Äidin ja tyttären yhteinen kirja

Sirkku Ulvi ja Katri Lumikari ovat äiti ja tytär, jotka ovat tehneet yhteistyössä vuoden 2021 lopussa ilmestyneen Siivet rypyssä -runokokoelman. Äidin runot yhdessä tyttären maalausten kanssa luovat vaikuttavan ja kauniin kokonaisuuden. Runojen aiheina ovat rakkaus, eron haikeus, parisuhteen kipukohdat ja kaipaus, sekä myös kommunikaation vaikeus. Teemat ja aiheet kutovat yhteen kokonaisen elämäntarinan.

Entä ne runot, jotka eivät ole mukana kokoelmassa…?

-Ne päätyivät roskikseen. Vähän olen sitä harmitellut huomattuani, että jopa 20 vuotta vanhoissa runoissani oli ajankohtaisuutta, joka voisi koskettaa juuri tässä hetkessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, korona-aikana eläviä ihmisiä. Siivet rypyssä -kokoelmassa on esimerkiksi seuraava runo:

Missä vaiheessa teille syntyi idea siitä, että Katrin kuvitukset tulevat kirjaan mukaan?

– Katrilla oli tekeillä yksi toinen projekti, joka valitettavasti kariutui. Siitä kuitenkin syntyi idea oman kuvakirjan tekemisestä ja sitä kautta näiden runojen kuvittamisesta. Katri sanoi aluksi, ettei ymmärrä runoista mitään. Pyysin kuitenkin kokeilemaan ja hän sai todeta, että minun runoni eivät ole vaikeita – ei tarvitse pinnistellä päästäkseen niihin sisälle. Tässä kirjassa Katrin kuvitukset ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin runotkin. Ne tuovat huikeasti lisää ulottuvuuksia ja tilaa mielikuvituksen lentää.

Miten kuvitusten ideat syntyivät? Lähtivätkö ne liikkeelle runojen lukemisesta?

– Äidin runoja lukiessani mieleeni nousi tunteita, joihin yhdistin värit. Yleensäkin maalauksissani värit ja tunteet liittyvät useimmiten yhteen. Eli ensin tulee tunne ja sitten valitsen värin sen mukaan, minkälainen oma olotila on. Intuitiolla on tässä suuri rooli kuten missä tahansa luovassa työssä.

-Katrilla oli myös valmiina muutama maalaus, joita katsoessani sanoin: ”Tämän olet jo tehnyt siihen ja siihen runoon”. Olemassa olevat maalaukset tuntuivat liittyvän runoihini. Sekin oli jotakin intuitiivista, selittämätöntä.

Oletko Katri ajatellut pitää näyttelyn teokseen sisältyvistä maalauksista…? Minkä kokoisia maalaukset ovat ja millä tekniikalla ne on tehty?

-Maalausten koko on A4-A3 ja olen maalannut ne akryyliväreillä. Oma näyttelyni on tulossa 4.4. Tikkurilan kirjaston näyttelytilaan ja sen jälkeen voisi olla vuorossa näyttely kirjassa olevista maalauksista.

– Näyttelyssä Katrin maalaukset pääsevät vielä paremmin esille, koska kirjaan ne oli pakko pienentää, jolloin pienet yksityiskohdat, joita maalauksissa on runsaasti, eivät pääse niin hyvin esiin.

Kirja on hyvin kaunis ja käteen sopiva. Kuka sen ulkoasun on suunnitellut?

-Olen taittanut sen itse. Minulla on käytössäni InDesign -ohjelma ja olen taittotöitä tehnyt aikaisemminkin. Halusin tehdä ulkoasusta rauhallisen, aukeaman toisella puolen on kuva ja toisella runo, välillä paikkaa vaihdellen. Kussakin osiossa myös yksi aukeaman ylittävä kuva. Halusin kirjasta ehdottomasti kovakantisen ja paperin tuli olla paksua, ettei teksti kuulla läpi.
 

Olet osallistunut kirjoittajakoulutukseen. Minkälaista hyötyä kirjoittajakoulutuksesta oli sinulle? Auttoiko se esimerkiksi tuomaan omia tekstejä julkisiksi?

-Se oli huikean hieno oppi. Osallistuin Anne Lukkarilan nettikursseille Kirjoita paremmin ja Tee oma kirja. Opiskelu oli yksityistä, tekstejä ei jaettu ryhmässä ja kaikki tapahtui netin välityksellä. Lähetin tekstiä, joka käytiin yhdessä läpi. Sain palautetta siitä, mitä minun kannattaisi hioa ja runojen muoto muuttuikin paljon muokatessani niitä, mutta samalla pyrin säilyttämään runoissa sen tunteen, mikä ne on synnyttänyt – mitä sydämeni sanoo.

– Oivalsin, että runoja ei kannata avata lukijalle liikaa, että lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Oli hyvä huomata myös, että turhien sanojen pois jättäminen selkeyttää ilmaisua. Lopulta jätin myös kaikki välimerkit pois, jotta lukija voi ikään kuin vapaammin hengittää runojen tahdissa. Anne Lukkarilan kannustus oli hyvin tärkeää − hän suositteli minua julkaisemaan runojani.

Teoksen kiitossanoissa mainitset joukon esilukijoita, jotka ovat antaneet palautetta runoistasi. Missä vaiheessa he pääsivät lukemaan runojasi?

-Esilukijoiden vuoro tuli siinä vaiheessa, kun runot ja kuvat olivat jo valmiina. Kautta linjan esilukijoiden palautteet olivat kannustavia ja myönteisiä. Jokainen valitsi omat lempirunonsa, jotka heitä erityisesti koskettivat. Sain kuulla kiitoksia ihanasta kirjasta, jonka äärellä välillä hymyilee ja välillä silmiin nousevat kyyneleet. Oli sydäntä lämmittävää ja rohkaisevaa saada kannustusta muilta, koska suomalaiseen vaatimattomuuteen kasvaneena itse helposti vähättelen omaa osuuttani. Pitäisi vain osata olla ylpeä onnistumisistaan.

Onko sinulla kirjallisia esikuvia, runoilijoita, joiden teoksia olet lukenut?

-Olen lukenut aivan hirveän paljon runoja. Ensimmäisenä mieleen tulevat nimet Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Uuno Kailas, Eino Leino, mutta myös Tommy Taberman, jonka runoja usein luetaan kevyinä, mutta niissä on monia kauniita ideoita ja painavaa sanottavaa. Ulkomaisista tekijöistä voisin mainita ehkä Paul Coelhon, Ezra Poundin, Kahlil Gibranin ja Yoko Onon. Paljon on toki muitakin…

Runokokoelmasi jakautuu neljään osioon, jotka ovat järjestyksessä Ei ole varjoa, Pimeässä, Sillä vain valosta, Syntyy varjo, joista muodostuu ajatuksia herättävä runo. Näen tässä runojen osioiden kautta jatkuvan, runojen puhujan elämän kehityskulun. Haluaisitko kuvailla tarkemmin runojen jakautumista noihin osioihin?

-Valon ja varjon leikki kuuluu osana jokaisen ihmisen elämään. Kun katsot valoon, et huomaa varjoa, vaikka se siellä selän takana aina pysyykin.  Pimeässä ei ole muuta kuin pimeää. Ja kun käännät selkäsi valonlähteelle, näet taas kaikki tummat varjot.

-Oman elämäni kehityskulku on ollut sellainen, että olen yhä uudelleen ponnistanut vauhtiin ja hypännyt, mutta palannut kuitenkin aina samaan entiseen mitään oppimatta. Elämän iso sirkus kiertää suurta kehää ja minä pientä sen sisällä. Lopulta ymmärryksen kasvaessa kehä katkeaa, mutta ensin on opittava tärkeä läksy. On rakastettava itseään, että voi rakastaa muita. On astuttava sisälle valoon. Siellä ei varjoja enää ole.

Onko sinulla jo uusia aiheita mielessäsi, joista kirjoitat…?

-Uskallus julkaista omia runoja on poikinut kuumeisen kirjoittamisen. Välillä tuntuu, että en malta edes nukkua. Tai oikeastaan niin, että päässä pulppuavat sanat eivät anna minun nukkua. Välillä on suorastaan pakotettava itsensä ottamaan ”nollauspäiviä” eli päiviä, jolloin en suo ajatustakaan minkään sortin kirjoittamiselle.

-Kirjojen kirjoittaminen on ollut elinikäinen haaveeni ja nyt se on näemmä toteutumassa oikein rytinällä. Tällä hetkellä kirjoitan kolmea eri teosta yhtä aikaa, pätkittäin. Välillä mieleeni tulee runo, välillä kirjoitan proosaa. Ja nautin.

Kirjan viimeisessä runon puhuja nousee siivilleen, mikä oli lukijana hyvin koskettavaa. Myös runoon liittyvä kuva tuo mieleen vapauden keveyttä. Haluatko kommentoida tätä runoa…?

-Tämä mainitsemasi runo ei itse asiassa ole kirjan viimeinen runo. Siinä viimeisessä minä todella lennän enkä enää putoa. Henkinen kehitys ja siihen pyrkiminen ovat viime vuosina olleet pinnassa ja se on alkanut kantaa hedelmää.
  Mainitsemasi ja alla luettavissa oleva runo kuvaa lähinnä sen huomaamista, että lentäminen ei olekaan siivistä kiinni – se on meissä jokaisessa oleva sisäinen taito. Kun sen vaan löytää.

Siivet rypyssä löytyy Helmet-kirjaston kokoelmasta ja linkin kautta pääset varaamaan teoksen.

Teksti: Kristiina Nurminen
Kuvat: Sirkku Ulvi ja Katri Lumikari ©