Anne Heimo, Tuula Juvonen ja Heidi Kurvinen:
Opas muistitietohaastattelun tekemiseen (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2021)

Opas on tarkoitettu avuksi kaikille, jotka suunnittelevat perhehistorian tallentamista haastattelujen avulla, tarvitsevat tietoa sukututkimuksen tarpeisiin, historiikin kirjoittamiseen tai tekevät opinnäytettä. Kirjassa käydään läpi muistitietohaastattelun vaiheet suunnittelusta toteutukseen ja arkistointiin asti.

Selkeässä, käytännöllisessä, tiiviissä ja asiantuntevassa oppaassa käsitellään myös tietosuojalakiin liittyviä asioita haastateltavien kannalta ja annetaan ohjeet kuinka haastattelijan tulee rekisterinpitäjänä toimia.

Tärkeää on tarttua toimeen silloin kun se on vielä mahdollista. Usein iäkkäät sukulaiset suostuvat mielellään haastatteluihin – onhan se heille itselleenkin kiehtova tilaisuus tulla kuulluksi menneestä, jonka he usein muistavat nykyisyyttä paremmin.

Liisa Uusitalo-Arola & Katri Kanninen:
Terapian tarpeessa? – lyhytterapeuttinen itsehoito (Tuuma 2021)

Tekijät määrittelevät uutuuskirjansa henkisen hyvinvoinnin huoltokirjaksi. He toivovat lukijoiden poimivan kirjasta omaan elämään parhaiten sopivat opit ja kokoavan niiden pohjalta aivan konkreettisen muistikirjan tai kansion, oman henkisen hyvinvoinnin huoltokirjan.

Kirjan peruslähtökohtana on, että huomattava osa hyvinvoinnistamme perustuu kehitettävissä oleviin elämisen taitoihin, joita voi harjoitella. Suuri osa näistä taidoista liittyy ihmisyhteisössä elämiseen. Esimerkkitapauksien, karttatyöskentelyn ja muiden tehtävien avulla lukija voi tutustua paremmin itseensä, kehittää ja vahvistaa omia taitojaan. Soveltamalla ideoita ja oivalluksia elämäänsä, voi omaa elämänlaatuaan onnistua parantamaan. Tekijät muistuttavat kuitenkin, että nopeita ratkaisuja ei ole, vaan usein muutosten tekeminen on pitkä ja hidas prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä.

Ihmeparantumisen sijaan on tavallisempaa, että elämä helpottuu asteittain, sillä toipumisen ja tervehtymisen rinnalla kulkee kypsyminen ja kehittyminen, joiden myötä syntyy uusia suhtautumistapoja ja sietokykyä. On tärkeää pitää kiinni toivosta, sillä se auttaa rakentamaan aktiivisesti hyvää elämää ja toisaalta myös hellittämään kohtuuttomista odotuksista.

Itsehoito-oppaista on eniten hyötyä silloin, kun elämä ei ole vielä kriisiytynyt ja tilanne ei ole kestämättömän vaikea, jolloin joutuu usein turvautumaan ammattiapuun.

Lähimmäinen voi tukea kriisin joutunutta mm. seuraavilla tavoilla (kirjan s. 204);

Tarjoa lohtua ja lämpöä

Kuuntele aktiivisesti ja esitä kysymyksiä

Älä kauhistele tapahtunutta

Jos ystävä eristäytyy, kisko hänet ulos!

Jos olet huolissasi ystäväsi jaksamisesta, kerro se.

Joskus sureva ei itse jaksa hakea apua. Silloin ystävän tuki avun hakemisessa on tarpeen.

Innosta tekemään yhdessä välillä jotakin iloista. Sekin on tärkeää.

Kirjan kirjoittajat ovat kognitiivis-analyyttisia kouluttajapsykoterapeutteja, jotka ovat kehittäneet lyhytpsykoterapeuttista työskentelytapaa, jolla olisi mahdollista käynnistää pysyvä muutos parempaa.

Katriina Huttunen, Mari Pulkkinen:
Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (S & S, 2021)

Usein kuulee sanottavan surutyö täytyy tehdä. Kun suru kohtaa ihmisen, onko sitä tarpeen työstää, jotta sen saa siivottua pois elämää häiritsemästä? Entä mikä merkitys toivolla ja lohdulla on surevalle?

Kirjoittajat, kaksi surevaa äiti, käsittelevät surua hieman toisin kuin yleisesti ajatellaan. Kirjoittajien kokemusten ja näkemysten kautta suru piirtyy esiin arvokkaana ja välttämättömänä. Suru voi olla hyvää ja siitä ei tarvitse – tai ei suorastaan kannata hankkiutua eroon. Surua ei voi puristaa prosessikaavioon ja naistenlehden ”Kuusi vinkkiä surusta selviytymiseen” eivät auta.

Seuraavassa lainaus kirjoittajien lohtua koskevista ajatuksista.

Oma suhteeni lohtuun on ankkuroitunut suruni kypsyessä. Olen käsittänyt, että lohdun tavoittelu saattaa olla jopa vahingollista. Lohtu -sanan alkuperä on jonkin rauhoittumisessa, talttumisessa ja sulamisessa. Näin ymmärrettynä lohtu etäännyttää surusta. (Mari Pulkkinen 2021, 43)

Miten minua voisi lohduttaa. Ei mitenkään. Tarvitsen lohtua yhtä vähän kuin toivoa. En ole pyytänyt lohtua. Itsemurhasurussa ei ole lohtua. Lohduttaja lohduttaa korkeintaan itseään, ostaakseen itselleen hetken helpotuksen siitä epämukavuudesta, johon on joutunut. (Katriina Huttunen 2021, 27)

Läheisten tehtävä surevan rinnalla on usein vaikea siitä syystä, että ei tiedetä mitä sanoa tai mitä tehdä. Kun suru on käsittämättömän suuri, kuten lapsen itsemurhan ollessa kyseessä, mitkään lohdutuksen sanat eivät tunnu riittäviltä. Kuten edellisessä teoksessa, myös tässä tuodaan esiin, että aina voi tarjoutua kuuntelemaan surevaa ja auttaa häntä arjen sujumisessa.

Kauniisti kirjoitettu teos, jossa kirjoittajat käyvät vuoropuhelua surun olemuksesta, tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja auttaa näkemään surun uusin silmin.

Katariina Moberg:
Surun silmässä (K. Moberg 2021)

Surun silmässä kertoo siitä, kun oma lapsi sairastuu vakavasti ja lopulta kuolee. Teoksen ensimmäinen osa kertoo lapsen sairastumisen aikana koetusta toivon ja epätoivon ristiaallokosta, joka päättyy lapsen kuolemaan. Jälkimmäinen osa koostuu äidin päiväkirjamerkinnöistä, joissa hän kuvailee tuntemuksiaan tyttären kuoleman jälkeen.

Katariina Moberg kirjoittaa myös siitä, miten suremista ei voi pakottaa mihinkään muottiin, vaan suru yksikertaisesti on sitä mitä se on. Suru ei aina näytä hiljaisia, alistuneita kasvojaan, se ei välttämättä ole ystävällinen tai lempeä, vaan se voi olla myös ruma, repivä ja raivokas, sillä jokaisen suru on erilaista ja kaikelle surulle on annettava tilaa.

Oman lapsen menettämistä ei voi ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut. Mobergin koskettava kuvaus omasta menetyksestään auttaa saamaan käsitystä siitä, mitä äiti kokee silloin kun joutuu luopumaan lapsestaan lopullisesti. Se auttaa myös hahmottamaan sitä, mitä sureva toivoo läheisiltään, miten häntä olisi hyvä lähestyä. Surevan kohtaaminen koetaan joskus niin haastavaksi, että sureva jää yksin. Näin ei tietenkään saisi käydä, vaan olisi hyvä löytää tapa, jolla surevaa voisi auttaa – sellainen tapa, joka itselle on luontevin.