KÄVELEMISEN HYVÄÄ TEKEVÄ VAIKUTUS

Kuva: Outdoors Finland CC BY 2.0

Keväällä 2020 koronapandemian puhjettua kävijämäärät luonnonpuistoissa nousivat hyvin selvästi. Monet halusivat virkistäytyä kävelemällä avaran taivaan alla, metsän tuoksuja hengittäen. Hidas kuljeskelu metsässä, keskittyminen meneillään olevaan hetkeen, lintujen ääniin ja tuulen suhinaan voi auttaa jaksamaan arjessa. Seuraavassa artikkelissa tarkastelen kävelemistä erityisesti filosofisen kirjallisuuden kautta.

Yksi luonnossa kuljeskelun, vapaan ja joutilaan vaeltamisen ihanuutta ylistävä teos on yhdysvaltalaisen luontokirjailijan ja filosofin Henry David Thoreaun essee Walking, joka ilmestyi alunperin The American Monthlyn kesäkuun numerossa 1862. Markku Envall on suomentantanut teoksen nimellä Kävelemisen taito (Jack-in-the-box 1997, Basam Books 2008, 2013).

Thoreau kuvaa kävelemisen kokonaisvaltaista elämystä, seikkailua aisteille ja mielelle sekä läsnäoloa siinä hetkessä kun jalka painuu limenvihreään sammaltyynyyn ja ilmassa erottuu suon tuoksu. Kävelyn aikana Thoreau neuvoo jättämään häiritsevät asiat ja arjen murheet syrjään. Hän kysyy yksinkertaisesti:

Mitä tekemistä minulla on metsässä jos ajattelen jotakin muuta kuin metsää?

Thoreau kannustaa kävelemään villissä luonnossa, jonka kauneutta ja vaikuttavuutta hän ylistää, mutta hän ennakoi, että “…saattaa tulla se päivä, jolloin maa erotetaan aidalla […], kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.”

Onneksi meillä Suomessa on jokamiehen oikeus kulkea luonnossa, mutta on syytä olla tarkka, jottei jätä jälkeensä roskia, jotka loukkaavat luonnon kauneutta ja aiheuttavat maanomistajille mielipahaa sekä ylimääräistä vaivaa. Kotikunnassani luontopolku jouduttiin keväällä 2020 sulkemaan joksikin aikaa roskaamisen ja häirinnän vuoksi.

Thoreaun teksti avaa nykylukijalle kiehtovasti maailmaa, jolloin koskematonta luontoa riitti jokapuolella. Teos koskettaa tälläkin tasolla nykyajan lukijaa, jonka suhde luontoon on muuttunut, kun valosaaste estää näkemästä Thoreaun ylistämää kirkasta tähtitaivasta. Villiä luontoa saa etsiä kauempaa asutuksesta, mutta siellä se yhä odottaa ja kutsuu meitä, sillä meidän onneksemme luonto on sinnikäs. Lähellä oleva kaupunkiluontokin voi olla keidas, joka ilahduttaa ja virkistää. On suorastaan liikuttavaa nähdä asfalttiin syntyneestä halkeamasta valoa kohti työntyvä voikukka.

Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (Basam Books 2015) tarjoaa nykyajan filosofisen näkemyksen kävelemiseen. Aivan kuten Thoreau, myös Gros erottaa kävelemisen urheilusta – tekniikasta, pisteistä, säännöistä ja tuloksista. Gros haluaa erottaa kävelyn myös kaupallisuudesta: kävelemiseen tarvitaan vain kaksi jalkaa. Thoreaun tavoin Gros korostaa, että kävelylle lähtiessä on hyvä luopua huolten taakasta, päättää esimerkiksi, että ei ota töitä mukaan.

Toisaalta kävely voi myös edistää luovuutta ja ongelmien ratkaisemista. Gros pohtii aihetta kuuluisien taiteilijoiden ja filosofien esittämien ajatusten kautta:

Istukaa niin vähän kuin mahdollista; antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla.

Nietzsche

Usein kävellessä voi todella huomata jonkin ongelman ratkeavan kuin itsestään. Jean-Jacques Rousseau väitti kävelemisen olevan omalle kirjoittamiselleen välttämätöntä ja mainitsee, että “maaseutu on kirjoitushuoneeni”.

Gros tarjoaa lukijalle viihdyttävän ja monipuolisen näkökulman kävelemiseen. Kuuluisat kävelijät kuten Rimbaud, Nietzsche, Kant ja Rousseau sekä heidän ainutlaatuinen tapansa kävellä on esitelty eläytyen ja kiinnostavasti.

Jyrki Vainonen pohtii kävelemistä ja jalkaisin kulkemista useista eri näkökulmista esseekokoelmassaan Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Kirjailijan matkassa kävelemme paitsi Suomessa, myös Irlannissa ja Afrikassa. Afrikassa käveleminen avaa länsimaisen ihmisen silmät näkemään yksinkertaisen ja kulutuskeskeisen elämäntavan eron. Tavaroiden paikasta toiseen raahaminen on raskasta, joten onnellinen on hän, joka omistaa vähän. Olemmehan mekin täällä jo alkaneet konmarituksen, kun tavarataivas on osoittautunut karuselliksi, jonka kyydissä on vaikea saada kiinni jostakin todellista onnea tuovasta asiasta.

Vainosen jäljet johdattavat kävelemään myös puutarhassa ja hautausmailla, mikä on usein hyvin rauhoittavaa ja inspiroivaa. Tässäkään teoksessa kävelemiseen ei liity suorittamista. Tärkeää ei ole edes perillepääsy, vaan askel askeleelta jatkuva matka, jonka aikana voi nähdä ja kokea asioita aistit herkistyneinä.

Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kolme esseetä Alice Martinin suomentamana teoksessa Kävelyretkistä tarjoilevat lukijalle unelmia vapaudesta ja onnesta, maisemaestetiikkaa brittityyliin sekä leppoisan valonhämyisiä tunnelmia.

Stevenson korostaa maltillista keskitietä – ei pidä kävellä vetelehtien, mutta ei myöskään rääkätä itseään liiallisella suorittamisella. Kävelijän tulisi lähteä matkaan yksin, jotta voi olla täysin vapaa pysähtelemään missä mieleen juolahtaa, eikä kävelijä ole sidottu toisen kävelijän vauhtiin. Kulkija voi myös yksin ollessaan aistia vapaasti vaikutelmia kaikesta näkemästään.

Olisi oltava kuin huilu, kaikkien tuulten soiteltava.

Pois puheenkaakatus, Stevenson kirjoittaa, sillä puhe häiritsee mietteliästä hiljaisuutta, rauhaa ja humaltumista raittiista ilmasta.

Kulkijan kahleetonta vapautta ei saisi myöskään häiritä kello tai kalenteri. Stenvenson hehkuttaa:

Jos onnistuisi elämään koko elämänsä kellosta vapaana, tulisi eläneeksi ikuisesti.

Kauniissa maisemassa on helppo kokea esteettisiä elämyksiä, mutta entäpä sitten, jos on tyydyttävä rämpimään rämeikköjä? Teokseen sisältyvässä, viimeisessä esseessään Ikävien paikkojen viehätyksestä Stevenson tuo esiin kiinnostavan ajatuksen:

Jos maisema vaikuttaa ajatuksiin, niin yhtä lailla ajatukset vaikuttavat maisemaan.

Voimme vaikuttaa ajatuksillamme siihen miten otamme vastaan maiseman. Opimme elämään maiseman kanssa kuin riitaisan puolison ja nauttimaan siitä mikä on nautittavaa, viipymään sen ääressä mikä tuottaa iloa.

Vietnamilainen runoilija ja zenmestari Thich Nhat Hahn jatkaa runollisessa teoksessaan Opas kävelymeditaatioon (suomentanut Thieu Nghiem) samankaltaisten ajatusten kehittelyä kuin edellisissäkin teoksissa, mutta nyt mukana on vahvasti tietoisen läsnäolon näkökulma. Käveleminen ja meditaatio muodostavat kokonaisuuden, jota harjoittamalla on mahdollista häivyttää suruja ja saada elämään enemmän rauhaa ja iloa. Kirjassa on harjoituksia ja kirjoittajan omia kokemuksia.

Arthur Hugh Sidgwickin (1882–1917) Walking Essays teoksen julkaisemisesta on jo yli 100 vuotta, mutta Asmon Kosten suomentamana Kävelyesseiden (Nasta Muumio 2014) sisältö puhuttelee yhä nykylukijaa monin tavoin. Teoksesta on Kiiltomato -verkkolehdessä Anna Tomin mainio artikkeli Kävelyn opinkappaleet.

Sidgwick käsittelee esseissään mm. kävelyä ja keskustelua, kävelyä ja urheilua, kävelyä kanssakäymisen muotona, kävelyä kirjallisuudessa ja kävelyvarusteita.

Sidgwickin mielestä käveleminen ja puhuminen voidaan yhdistää, mutta todellisen puhumisen ja todellisen kävelyn yhdistäminen synnyttää ongelman. Kävellessä vakavan keskustelun sijaan voisi pölistä, lörpötellä tai vaikkapa laulaa. Sidgwick painottaa kuitenkin, että kävelijät eivät ole epäsosiaalisia, synkkämielisiä tuppisuita, vaan heillä on ystävällinen asenne kanssaihmisiä kohtaan ja he ovat kyllä sosiaalisia silloin kun se heille sopii. Sidgwick arveleekin syytösten epäsosiaalisuudesta perustuvan siihen, että kävelijät lähtevät liikkeelle vapaapäivänä, sunnuntaina, jonka useat ihmiset varaavat seurusteluun.

Itseäni viehätti erityisesti paitsi Sidgwickin kiinnostavat ajatukset, myös kärkevä ja englantilaisen kuivan huumorin höystämä tyyli kirjoittaa. Tyyli on mukana kaikissa esseissä, mutta erityisen hykerryttävänä pidin esseetä Kävelyvarusteet, jossa Sidgwick mm. pohdiskelee vastakkainasettelua, joka syntyy kahden koulukunnan, saappaiden ja kenkien kannattajien välille. Vai mitä sanotte tästä:

Mutta näinä aikoina ihmiset väittävät mitä tahansa vastaan ja on syntynyt valtava kengillä kävelijöiden koulukunta, joka kieltää saappailla kävelyn selviön ja on valmis muodostamaan uuden järjestelmän kieltäymisensä ympärille.

Sidgwick painottaa, että tällainen vastakkainasettelu on täysin vierasta kävelijän ystävälliselle luonteelle. Unohtakaamme siis kaikenlaiset painolastit ja taakat ja nauttikaamme kävelyn hyvää tekevästä vaikutuksesta.

LÄHTEET

Gros, Frédéric. 2015: Kävelyn filosofiaa. Helsinki: Basam Books.
Thoreau, Henry David. 3. p. 2015. Kävelemisen taito. Helsinki: Basam Books.
Sidgwick, Arthur Hugh. 2014. Kävelyesseet. Helsinki: Nasta muumio.
Stevenson. Robert Louis. 1997. Kävelyretkistä. Helsinki: Jack-in-the-box.
Thic Nhat Hanh. 2012. Opas kävelymediaatioon. Helsinki: Basam Books.
Vainonen, Jyrki. 2014. Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Helsinki: Basam Books.

Perintötekijät

Kuva: Ivan CC BY 2.0

Perintötekijät on norjalaisen kirjailijan Vigdis Hjorthin vuonna 2019 ilmestyneen romaanin nimi. Sana viittaa myös biologiaan ja saa ajattelemaan kysymystä siitä, mikä meidät lopulta muokkaa sellaisiksi kuin olemme.

Hjorthin romaanista on jo aiemmin kirjoitettu ja keskusteltu julkisuudessa paljon, esimerkiksi Ylen sivuilla, Helsingin Sanomissa ja kirjablogeissa kuten Kirsin book club ja Helmi Kekkonen.

Teoksen herättämä kohu johtuu siitä, että teosta on luettu autofiktiivisenä ja sillä on katsottu olevan yhteyksiä todellisuuteen, kirjailijan omaan perheeseen. Asiaa ei ole auttanut edes se, että kirjailija on kertonut teoksen olevan fiktiota – onhan sen päähenkilökin Bergljot eikä Vigdis. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että kautta aikojen kirjailijat ovat käyttäneet teoksissaan oman elämänsä kokemuksia materiaalina. Kuinka ylipäätään olisi edes mahdollista kirjoittaa itsensä ulkopuolelta?

Tässä blogikirjoituksessa en kuitenkaan paneudu teoksen kirjallisiin ansioihin tai totuus vastaan fiktio näkökulmaan, vaan tarkastelen ajatuksia, joita teos minussa lukijana herätti.

Teoksen tapahtumat kiertyvät perinnönjaon ympärille. Esiin nousee kysymys siitä kohdellaanko lapsia tasapuolisesti ja jos ei kohdella niin miksi ei? Voivatko epäoikeudenmukaisesti kohdellut hyväksyä osansa, vai nousevatko he kapinaan ja vaativat perinnönjakoon tasapuolisuutta? Miten tapahtumat vaikuttavat sisarusten välisiin suhteisiin? Entä mitä kaiken taustalla piilee? Mikä on se synkkä salaisuus, joka perheessä on haudattu?

Perinnönjakoon liittyvät kiistat saattavat toisinaan kasvaa absurdeiksi näytelmiksi, joissa riidellään vaikka polkupyörän pumpusta. Taustalla vaikuttaa kuitenkin hyvin monimutkainen syiden ja seurausten verkosto, jota Hjorth tässä romaanissaan kuorii auki sivu sivulta kuin sipulia.

Teoksen yksi vahva sanoma on se, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Paranemista ja anteeksiantamista edesauttaa se, että väärintekijä tunnustaa tosiasiat ja kantaa tekojensa seuraukset. Uhrin ei tarvitse tällöin taistella oikeudestaan tuntea vihaa, surua ja pettymystä. Lopulta myös anteeksianto voi olla mahdollista. Teos sai toisaalta myös miettimään mitä kaikkea voi ylipäätään antaa anteeksi?

Kaikilla perheenjäsenillä on oma totuutensa ja todellisuutensa. Faktat ovat faktaa, mutta niiden oheen kutoutuu harmaita alueita, jotka peittyvät vuosien mittaan tomuun, jonka alta alkuperäistä totuutta on vaikea erottaa. Kaikkea ei halua välttämättä nähdä ja voi myös kysyä milloin pään kääntäminen muualle on hyväksyttävää vai onko se?

Muistelukirjoittamisen ja sukutukimuksen näkökulmasta teos nosti esiin myös sen, mikä vaikutus perhesalaisuuksilla voi olla ja kuinka salaisuuden taakka siirtyy jopa tuleville sukupolville. Tästä aiheesta on Pirkko Siltala kirjoittanut mainion teoksen Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien (Therapeia-säätiö 2016).

Hjorth tuo perheen kipupisteet esiin oivallisella tavalla. Kaikella on hintansa, totuuden kertomisellakin ja totuuden etsintä ja toisaalta sen kätkentä kääntävät perheenjäsenet toisiaan vastaan. On tehtävä kipeitä valintoja.

Kirjan kansi on pehmeän, usvaisen harmaa. Taivaasta lankeaa maata kohden viivasto, joka tuo mieleen surun ja kyyneleet. Bergljot kipuilee romaanissa isänsä kuoleman jälkimainingeissa, suhteissaan läheisiinsä ja itseensä, mutta jossakin kajastaa aina rahtunen valoa, joka kirkastaa synkimmät hetket. Toisinaan se valo voi tulla ystävältä, joka ojentaa auttavan kätensä juuri silloin kun on vuorokauden pimein hetki. Kaikkein eniten valon tarvitsee kuitenkin loistaa omasta sisimmästä. Romaanin tarina on rankka, toisaalta se kertoo myös siitä että rankoista kokemuksistakin voi selviytyä.

LÄHTEET:

Hjorth, Vigdis. 2019. Perintötekijät  (suomentanut Katriina Huttunen). Helsinki: S&S.