Hyvän tuulen novelleja kesäpäivien iloksi

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä (Nemo 2011)

Lintujen käytännöllisyydestä on omaperäinen hupaisa hurmaava vallaton tapaus! Nämä novellit (tai ehkä enemmänkin pakinat) ovat aivan vinksahtaneita. Kokoelma on eräänlainen elämän ohjekirja. Ainakin melkein. Sillä arjen pienet ja suuret asiat ovatkin ihan jotain muuta kuin mitä itsestään selvästi näyttävät olevan.

Linnut estävät ihmisiä katoamasta, suklaarusinoita otetaan evääksi, kun lähdetään eksymään, henkisen taakan kantajalle annetaan ergonomisia ohjeita. Pohditaan tervehtimisen vaaroja, huomaamattomaksi muuttumisen ongelmallisuutta, mielen painavuutta ja kepeyttä, tavallisia ja epätavallisia valintoja.

Tarinat ovat hihityttävän hyväntahtoisia, lempeän autereisen tunnelman luettavaa. Ainakin melkein. Sieluun hiipii kirpeitä ja haikeita haituvia. Parhaimmat novelleista ovat salaviisaita palasia elämästä: ne miettivät uskaltamista, rutiineihin kiinnittymistä ja niiden rikkomista, ihmisten kohtaamista ja kohtaamattomuutta, itsensä kadottamista.

Yhtä kaikki arki näyttää nyt ihmeellisemmältä, oivaltavammalta, täydemmältä. Tuntuu uteliaalta ja pilkahtelevan hilpeältä.

Jos ottaisin suklaarusinoita evääksi, jättäisin silmälasit kotiin ja alkaisin eksyä? Seuraisin tuulessa leijailevaa karkkipaperia. Kääntyisin risteyksessä, kun koiraa pissatetaan. Tutkisin seinillä kiipeileviä muratteja. Palaisin takaisin, kun suklaarusinat loppuvat…

Nämäkin tarinat sopivat ääneen luettavaksi. Lauseet ovat toisinaan sen verran pitkiä ja pilkkuisiakin, että minua hengästyttää. Mutta silloin hidastan, yritän lakata kiirehtimistä sanojen edelle, ajattelen pilkkuja tauoiksi, jolloin voin hengittää. Kertomukset avautuvat paremmin, kun niissä on pieniä taukoja, joissa ajatuksilla on ilmaa nivoutua toisiinsa.

Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja (Otava 1999)

”Miltä tuntuu lukea lehteä kaikessa rauhassa aamiaispöydässä kahvin ja paahtoleivän tuoksuessa? Entä miltä tuntuu sunnuntaina illansuussa, kun mieluisat päivällisvieraat ovat juuri lähteneet ja vielä on runsaasti aikaa myös itselle? Millaista on retkeillä tuoksuvassa metsässä vanhojen ystävien kanssa kesän lopulla? Miltä tuntuu kevätpäivänä, kun aurinko ensimmäisen kerran paistaa täydeltä terältä?”

Tässä kapoisessa kokoelmassa on tarinoita arkisista asioista ja pienistä tuokioista. Niistä hetkistä, jotka toistuvat, mutta jotka eivät koskaan ole samanlaisia. Semmoisista, jotka eivät kiidä ohi, mutta jotka hiljalleen haipuvat, eikä niistä enää saa kiinni kuin tunnelmia ja tunteita. Merkillisen erityisistä hetkistä, joista aukeaakin kokonainen elämä.

Hiekkarannalla lukemisesta, elokuvista, kirjastoautosta. Omenakellarista, sunnuntain aamuista ja illoista, villapaidoista, yllätyskutsuista. Tuokiot ovat rauhallisia ja mietiskeleviä. Vaikka niissä kuhisisi toimintaa, sitä pysähtyy ja hengittää. Hengähtää. Sitten alkaa kellua menneisiin, kaipuisiin, toiveisiin, omaan paikkaan siinä hetkessä ja toisissa hetkissä, ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen ja kuitenkin yhteyteen toisten ja maailman kanssa.

Monessa ilossa onkin ripaus surumielisyyttä, katoamisen ja tavoittamattomuuden haikeutta. Seuraavat siemaukset olutta eivät voi olla yhtä kuohkeita ja kultaisia kuin ensimmäinen. Kun aamu kulkee päivään, onkin kaikkein paras jo ohi. Vuodenajat taittuvat toisiinsa niin kuin kesän hiekka viilenee ja vadelmapensaan takana on jo syksy. Silti jokaisesta kertomuksesta jää hyvä mieli. Lempeä ja hyväksyvä olo. Nämä ovat hyvin onnellistuttavia!

Muutaman sivun mittaiset tarinat tuntuvat hyvältä suussa. Kerronnan rytmi on sillä tavalla soljuva, että näitä on ihana lukea ääneen. On tietysti ihana kuunnellakin. Laittaa vaikka silmät kiinni ja antautua mielikuville ja muistoille.

Kauan sitten juuri kuulin näitä ensimmäistä kertaa. Olin Normandiassa opiskelemassa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Opettaja luki ääneen ja kehotti sitten kirjoittamaan omia iloja. Pohjoisen Ranskan harmaatihkuisessa talvessa ajattelin sitä, miten lumi narskuu jalkojen alla. Oikeastaan taisin kirjoittaa kodin ja hiljaisuuden ja tuttuuden kaipuusta.

Millaisia pieniä iloja sinulla on elämässäsi? Miltä niinä hetkinä tuntuu? Mitä ajatuksia tai tunteita tai muistoja niistä soljuu? Kirjoita ihmeessä niistä.

Hannu Väisänen: Esi-isät (Otava 2017)

Hannu Väisäsen hykerryttävät ja kielellisesti rikkaat tarinat esi-isistämme ovat mielikuvituksellisia ja inspiroivia. Teoksen saatesanoissa Väisänen mainitsee, että “ihminen ottaa mallia esi-isien tavoista, vaikkei näitä juuri näekään”. Esi-isät siis vaikuttavat elämäämme salakavalasti ja katselevat meitä jäljittelijöitään jostakin ylhäältä “pidellen kättä suunsa edessä, jotteivat purskahtaisi nauruun…”

Väisäsen tarinoita lukiessani alkoivat oman sukuni originellit nousta hauskalla tavalla mieleen. Menneisyyden hahmot alkoivat suorastaan vaatia ylöskirjaamistaan. Varsinkin papiljotteja käyttävän Oili-tädin hahmosta avautui suora näkymä menneisyyteen ja tätiin, joka oli kampauksellaan aikaansa edellä jo vuosikymmeniä sitten.

Käykö sinulle samoin – että Väisäsen teksti tuo mieleesi eläviä kuvia sukusi henkilöistä? Mitäpä jos kirjoittaisit heidät ja heidän elämänsä tarinaksi …? Muistele hauskoja sattumuksia ja kommelluksia. Kaiva esiin valokuva-albumi muistin virkistämiseksi. Liittyykö jokin tapahtuma erityisesti kesään tai lomaan? Kirjoita ylös hersyvimmät hyväntuulen muistot ja anekdootit.

Teksti: Sini Turunen ja Kristiina Nurminen

Kuva: Jan Fidler CC BY 2.0

Tunne itsesi

Otsikon ajatelma oli kirjoitettu antiikin aikana Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa. Lauseen alkuperäistä kirjoittajaa ei tunneta. Viisauden arveltiin olevan peräisin jumalalta. Myöhemmin lukuisat filosofit ja ajattelijat ovat lainanneet lausetta omien teorioidensa tueksi. Ajatelma tuli mieleeni Hanna Brotheruksen autofiktiivistä esikoisromaania Ainoa kotini lukiessa.

Hanna Brotherus, koreografi ja tanssitaiteilija, kuvaa romaanissaan naista, joka peilaa kirjoittamisen ja muistojensa kautta suhdettaan perheenjäseniinsä ja itseensä. Teoksen minä pohtii eletyn elämän ja kokemusten vaikutusta omaan henkiseen kasvuunsa. Minäkertoja pidättää itsellään oikeuden muistoihinsa ja hänellä on tarve päästä perille omasta totuudestaan. Pohdin lukiessani: eikö ihmisellä ole jopa velvollisuus ottaa selvää itsestään? Brotheruksen teoksen kertoja haluaa selvittää itseensä kiinnittyneen “juurakon” olemuksen ja ravistella sen irti päästäkseen vapaaksi.

Teoksen nimi on osuva: Ainoa kotini. Sitä meidän kehomme meille on. Keho, jossa voi näkyä sukumme piirteitä, mutta, joka on silti ainutlaatuinen. Keho ja sielu ovat hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kumpikin vaikuttaa toiseen niin, että jos toinen voi huonosti, niin toinenkin kärsii. Kuten silloin kun sairastaa anoreksiaa, josta minäkertojan sisko kärsii. Lukijassa herää kysymys: mikä saa ihmisen yleensä ottaen kohtelemaan ainoaa kotiaan kaltoin? Asettamaan kehon koetukselle kuinka paljon se kestää ennen kuin se menee rikki? Siihen tuskin on helppoja vastauksia, mutta jo asian tiedostaminen voi auttaa tekemään sille jotakin. Kuten vaikkapa alkaa liikkumaan enemmän.

Brotheruksen kieli on miellyttävää ja kaunista. Kerronta, jossa muistot soljuvat ja muodostavat kertomuksen lapsuudesta aikuisuuteen, toimii hyvin. Lukijalle piirtyy kuva kertojan perhesuhteista, perheessä vallinneesta ilmapiiristä ja siitä miten valintojamme ja elämänkulkuamme voivat säädellä muut kuin me itse, perheenjäsenet sekä tapahtumat, jotka vain tulevat vastaamme kutsumatta, pyytämättä. Taiteilijat joutuvat usein kohtamaan perheensä vastustusta uravalinnassaan. Kutsumuksen on oltava silloin vahva.

Brotheruksen romaani herättää henkiin omia muistoja ja piirtää esiin kuvan menneiden vuosikymmenten kotikasvatuksesta, jossa erityisesti tyttöjen piti olla kiltisti ja hiljaa. Romaani muistuttaa myös kirjoittamisen ja lukemisen voimasta välineinä itsetuntemuksen lisäämiseen. Omasta elämästään kirjoittavan tilanteessa on läsnä kaksi hahmoa: toinen, joka katsoo peiliin ja toinen, joka katsoo peilistä. Se minä, joka peilistä katsoo kirjoittajaa, ei ole enää sama kuin tapahtumahetkellä. Muistot ovat kuin postikortteja menneisyydestä – joskus haalistuneita ja ylivalottuneita, toisinaan teräväpiirteisiä, mutta ne kaikki ovat alati liikkeessä uusien muistikuvien ja kertomusten virrassa.

Matkaan itseen voisi ajatella tutkimusmatkana, jossa kulkuvälineenä toimii kirjoittaminen. Kesällä tutkimusretkeilija voisi siirtyä luonnon keskelle ja hakea innoitusta kirjoittamiseen sieltä. Seuraavan kirjoitustehtävän on laatinut Sini Turunen teoksessa Writing well. Creative writing and mental health olleen harjoituksen pohjalta.

Mukavia kirjoitushetkiä kesäisen luonnon helmassa ja antoisaa löytöretkeilyä itseen!

Puutarha

Lämmittele ensin kirjoittamalla tajunnanvirtaa 2-3 minuuttia:

Mieti, mikä on lempipuusi.
Mikä tässä puussa on sinulle erityistä?

Seuraavaksi sulje silmät. Antaudu kuvittelemaan.

Voit miettiä todellista tai täysin mielikuvituksellista paikkaa.

Kuvittele itsesi seisomaan korkean muurin eteen. Muurissa on ovi.

Kirjoita jokaisesta seuraavasta kohdasta 3 minuuttia tajunnanvirtaa. Voit myös kirjoittaa suoraan 15 minuuttia vastaamatta jokaiseen kysymykseen erikseen.

Kuvaile muuri ja ovi.

Avaat oven laajaan puutarhaan. Mitä näet suoraan edessäsi?

Kuvaile, miten puutarha on istutettu. Mitkä värit ja millaiset muodot ovat siellä hallitsevia? Millaisia kasveja siellä on?

Mitä muita elementtejä puutarhassa on? Vettä? Patsaita? Mitä?

Miltä sinusta tuntuu olla puutarhassa?

Lopuksi heitä viimeinen silmäys puutarhaasi.

Onko mitään tärkeää, mitä haluaisit sinne vielä lisätä?

Voit kirjoittaa lisää, jos tuntuu, että jotain puuttuu.

Lue rauhassa läpi, mitä olet kirjoittanut.

Millaisia asioita puutarhastasi nousee esiin? Mitä puutarha kertoo sinusta ja elämästäsi?

Miltä tuntui kirjoittaa?

Lähteet:
Deborah Philips, Liz Linington, Debra Penman. 1999. Writing well. Creative writing and mental health. London: Jessica Kingsley.
Hanna Brotherus. 2021, Ainoa kotini, Helsinki: WSOY

Teksti: Kristiina Nurminen
Tehtävä: Sini Turunen
Kuva: Adrien Millet
CC BY 2.0