Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli ( Gummerus 2007) kertoo äidin ja tyttären välisistä rankoista tunteista paikoin mustan huumorin sävyttämänä. Novellit nostavat esiin erilaisia kipupisteitä äidin ja tyttären suhteesta ja vaikka ne eivät anna vastauksia, niihin kätkeytyvät kysymykset voivat olla kiinnostavia. Miten pitäisi esimerkiksi suhtautua äitiin, joka haluaa olla tyttärensä paras ystävä ja tulee itsekin murrosikäiseksi siinä samalla? Novellissa Pesäero kuvataan tilannetta, jossa tytär on muuttanut muutama kuukausi sitten omaan asuntoonsa, mutta puhelut, joita äiti ja tytär soittavat toisilleen, paljastavat, että itsenäistymisen prosessi on vielä kesken. Castillonin novelleissa äiti-tytär suhde on kaksoisvalotuksessa ja lukija pääsee tarkastelemaan molempien näkökulmaa.

Merete Mazzarellan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä 1993) on tyttären päiväkirja äidin saattohoidon ajalta. Tammen sivuilla teosta kuvataan seuraavasti: ”Luotaa syvältä äidin ja tyttären välistä suhdetta, pohtii suvun, jatkuvuuden ja ystävien merkitystä. Kirjoittaessaan tytär ei väistä surua eikä kuoleman läheisyyden synnyttämiä outojakaan tunteita tai koomisia mielleyhtymiä. Hän ei lavasta, kaunistele eikä peittele, hän on uskollinen perheen ja suvun huumorille – ja siksi tämä kirja ei kerrokaan vain kuolemasta, vaan jotain olennaista itse elämästä.”

Anja Kaurasen Ihon aika (WSOY 1993) -teoksen takakansiteksti kertoo: ”Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään – alastonta elämää silmiin. Poikkeuksellisissa oloissa naiset kokevat vahvaa yhteishenkeä, heistä muodostuu tiivis ryhmä, jolla on omanlaisensa nauru kuolemaa liki. Mutta tärkeintä on kirjailijan äidin suuri salaisuus, äidin mysteeri. Kirjailijan koko lapsuuden ja nuoruuden ylle levittäytynyt synkkä varjo, joka alkaa avautua pian äidin kuoleman jälkeen. Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?
Ihon aika kertoo kahden sukupolven tabuista, sallitusta ja kielletystä seksuaalisuudesta. Se on kirja erään perheen rappiosta, vanhempien ja lasten välisestä katkeruudesta ja kostosta, ihmissuhteiden hitaasta turmeltumisesta. Syvimmältään se on kertomus menetyksestä ja vapahduksesta, ilosta ja häpeästä, elämän rajallisuudesta, jonka täydesti ymmärrettyään vasta voi nähdä rajattomasti.”

Johanna Thydellin esikoisteos Katon kokoinen tähtitaivas (Otava 2004) on jäänyt mieleeni vaikuttavana lukukokemuksena, vaikka lukemisesta on jo ehtinyt kulua aikaa. Teos on nuorten romaani. Päähenkilö on 13-vuotias Jenna, jonka äiti on sairastunut rintasyöpään. Kirjailija kuvaa omiin kokemuksiinsa perustuvassa teoksessaan todella kauniisti, hienosyisesti ja koskettavasti niitä tuntemuksia, joita äidin vakava sairastuminen tyttäressä herättää.

 Terhi Rannelan Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto 2020) on ”koskettava teos surusta ja luopumisesta. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Rannela peilaa tuntemuksiaan uusimpaan surututkimukseen ja vaihtaa ajatuksia muun muassa Eeva Kilven, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin ja Claes Anderssonin teosten kanssa. Hän tarkastelee surun käsitettä sekä läheltä että etäältä ja pohtii, miksi juuri runous on se kirjallisuudenlaji, joka vaikeimmalla hetkellä lohduttaa kaikkein eniten.” Kirjan kuvaus Kariston sivuilta.

Meiju Niskalan teos Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on ”omaelämäkerrallinen ja kirjoittajaansa säästelemätön kertomus menetyksestä, surusta ja eloonjäämisestä lahjana sekä kirouksena.”Ajattelemme kuolemaa loppuna, mutta se on myös alku.”Meiju Niskalan romaanin päähenkilölle muistisairaan äidin kuolema on lähtölaukaus: se on starttipistooli, jonka pamaus sysää hänet matkalle omaan ja äitinsä menneisyyteen sekä äidin poissaolon määrittämään tulevaisuuteen – masennukseen ja ahdistukseen, mutta ehkä myös rauhaan ja iloon.” Kirjan kuvaus WSOYN sivuilta.