiti kuolee tapaturmaisesti, tyttären koko maailma muuttuu: uusi koti, uusi koulu, uusi äiditön elämä. Koulussa Aura joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: alkuun voimatyttö Pepistä, lopulta terroristi Ulrike Meinhofista, josta tulee hänen henkinen äitinsä. Lukioaikana Aura tapaa itseään vanhemman Henrin, joka on Auran tavoin kiinnostunut Meinhofista. Aura uneksii yhteisestä tulevaisuudesta, mutta Henrille Aura on vain väline: hänellä on käyttöä tytön vihalle ja pettymykselle. ”Meitä pelätään, mutta samalla meitä ihaillaan. Meistä tulee sankareita”, uskoo Henri. Ja niin Aura menee entisen koulunsa itsenäisyyspäivän juhlaan mukanaan reppu, jossa on pommi. Terhi Rannelan vahvasti yhteiskunnallinen romaani on traaginen kuvaus nuoresta, jolla ei ole ketään kehen tukeutua vaikeina hetkinä. (Kustantajan takakansiteksti)

Arja Puikkonen: Liitopoika (Karisto 2019)

Aku aloittaa uudessa yläkoulussa rankan kiusaamisvaiheen jälkeen, mutta poika, joka harrastaa ompelua ja keppariaskartelua, ei ole kova sana uudessakaan koulussa. Onneksi on vanha kaveri Maaria, ja vähitellen Aku tutustuu bisneksiensä kautta myös Janetiin, tunnettuun keppariguruun. Eräänä päivänä Maaria saa houkuteltua Akunkin kokeilemaan ratsastamista, ja vähä vähältä Aku imeytyy harrastukseen yhä syvemmälle. Hän saa vaihtokaupassa itselleen hevosen, joka on tarkoitus myydä pian pois, mutta toisin käy. Liitopojasta tulee Akulle ystävä. Hienovireinen nuortenromaani kertoo omapäisen ja taiteellisen pojan kamppailusta ympäristön paineita vastaan. Arja Puikkonen kuvaa tiiviin harrastuspiirin ja mielikuvituksen tuomaa lohtua ja voimaa koskettavasti ja lämmöllä, huumoria unohtamatta. (Kustantajan takakansiteksti)

Jay Asher: Kolmetoista syytä (Otava, 2014)

Pysäyttävä esikoisteos. Clay Jensen saa salaperäisen paketin, jonka sisältä paljastuu hänen luokkatoverinsa ja entisen ihastuksensa Hannah Bakerin äänittämiä kasetteja. Kaseteilla Hannah kertoo syyn siihen, miksi päätti elämänsä kaksi viikkoa aikaisemmin, ja mitkä 13 syytä johtivat tähän äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon. Vain kuuntelemalla nauhan Clay voi saada selville miksi hän itse on päätynyt Hannahin listalle. (Kirjan takakansiteksti)

Kirjan pohjalta on julkaistu myös Netflix-sarja. Johanna Valjakka on arvioinut kirjaa ja sarjaa Lukufiiliksen artikkelissaan.

Tietokirjoja kiusaamisesta


Satu Kaski ja Vesa Nevalainen: Jo riittää : irti kiusaamisesta ja kiusaajista (Kirjapaja 2017)

Kiusaamista on ollut aina ja sitä on aina liikaa – ryhmän ulkopuolelle jättämistä, vähättelyä, asiatonta arvostelua, mollaamista. Kaikki nämä ovat arkipäivää, nykyään myös netissä ja sosiaalisessa mediassa. Pahimmillaan kiusaaminen johtaa syrjäytymiseen, mielenterveysongelmiin ja jopa itsemurhaan. Jokaiseen kiusaamistapaukseen tulee puuttua vakavasti ja tosissaan. Vain silloin työpaikoilla, kouluissa kuin muissakin yhteisöissä voidaan taata, että ne toimivat mahdollisimman hyvin ja kaikilla on turvallinen olo. Satu Kaski ja Vesa Nevalainen avaavat teoksessaan kiusaamista ilmiönä, kiusaamisen psykodynamiikkaa ja kiusaamisen erilaisia muotoja. He kertovat, mitä kiusaaminen on, miten siihen pitäisi puuttua ja kuinka se saadaan loppumaan. Teos on hyödyllistä luettavaa kaikille omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneille. (Kirjan takakansiteksti)

Anna-Liisa Lämsä (toim.) Mun on paha olla – näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin (PS-kustannus 2009)

Miten lapset ja nuoret kokevat kiusatuksi tulemisen? Kuinka he voivat selviytyä elämässään minäkuvaa haavoittavista kokemuksista huolimatta? Mun on paha olla kertoo lasten ja nuorten psyykkiseen hyvin- ja pahoinvointiin liittyvistä kokemuksista, kasvun tukemisen keinoista sekä itsetuntoon ja sosiaaliseen toimintakykyyn tulleiden haavojen parantamisesta. Kirjassa tarkastellaan myös kasvattajien eettistä vastuuta sekä lasten ja nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin taustoja. Lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin tukemista ja edistämistä lähestytään aidon ja välittävän kohtaamisen, itsetuntemuksen edistämisen näkökulmista. (Takakansiteksti)

Apua kiusaamiseen?

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa osapuolina eivät ole pelkästään kiusaaja ja uhri, vaan myös apurit, sivulliset ja välinpitämättömät (Kaski & Nevalainen 2017, 158). Velvollisuus puuttua koulussa tapahtuvaan kiusamiseen on kaikkien vastuulla, mutta ensisijaisesti vastuussa ovat vanhemmat, opettajat ja kouluympäristössä työskentelevät aikuiset. Työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen puuttumisesta ovat vastuussa esimiehet, mutta periaatteessa kaikki ovat vastuussa siitä, että työpaikalla säilyy hyvä henki.

Taiteen avulla tunnekokemuksiin voi ottaa etäisyyttä

Kiusaaminen vaikuttaa ihmisen itsetuntoon. Itsetuntoa voi kohottaa itsetuntemuksen avulla. Voit esimerkiksi listata omia onnistumisiasi ja taitojasi. Voit keskittyä itsellesi läheiseen taidemuotoon ja ilmaista omia tuntemuksiasi taiteen kautta. Voit pohtia omaa tulevaisuuttasi ja haaveilla siitä.

Usein on hyödyllistä saada selvitetyksi kaoottisia ajatuksia. Kirjoittamalla voi jäsentää tapahtumia. Voit kirjoittaa kertomuksesi myös fiktiiviseen muotoon, jos se on sinulle helpompaa. Rakenna tarinastasi näytelmä tai kirjoita satu, jossa voit ottaa etäisyyttä asioihin. Sankarihahmon kautta voit ammentaa itsellesi voimaa. Kuvittele millä tavoin kiusaajan valta sinuun päättyy. Kirjoita tarinaasi onnellinen loppu ja saat uskoa tulevaisuuteen.

On tärkeää, että negatiiviset tunteet eivät pääse kiertymään noidankehäksi, josta ei ole ulospääsyä. Voit purkaa kielteiset tunteet esimerkiksi kirjeeseen, jota ei lähetetä. Kirjoita kiusaajallesi kirje, jossa kerrot miten pahalta sinusta tuntuu. Asetu sen jälkeen kiusaajan rooliin ja kirjoita kirje, jonka haluaisit saada häneltä vastaukseksi omaan kirjeeseesi.

Älä jää yksin ongelmiesi kanssa, vaan kerro niistä vanhemmille, luotettavalle aikuiselle, opettajalle, koulukuraattorille, esimiehelle. Tartu mahdollisuuksiin auttaa itse itseäsi hankkimalla tietoa ja vertaistukea tai ammattiapua. Kaikesta voi selviytyä ja sinä olet oman itsesi paras ystävä, joten kohtele itseäsi hyvin ja arvostaen, sillä sinä olet arvokas.

Teksti: Kristiina Nurminen
Kuva: Flickr kiran kumar CC BY 2.0