Perintötekijät on norjalaisen kirjailijan Vigdis Hjorthin vuonna 2019 ilmestyneen romaanin nimi. Sana viittaa myös biologiaan ja saa ajattelemaan kysymystä siitä, mikä meidät lopulta muokkaa sellaisiksi kuin olemme.
Hjorthin romaanista on jo aiemmin kirjoitettu ja keskusteltu julkisuudessa paljon, esimerkiksi Ylen sivuilla, Helsingin Sanomissa ja kirjablogeissa kuten Kirsin book club ja Helmi Kekkonen.
Teoksen herättämä kohu johtuu siitä, että teosta on luettu autofiktiivisenä ja sillä on katsottu olevan yhteyksiä todellisuuteen, kirjailijan omaan perheeseen. Asiaa ei ole auttanut edes se, että kirjailija on kertonut teoksen olevan fiktiota – onhan sen päähenkilökin Bergljot eikä Vigdis. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että kautta aikojen kirjailijat ovat käyttäneet teoksissaan oman elämänsä kokemuksia materiaalina. Kuinka ylipäätään olisi edes mahdollista kirjoittaa itsensä ulkopuolelta?
Tässä blogikirjoituksessa en kuitenkaan paneudu teoksen kirjallisiin ansioihin tai totuus vastaan fiktio näkökulmaan, vaan tarkastelen ajatuksia, joita teos minussa lukijana herätti.
Teoksen tapahtumat kiertyvät perinnönjaon ympärille. Esiin nousee kysymys siitä kohdellaanko lapsia tasapuolisesti ja jos ei kohdella niin miksi ei? Voivatko epäoikeudenmukaisesti kohdellut hyväksyä osansa, vai nousevatko he kapinaan ja vaativat perinnönjakoon tasapuolisuutta? Miten tapahtumat vaikuttavat sisarusten välisiin suhteisiin? Entä mitä kaiken taustalla piilee? Mikä on se synkkä salaisuus, joka perheessä on haudattu?
Perinnönjakoon liittyvät kiistat saattavat toisinaan kasvaa absurdeiksi näytelmiksi, joissa riidellään vaikka polkupyörän pumpusta. Taustalla vaikuttaa kuitenkin hyvin monimutkainen syiden ja seurausten verkosto, jota Hjorth tässä romaanissaan kuorii auki sivu sivulta kuin sipulia.
Teoksen yksi vahva sanoma on se, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Paranemista ja anteeksiantamista edesauttaa se, että väärintekijä tunnustaa tosiasiat ja kantaa tekojensa seuraukset. Uhrin ei tarvitse tällöin taistella oikeudestaan tuntea vihaa, surua ja pettymystä. Lopulta myös anteeksianto voi olla mahdollista. Teos sai toisaalta myös miettimään mitä kaikkea voi ylipäätään antaa anteeksi?
Kaikilla perheenjäsenillä on oma totuutensa ja todellisuutensa. Faktat ovat faktaa, mutta niiden oheen kutoutuu harmaita alueita, jotka peittyvät vuosien mittaan tomuun, jonka alta alkuperäistä totuutta on vaikea erottaa. Kaikkea ei halua välttämättä nähdä ja voi myös kysyä milloin pään kääntäminen muualle on hyväksyttävää vai onko se?
Muistelukirjoittamisen ja sukutukimuksen näkökulmasta teos nosti esiin myös sen, mikä vaikutus perhesalaisuuksilla voi olla ja kuinka salaisuuden taakka siirtyy jopa tuleville sukupolville. Tästä aiheesta on Pirkko Siltala kirjoittanut mainion teoksen Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien (Therapeia-säätiö 2016).
Hjorth tuo perheen kipupisteet esiin oivallisella tavalla. Kaikella on hintansa, totuuden kertomisellakin ja totuuden etsintä ja toisaalta sen kätkentä kääntävät perheenjäsenet toisiaan vastaan. On tehtävä kipeitä valintoja.
Kirjan kansi on pehmeän, usvaisen harmaa. Taivaasta lankeaa maata kohden viivasto, joka tuo mieleen surun ja kyyneleet. Bergljot kipuilee romaanissa isänsä kuoleman jälkimainingeissa, suhteissaan läheisiinsä ja itseensä, mutta jossakin kajastaa aina rahtunen valoa, joka kirkastaa synkimmät hetket. Toisinaan se valo voi tulla ystävältä, joka ojentaa auttavan kätensä juuri silloin kun on vuorokauden pimein hetki. Kaikkein eniten valon tarvitsee kuitenkin loistaa omasta sisimmästä. Romaanin tarina on rankka, toisaalta se kertoo myös siitä että rankoista kokemuksistakin voi selviytyä.
LÄHTEET:
Hjorth, Vigdis. 2019. Perintötekijät (suomentanut Katriina Huttunen). Helsinki: S&S.
