Kävelemisen hyvää tekevä vaikutus, osa 2

Tässä artikkelissa jatkuu kävelemisen teema kaunokirjallisuuden, elokuvien ja matkakertomusten äärellä.

Cheryl Strayedin kokemukset ovat innoittaneet monia, hänen kirjastaan (Villi vaellus, 2013) ei käänteitä puutu ja lukija voi elää hänen mukanaan niin vastoinkäymiset kuin onnistumisetkin Pacific Crest Railin vaellusreitillä. Cherylin kengästä on tainnut tulla jopa legendaarinen. Ainakin minun mielessäni. Kirjan tärkein anti taitaa kuitenkin olla surun käsittelyssä, itsensä kohtaamisessa ja irti päästämisessä. Varoitus on silti annettava: Villiä vaellusta lukiessa saattaa vaelluskärpänen puraista. Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa pääosaa näyttelee Reese Witherspoon. Molemmat löytyvät kirjaston valikoimista.

Haroldin purjehduskengille (kuten Cherylin vaelluskengille) annan kunniamaininnan. Haroldin tarina on vertaansa vailla. Se on liikuttava kasvukertomus. Tarinassa käsitellään monia tärkeitä teemoja, kyseesssä on jonkinlainen ikääntyneen miehen herääminen (Harold Fryn odottamaton toivioretki, 2014). Tässäkin tarinassa itsensä löytäminen, henkinen kasvu ja menneisyyden haamujen kohtaaminen tien päällä yhdistyvät. Omat kielletyt tunteet ja käsittelemätön suru ovat tärkeässä roolissa. Harold on vaatimaton ja hellyttävä päähenkilö, jonka taipaleesta kirjailija kirjoittaa vaivattomasti. Erilaiset kohtaamiset ihmisten kanssa tarpomisen aikana muuttavat pala palalta Haroldia. Jatkokirjana kannattaa lukea myös rinnakkaisteos Miss Queeniestä.

“Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.”

Etta ja Otto ja Russel ja James, 2015

Omaa luokkaansa on myös 82-vuotiaan Etan vaellus Kanadan halki kohti merta, tähän asti toteutumatonta unelmaa. Matkaa Etan kotiovelta merelle on yli 3000 kilometriä. Hän lyö suorituksellaan laudalta sekä nuoren Cherylin, että Haroldin. Ja oikeastaan kaikki muutkin, mutta onnistuuko tämä päättäväinen mummu yrityksessään? Sen saat tietää kun luet tämän häkellyttävän omaperäisen kirjan. Etta matkaa myös muistoihinsa tässä lämminhenkisessä tarinassa ja muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella unelmiaan.

Hengellistä ulottuvuutta itsensä löytämiseen ja oman elämän tarkoituksen etsimiseen löytyy pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan lähtevän Julian tarinasta (Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä, 2015).

Jälleen kerran sokerina pohjalla haluan vinkata mainiota ja hauskaa pientä elokuvaa A Walk in the woods, 2015 (linkistä pääset katsomaan trailerin). Bill Bryson lähtee vanhan ystävänsä Stephenin kanssa valloittamaan Appalachian Trailia. Nämä kaverukset eivät ole vuosiin olleet missään yhteyksissä, eikä Stephenin kunnossa ole kehumista kun matka alkaa. Sinnikkäästi kaverukset kuitenkin lähtevät reisuun, kuinkas sitten lopulta käykään? Tässä tarinassa kantavia teemoja ovat ystävyys ja ikääntyminen. Robert Redford ja Nick Nolte näyttelevät urheita kaveruksia ja heidän välisiään jännitteitä veteraanien varmoin ottein. Tätä elokuvahelmeä ei valitettavasti kirjastomme kokoelmasta löydy, sen sijaan kirja, jonka perusteella elokuva on tehty, löytyy. Kyseessä on aito tosielämän matkakertomus. Siitä lisää listauksessa alla. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Cheryl Strayed: Villi vaellus (Like 2013)

Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. Kehoon ja mieleen jättävät jälkensä mieskatras ja monenlaiset päihteet. Cheryl pyristelee kierteestä irti neljän vuoden ajan – parhaansa mukaan mutta laihoin tuloksin. Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Vaikka erittäin epäkäytännöllisesti pakattu rinkka on niin painava, ettei hän jaksa nostaa sitä, hän pakottaa sen selkäänsä raa’alla sisulla ja pysyy kuin pysyykin pystyssä sen alla. Kehon vahvistuessa kantamaan taakkaa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta. (takakansiteksti)

Wild / directed by Jean-Marc Vallée ; screenplay by Nick Hornby ; based on the book by Cheryl Strayed ; director of photography Yves Bélanger

Reese Witherspoonin ja Laura Dernin tähdittämä elokuversio Villistä vaelluksesta. Mikäli innostut katsomaan elokuvan, suosittelen kirjaa luettavaksi ensin. Kuva kirjan pokkariversiosta.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (WSOY 2014)

Harold Fryn kävely halki Englannin kasvaa viisaaksi vaellukseksi kohti uutta löytämisen iloa. Kaukaa näkee paremmin lähelle. Harold Fry viettää eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kanssa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa toivioretki halki Englannin. Harold aikoo kävellä reilut tuhat kilometriä, liikuttavan valmistautumattomana, tilanteesta toiseen, kohtaamisesta kolmanteen ja kävellessään käy läpi elämänsä valintoja, erehdyksiä ja herkkiä muistoja. Matkan aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. (takakansiteksti)

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James (Gummerus 2015)

Kanadalaisessa pikkukylässä asuvan Etan toteutumattomista haaveista suurin on nähdä meri. Niinpä hän, kahdeksankymmentäkaksivuotias, herää varhain eräänä aamuna, jättää miehelleen Otolle lapun, nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3 200 kilometrin matkaa veden äärelle. Otto odottaa kärsivällisesti kotona, seuranaan muistot. Heidän naapurinsa ja ystävänsä Russell muistaa myös, mutta eri tavoin – ja hän rakastaa Ettaa yhä yhtä paljon kuin yli 50 vuotta sitten, ennen kuin tämä meni naimisiin Oton kanssa. Etan vaelluksen lomassa tarina aaltoilee meren lailla nykyisyydestä nälän, sodan, intohimon ja toivon täyteiseen menneeseen. Muistamisesta unohtamiseen, ja takaisin. Etta ja Otto ja Russell ja James on hassu ja haikea esikoisromaani, jonka poikkeukselliset henkilöhahmot jäävät elämään lukijan mieleen pitkäksi aikaa. (takakansiteksti)

Mirja Kärnä: Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä (Basam Books 2015)

Romaani onnellisuuden etsinnästä, ihmissuhteista, rakkaudesta, henkisestä kasvusta ja kävelemisestä. Julia Bickwilke tapaa Valamon luostarissa komean munkin, joka tulee siunaamaan hänet Santiagon tien pyhiinvaellukselle Etelä-Ranskaan. Julia jatkaa vaellusta Sofin, Tomin, Herra Harrisonin ja Lilyn kanssa, ja etsii tienviittoja omalle elämälleen. Löytyykö onni uusista ystävistä ja henkisestä kasvusta – vai munkista, joka ilmestyy Julian elämään kuin taivaan lahja? Matkalla Julia sukeltaa myös toisiin todellisuuksiin, joita ei oikeastaan ole olemassa vaikka ne tuntuvatkin oudon tutuilta, kuten munkin kuiskaama nimi Serafiina. (kirjasampo)

Bill Bryson: A walk in the woods (Black Swan 2015)

In the company of his friend Stephen Katz (last seen in the bestselling Neither Here nor There), Bill Bryson set off to hike the Appalachian Trail, the longest continuous footpath in the world. Ahead lay almost 2,200 miles of remote mountain wilderness filled with bears, moose, bobcats, rattlesnakes, poisonous plants, disease-bearing tics, the occasional chuckling murderer and – perhaps most alarming of all – people whose favourite pastime is discussing the relative merits of the external-frame backpack. Facing savage weather, merciless insects, unreliable maps and a fickle companion whose profoundest wish was to go to a motel and watch The X-Files, Bryson gamely struggled through the wilderness to achieve a lifetime’s ambition – not to die outdoors. (takakansiteksti)

Bill Bryson: A walk in the woods (Black Swan 2015)

Tässä vielä linkki e-kirjaan, joka myös löytyy helmetin kokoelmista. Helmetissä saatavuus voi e-kirjana olla parempi.

KÄVELEMISEN HYVÄÄ TEKEVÄ VAIKUTUS

Kuva: Outdoors Finland CC BY 2.0

Keväällä 2020 koronapandemian puhjettua kävijämäärät luonnonpuistoissa nousivat hyvin selvästi. Monet halusivat virkistäytyä kävelemällä avaran taivaan alla, metsän tuoksuja hengittäen. Hidas kuljeskelu metsässä, keskittyminen meneillään olevaan hetkeen, lintujen ääniin ja tuulen suhinaan voi auttaa jaksamaan arjessa. Seuraavassa artikkelissa tarkastelen kävelemistä erityisesti filosofisen kirjallisuuden kautta.

Yksi luonnossa kuljeskelun, vapaan ja joutilaan vaeltamisen ihanuutta ylistävä teos on yhdysvaltalaisen luontokirjailijan ja filosofin Henry David Thoreaun essee Walking, joka ilmestyi alunperin The American Monthlyn kesäkuun numerossa 1862. Markku Envall on suomentantanut teoksen nimellä Kävelemisen taito (Jack-in-the-box 1997, Basam Books 2008, 2013).

Thoreau kuvaa kävelemisen kokonaisvaltaista elämystä, seikkailua aisteille ja mielelle sekä läsnäoloa siinä hetkessä kun jalka painuu limenvihreään sammaltyynyyn ja ilmassa erottuu suon tuoksu. Kävelyn aikana Thoreau neuvoo jättämään häiritsevät asiat ja arjen murheet syrjään. Hän kysyy yksinkertaisesti:

Mitä tekemistä minulla on metsässä jos ajattelen jotakin muuta kuin metsää?

Thoreau kannustaa kävelemään villissä luonnossa, jonka kauneutta ja vaikuttavuutta hän ylistää, mutta hän ennakoi, että “…saattaa tulla se päivä, jolloin maa erotetaan aidalla […], kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.”

Onneksi meillä Suomessa on jokamiehen oikeus kulkea luonnossa, mutta on syytä olla tarkka, jottei jätä jälkeensä roskia, jotka loukkaavat luonnon kauneutta ja aiheuttavat maanomistajille mielipahaa sekä ylimääräistä vaivaa. Kotikunnassani luontopolku jouduttiin keväällä 2020 sulkemaan joksikin aikaa roskaamisen ja häirinnän vuoksi.

Thoreaun teksti avaa nykylukijalle kiehtovasti maailmaa, jolloin koskematonta luontoa riitti jokapuolella. Teos koskettaa tälläkin tasolla nykyajan lukijaa, jonka suhde luontoon on muuttunut, kun valosaaste estää näkemästä Thoreaun ylistämää kirkasta tähtitaivasta. Villiä luontoa saa etsiä kauempaa asutuksesta, mutta siellä se yhä odottaa ja kutsuu meitä, sillä meidän onneksemme luonto on sinnikäs. Lähellä oleva kaupunkiluontokin voi olla keidas, joka ilahduttaa ja virkistää. On suorastaan liikuttavaa nähdä asfalttiin syntyneestä halkeamasta valoa kohti työntyvä voikukka.

Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (Basam Books 2015) tarjoaa nykyajan filosofisen näkemyksen kävelemiseen. Aivan kuten Thoreau, myös Gros erottaa kävelemisen urheilusta – tekniikasta, pisteistä, säännöistä ja tuloksista. Gros haluaa erottaa kävelyn myös kaupallisuudesta: kävelemiseen tarvitaan vain kaksi jalkaa. Thoreaun tavoin Gros korostaa, että kävelylle lähtiessä on hyvä luopua huolten taakasta, päättää esimerkiksi, että ei ota töitä mukaan.

Toisaalta kävely voi myös edistää luovuutta ja ongelmien ratkaisemista. Gros pohtii aihetta kuuluisien taiteilijoiden ja filosofien esittämien ajatusten kautta:

Istukaa niin vähän kuin mahdollista; antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla.

Nietzsche

Usein kävellessä voi todella huomata jonkin ongelman ratkeavan kuin itsestään. Jean-Jacques Rousseau väitti kävelemisen olevan omalle kirjoittamiselleen välttämätöntä ja mainitsee, että “maaseutu on kirjoitushuoneeni”.

Gros tarjoaa lukijalle viihdyttävän ja monipuolisen näkökulman kävelemiseen. Kuuluisat kävelijät kuten Rimbaud, Nietzsche, Kant ja Rousseau sekä heidän ainutlaatuinen tapansa kävellä on esitelty eläytyen ja kiinnostavasti.

Jyrki Vainonen pohtii kävelemistä ja jalkaisin kulkemista useista eri näkökulmista esseekokoelmassaan Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Kirjailijan matkassa kävelemme paitsi Suomessa, myös Irlannissa ja Afrikassa. Afrikassa käveleminen avaa länsimaisen ihmisen silmät näkemään yksinkertaisen ja kulutuskeskeisen elämäntavan eron. Tavaroiden paikasta toiseen raahaminen on raskasta, joten onnellinen on hän, joka omistaa vähän. Olemmehan mekin täällä jo alkaneet konmarituksen, kun tavarataivas on osoittautunut karuselliksi, jonka kyydissä on vaikea saada kiinni jostakin todellista onnea tuovasta asiasta.

Vainosen jäljet johdattavat kävelemään myös puutarhassa ja hautausmailla, mikä on usein hyvin rauhoittavaa ja inspiroivaa. Tässäkään teoksessa kävelemiseen ei liity suorittamista. Tärkeää ei ole edes perillepääsy, vaan askel askeleelta jatkuva matka, jonka aikana voi nähdä ja kokea asioita aistit herkistyneinä.

Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kolme esseetä Alice Martinin suomentamana teoksessa Kävelyretkistä tarjoilevat lukijalle unelmia vapaudesta ja onnesta, maisemaestetiikkaa brittityyliin sekä leppoisan valonhämyisiä tunnelmia.

Stevenson korostaa maltillista keskitietä – ei pidä kävellä vetelehtien, mutta ei myöskään rääkätä itseään liiallisella suorittamisella. Kävelijän tulisi lähteä matkaan yksin, jotta voi olla täysin vapaa pysähtelemään missä mieleen juolahtaa, eikä kävelijä ole sidottu toisen kävelijän vauhtiin. Kulkija voi myös yksin ollessaan aistia vapaasti vaikutelmia kaikesta näkemästään.

Olisi oltava kuin huilu, kaikkien tuulten soiteltava.

Pois puheenkaakatus, Stevenson kirjoittaa, sillä puhe häiritsee mietteliästä hiljaisuutta, rauhaa ja humaltumista raittiista ilmasta.

Kulkijan kahleetonta vapautta ei saisi myöskään häiritä kello tai kalenteri. Stenvenson hehkuttaa:

Jos onnistuisi elämään koko elämänsä kellosta vapaana, tulisi eläneeksi ikuisesti.

Kauniissa maisemassa on helppo kokea esteettisiä elämyksiä, mutta entäpä sitten, jos on tyydyttävä rämpimään rämeikköjä? Teokseen sisältyvässä, viimeisessä esseessään Ikävien paikkojen viehätyksestä Stevenson tuo esiin kiinnostavan ajatuksen:

Jos maisema vaikuttaa ajatuksiin, niin yhtä lailla ajatukset vaikuttavat maisemaan.

Voimme vaikuttaa ajatuksillamme siihen miten otamme vastaan maiseman. Opimme elämään maiseman kanssa kuin riitaisan puolison ja nauttimaan siitä mikä on nautittavaa, viipymään sen ääressä mikä tuottaa iloa.

Vietnamilainen runoilija ja zenmestari Thich Nhat Hahn jatkaa runollisessa teoksessaan Opas kävelymeditaatioon (suomentanut Thieu Nghiem) samankaltaisten ajatusten kehittelyä kuin edellisissäkin teoksissa, mutta nyt mukana on vahvasti tietoisen läsnäolon näkökulma. Käveleminen ja meditaatio muodostavat kokonaisuuden, jota harjoittamalla on mahdollista häivyttää suruja ja saada elämään enemmän rauhaa ja iloa. Kirjassa on harjoituksia ja kirjoittajan omia kokemuksia.

Arthur Hugh Sidgwickin (1882–1917) Walking Essays teoksen julkaisemisesta on jo yli 100 vuotta, mutta Asmon Kosten suomentamana Kävelyesseiden (Nasta Muumio 2014) sisältö puhuttelee yhä nykylukijaa monin tavoin. Teoksesta on Kiiltomato -verkkolehdessä Anna Tomin mainio artikkeli Kävelyn opinkappaleet.

Sidgwick käsittelee esseissään mm. kävelyä ja keskustelua, kävelyä ja urheilua, kävelyä kanssakäymisen muotona, kävelyä kirjallisuudessa ja kävelyvarusteita.

Sidgwickin mielestä käveleminen ja puhuminen voidaan yhdistää, mutta todellisen puhumisen ja todellisen kävelyn yhdistäminen synnyttää ongelman. Kävellessä vakavan keskustelun sijaan voisi pölistä, lörpötellä tai vaikkapa laulaa. Sidgwick painottaa kuitenkin, että kävelijät eivät ole epäsosiaalisia, synkkämielisiä tuppisuita, vaan heillä on ystävällinen asenne kanssaihmisiä kohtaan ja he ovat kyllä sosiaalisia silloin kun se heille sopii. Sidgwick arveleekin syytösten epäsosiaalisuudesta perustuvan siihen, että kävelijät lähtevät liikkeelle vapaapäivänä, sunnuntaina, jonka useat ihmiset varaavat seurusteluun.

Itseäni viehätti erityisesti paitsi Sidgwickin kiinnostavat ajatukset, myös kärkevä ja englantilaisen kuivan huumorin höystämä tyyli kirjoittaa. Tyyli on mukana kaikissa esseissä, mutta erityisen hykerryttävänä pidin esseetä Kävelyvarusteet, jossa Sidgwick mm. pohdiskelee vastakkainasettelua, joka syntyy kahden koulukunnan, saappaiden ja kenkien kannattajien välille. Vai mitä sanotte tästä:

Mutta näinä aikoina ihmiset väittävät mitä tahansa vastaan ja on syntynyt valtava kengillä kävelijöiden koulukunta, joka kieltää saappailla kävelyn selviön ja on valmis muodostamaan uuden järjestelmän kieltäymisensä ympärille.

Sidgwick painottaa, että tällainen vastakkainasettelu on täysin vierasta kävelijän ystävälliselle luonteelle. Unohtakaamme siis kaikenlaiset painolastit ja taakat ja nauttikaamme kävelyn hyvää tekevästä vaikutuksesta.

LÄHTEET

Gros, Frédéric. 2015: Kävelyn filosofiaa. Helsinki: Basam Books.
Thoreau, Henry David. 3. p. 2015. Kävelemisen taito. Helsinki: Basam Books.
Sidgwick, Arthur Hugh. 2014. Kävelyesseet. Helsinki: Nasta muumio.
Stevenson. Robert Louis. 1997. Kävelyretkistä. Helsinki: Jack-in-the-box.
Thic Nhat Hanh. 2012. Opas kävelymediaatioon. Helsinki: Basam Books.
Vainonen, Jyrki. 2014. Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Helsinki: Basam Books.

Perintötekijät

Kuva: Ivan CC BY 2.0

Perintötekijät on norjalaisen kirjailijan Vigdis Hjorthin vuonna 2019 ilmestyneen romaanin nimi. Sana viittaa myös biologiaan ja saa ajattelemaan kysymystä siitä, mikä meidät lopulta muokkaa sellaisiksi kuin olemme.

Hjorthin romaanista on jo aiemmin kirjoitettu ja keskusteltu julkisuudessa paljon, esimerkiksi Ylen sivuilla, Helsingin Sanomissa ja kirjablogeissa kuten Kirsin book club ja Helmi Kekkonen.

Teoksen herättämä kohu johtuu siitä, että teosta on luettu autofiktiivisenä ja sillä on katsottu olevan yhteyksiä todellisuuteen, kirjailijan omaan perheeseen. Asiaa ei ole auttanut edes se, että kirjailija on kertonut teoksen olevan fiktiota – onhan sen päähenkilökin Bergljot eikä Vigdis. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että kautta aikojen kirjailijat ovat käyttäneet teoksissaan oman elämänsä kokemuksia materiaalina. Kuinka ylipäätään olisi edes mahdollista kirjoittaa itsensä ulkopuolelta?

Tässä blogikirjoituksessa en kuitenkaan paneudu teoksen kirjallisiin ansioihin tai totuus vastaan fiktio näkökulmaan, vaan tarkastelen ajatuksia, joita teos minussa lukijana herätti.

Teoksen tapahtumat kiertyvät perinnönjaon ympärille. Esiin nousee kysymys siitä kohdellaanko lapsia tasapuolisesti ja jos ei kohdella niin miksi ei? Voivatko epäoikeudenmukaisesti kohdellut hyväksyä osansa, vai nousevatko he kapinaan ja vaativat perinnönjakoon tasapuolisuutta? Miten tapahtumat vaikuttavat sisarusten välisiin suhteisiin? Entä mitä kaiken taustalla piilee? Mikä on se synkkä salaisuus, joka perheessä on haudattu?

Perinnönjakoon liittyvät kiistat saattavat toisinaan kasvaa absurdeiksi näytelmiksi, joissa riidellään vaikka polkupyörän pumpusta. Taustalla vaikuttaa kuitenkin hyvin monimutkainen syiden ja seurausten verkosto, jota Hjorth tässä romaanissaan kuorii auki sivu sivulta kuin sipulia.

Teoksen yksi vahva sanoma on se, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Paranemista ja anteeksiantamista edesauttaa se, että väärintekijä tunnustaa tosiasiat ja kantaa tekojensa seuraukset. Uhrin ei tarvitse tällöin taistella oikeudestaan tuntea vihaa, surua ja pettymystä. Lopulta myös anteeksianto voi olla mahdollista. Teos sai toisaalta myös miettimään mitä kaikkea voi ylipäätään antaa anteeksi?

Kaikilla perheenjäsenillä on oma totuutensa ja todellisuutensa. Faktat ovat faktaa, mutta niiden oheen kutoutuu harmaita alueita, jotka peittyvät vuosien mittaan tomuun, jonka alta alkuperäistä totuutta on vaikea erottaa. Kaikkea ei halua välttämättä nähdä ja voi myös kysyä milloin pään kääntäminen muualle on hyväksyttävää vai onko se?

Muistelukirjoittamisen ja sukutukimuksen näkökulmasta teos nosti esiin myös sen, mikä vaikutus perhesalaisuuksilla voi olla ja kuinka salaisuuden taakka siirtyy jopa tuleville sukupolville. Tästä aiheesta on Pirkko Siltala kirjoittanut mainion teoksen Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien (Therapeia-säätiö 2016).

Hjorth tuo perheen kipupisteet esiin oivallisella tavalla. Kaikella on hintansa, totuuden kertomisellakin ja totuuden etsintä ja toisaalta sen kätkentä kääntävät perheenjäsenet toisiaan vastaan. On tehtävä kipeitä valintoja.

Kirjan kansi on pehmeän, usvaisen harmaa. Taivaasta lankeaa maata kohden viivasto, joka tuo mieleen surun ja kyyneleet. Bergljot kipuilee romaanissa isänsä kuoleman jälkimainingeissa, suhteissaan läheisiinsä ja itseensä, mutta jossakin kajastaa aina rahtunen valoa, joka kirkastaa synkimmät hetket. Toisinaan se valo voi tulla ystävältä, joka ojentaa auttavan kätensä juuri silloin kun on vuorokauden pimein hetki. Kaikkein eniten valon tarvitsee kuitenkin loistaa omasta sisimmästä. Romaanin tarina on rankka, toisaalta se kertoo myös siitä että rankoista kokemuksistakin voi selviytyä.

LÄHTEET:

Hjorth, Vigdis. 2019. Perintötekijät  (suomentanut Katriina Huttunen). Helsinki: S&S.

Tietokirjoja yksinäisyydestä

Yksinäisyys, avara hiljaisuus, omien askelten ääni syyskylmällä rannalla, oman sydämen rytmi, kuultava mieli, ikävä.

Yksinäisyys, pimeän meren pauhu, joka perittää rannan toiselta rannalta. Vailla sanoja pimentyvä ranta pelkää painavaa tuulta, aaltojen kahinaa, outoa, kasvotonta yötä.

Silta, tehkäämme silta, me jotka kuuntelemme merta, yli sen mikä on pimeää, yli sen mikä näyttää rannattomalta. Syttyköön sillalla lamppu, kuuntelemisen herkkä valo, ja niin ikävä kulkee meidän luoksemme aroin askelin, epävarmoin jaloin.

Eikä kukaan ole yksin tällä sillalla, tällä matkalla. Perillä kaikki tässä hetkessä, kun silta laskeutuu etäisyyksien yli.

Niilo Rauhala

Tietokirjoja yksinäisyydestä sinulle, joka haluat lukea aiheesta enemmän.

Tähän listaukseen olen koonnut muutamia erilaisia tietokirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Pääset varaamaan kirjan itsellesi helmetistä klikkaamalla kirjan nimestä.


Ari Marjovuo, Jenny Julkunen ja Maria Rakkolainen: Yksinäisyys : tehtäväkirja avuksesi (Tuuma 2019)

Tämä kirja on sinulle, joka olet väsynyt yksinäisyyden tunteeseen. Kirja sisältää kirjaan täytettäviä tehtäviä. Tutkimusten pohjalta tiedetään, että haitalliseen ajatteluun pureutuminen vähentää yksinäisyyttä enemmän kuin esimerkiksi sosiaalisten taitojen harjoittelu tai sosiaalisten kontaktien lisääminen. Tehtäväkirja auttaa sinua tunnistamaan omia ajattelu- ja toimintatapojasi sekä löytämään uusia oivalluksia ja vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Yksinäisyyden voittaminen on siten kaikkia niitä tekoja, jotka vievät sinua kohti itsesi näköistä elämää ja sellaisia ihmissuhteita, joissa tulet paremmin nähdyksi ja kuulluksi. Tehtäväkirja pohjautuu tutkittuun tietoon yksinäisyyteen vaikuttamisesta, ja sitä on kehitetty yhdessä yksinäisyyttä kokeneiden kanssa. Kirjan perusta on HelsinkiMission Näkemys-hankkeessa, jonka tavoitteena on vähentää ihmisten kokemaa yksinäisyyttä. (takakansiteksti)

Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin : aikuisten yksinäisyydestä (Tammi 2018)

“Sosiaalinen olemassaolomme perustuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle. Siinä missä myötätunto ja yhteenkuuluvuuden tunne saavat ihmisen auttamaan, ulkopuolisuuden kokemus saa hänet puolustautumaan tai piiloutumaan. Kokemus siitä, että koko maailma on itseä vastaan, saa sotajalalle. Omasta olemassaolostaan voi taistella olemalla ystävällinen ja mukava, mutta ellei se riitä, on joko luovutettava tai löydettävä tehokkaampia toimintamalleja. Kirja on vuoropuhelu tieteellisiin tutkimuksiin perustuvien tulosten ja tuhansien suomalaisten omin sanoin kuvaaman todellisuuden välillä. Keskiössä ovat sosiaalisten välimatkojen lisäämä yksinäisyys ja kokemus ulkopuolisuudesta, myötätunto ja halu auttaa, mutta samalla myös satutetuksi tulemisen pelko ja taistelu oman olemassaolon oikeuttamiseksi. Kun kukaan ei kuuntele, on joko vaiettava tai huudettava lujempaa. Tai keksittävä uusia tapoja rakentaa yhteisöllisyyttä. (takakansitekstistä)

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle : yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta  (Kirjapaja 2016)

Joku kavahtaa yksin olemista, toista se ravitsee ja virkistää. Yksi haikailee erakkomökin rauhaan, toinen päätyy tahtomattaan erakoksi kotiinsa. Pakon edessä kohdattu yksinäisyys voi tappaa. Joku kokee itsensä yksinäiseksi tutussakin seurassa. Laura Honkasalo kirjoittaa teoksessaan omien kokemustensa ja havaintojensa kautta oivaltavasti yksinäisyydestä ja yksin olemisesta, niiden eriskummallisesta moni-ilmeisyydestä ja yksin olemisen jalona pidetystä taidosta. Miten yksilön vapautta ja sosiaalista kyvykkyyttä arvostava aikamme suhtautuu yksinäisyyteen? Yksin eläviä on yhä enemmän, mutta onko sillä tekemistä yksinäisyyden kanssa? Onko yksinäisyydelläkin sukupuoli? Jos yksinäisyyden voi valita, tuoko se silloin mielenrauhaa tai siivittääkö hengen lentoa? Entä yksin olemista välttelevät – ovatko he keskenkasvuisia hölmöjä vai vain kovin sosiaalisia luonteeltaan? (takakansiteksti)

Toimittanut Juho Saari ; kirjoittajat: Juho Saari [ja 14 muuta]: Yksinäisten Suomi (Gaudeamus 2016)

Suomalaiset ovat onnellista kansaa. Tärkein perusturvamme ovat toiset ihmiset, jotka kannattelevat kolhuissa ja joiden kanssa jaetaan onnen hetket. Ystävyyssuhteet ovat yhteiskuntaa koossa pitävää sosiaalista sementtiä. Tarve kuulua johonkin on osa ihmisyyttä, ja siksi yksin jääminen vie elämältä perustan. Se lannistaa, sairastuttaa, eristää ja lisää itsetuhoisuutta. Yksinäisyys vaikuttaa pysyvästi hyvinvointiin ja terveyteen. Sosiaalisten kontaktien puute kerää ympärilleen muita ongelmia: muutenkin huono-osaiset ovat usein myös yksinäisiä, ja toisaalta yksinäisyys lisää huono-osaisuutta. Siksi se on inhimillisen kärsimyksen lisäksi myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys.Yksinäisten Suomi pohtii yksinäisyyttä 2010-luvun Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat yksinäisyyden yleisyys ja sen vaikutukset elämänlaatuun, kansanterveyteen, aivoihin ja mieleen. Kuinka se ilmenee suomalaisessa kirjallisuudessa, iskelmissä ja valokuvataiteessa? Mitä on yksin jääminen parisuhteessa ja lapsuudessa? Kuinka ihmisten yksinäisyyttä voisi vähentää? (takakansiteksti)

Maija Ilmoniemi: Yksinäinen (Otava 2020)

Miksi olemme niin yksinäisiä?Tunne yksinäisyydestä syntyy inhimillisestä kaipauksesta yhteyteen, tarpeesta kuulua johonkin sekä kosketetuksi tulemisen toiveesta. Kuinka hyvin ihminen lopulta tietää, mistä halu kuulua johonkin kumpuaa? Yksinäisyys on iso ongelma, mutta sen ratkaisemiseksi on tehtävissä paljon.Yksinäinen on toiveikas ja rehellinen tarina ulkopuolisuuden tunteen värittämästä elämänpolusta. Se auttaa ymmärtämään yksinäisyyttä, sanoittamaan sen kokemusta ja löytämään ratkaisuja. Itsensä kohtaaminen, omien ajatusmallien tunnistaminen ja aktiivinen toimijuus johtavat vahvempaan itsetuntemukseen ja yhteyteen muiden ihmisten kanssa. (takakansiteksti)


Elisa Tiilikainen: Jakamattomat hetket : yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku (Gaudeamus 2019)

Yksinäisyydestä puhutaan usein mustavalkoisesti, ja sitä kokevat niputetaan helposti omaksi ongelmien piinaamaksi ryhmäkseen. Tämä ei useinkaan vastaa sitä, millaisena yksinäisyys näyttäytyy ihmisten elämässä. Kirja lähestyy yksinäisyyttä kokemuksena, joka saa erilaisia merkityksiä elämän kuluessa. Se voi olla vanhempansa menettäneen lapsen hätää, perheettömän tunnetta osattomuudesta tai ikäihmisen elämänpiirin kaventumista liikuntakyvyn heiketessä. Yksin vietetty aika saattaa myös edustaa omaa rauhaa ja kokemusta vapaudesta. Joskus yksinäisyys voi kirpaista konkreettisissa tilanteissa, vaikkapa pullaa leipoessa, kun kukaan ei odota maistiaisia. Teosta varten on haastateltu iäkkäitä suomalaisia, joiden tarinat kulkevat mukana tekstissä. Elämänkulun kautta yksinäisyyttä päästään tarkastelemaan myös muissa elämänvaiheissa. Yksinäisyys on harvalle pysyvä ja kaikki elämänalueet kattava tilanne. Teos tarjoaa vertaistukea niille, joita yksinäisyys tavalla tai toisella koskettaa. Yksinäisyyden muuttuvaisen ja suhteellisen luonteen ymmärtäminen myös auttaa kehittämään parempia keinoja sen lievittämiseen. (takakansiteksti)

Lars Svendsen: Yksinäisyyden filosofia (Docendo 2017)

Jokainen ihminen tuntee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä yksinäiseksi: siellä, missä on ihmisiä, on aina myös yksinäisyyttä. Yksinäisyys yhteiskunnallisena, elämänlaatua heikentävänä ongelmana on ajankohtainen aihe, toisaalta yksin oleminen on monille myös nautinnon lähde. Yksinäisyys vaikuttaa syvästi fyysiseen ja henkiseen terveydentilaamme. Mutta mistä puhumme, kun puhumme yksinäisyydestä? Filosofi Lars Svendsen ammentaa filosofian, psykologian ja sosiaalitieteiden viimeisimmästä tutkimustiedosta ja tarkastelee yksinäisyyden eri lajeja, tunteiden filosofiaa sekä niitä tekijöitä, joiden vuoksi toiset ihmiset ovat yksinäisempiä kuin toiset. Keskeiseksi nousee ystävyyden ja rakkauden merkitys elämässämme. Voiko modernin yhteiskunnan ongelma olla liian paljon yksinäisyyden sijaan sittenkin se, että vietämme liian vähän aikaa yksin?Yksinäisyyden filosofia tarjoaa sekä tietoa että viisautta tästä olemisen tilasta, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen ja kevyt. Suositeltavaa luettavaa sekä niille, jotka tuntevat olevansa yksin, että niille, jotka haluavat olla yksin.(takakansiteksti)

Kirjoja yksinäisyydestä

Suosittelen tässä listauksessa muutamia erilaisia tarinoita, joissa käsitellään yksinäisyyttä.

Kaunokirjallisuutta pimeneviin iltoihin

Robert Nevillen ajaton ja apocalyptinen tarina (I am legend, 1954) sopii aikaamme erinomaisesti. Nevillen tarinan kautta on mahdollista peilata omia vaikeita tunteitaan korona-aikana. Tarinan loppu on erityisen kiinnostava yhteiskunnan ja myös ihmisyyden kannalta. Vaikka meidän maailmamme ei ole Nevillen maailman kaltainen, peilipintaa omaan yhteiskuntaamme löytyy kiinnostavalla tavalla. Kyan tarina (Suon villi laulu, 2020) puolestaan sijoittuu Pohjois-Carolinan rämeille, se on erityisen hyvä kuvaus yksinäisyydestä. Kya on täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta, hänen tarinansa on koskettava selviytymiskertomus melko äärimmäisistä olosuhteista.

Missy Carmichaelin rakkaustarina (2020) ei nimestään huolimatta ole imelää viihdettä, se ei itseasiassa ole viihdettä lainkaan, vaan elämänmakuinen ja koskettava kertomus erään naisen yksinäisyydestä ja siitä pois pääsemisestä. Missy jää helposti asumaan lukijan sydämeen, hieman samalla tavalla kuin Ove omassa tarinassaan (Mies joka rakasti järjestystä, 2013). Oven tarina onnistuu samalla kertaa naurattamaan ja itkettämään. Tarina myös yllättää lukijan, sillä siinä on kerroksia kuin sipulissa.

Tsukuru Tazakin tarinassa (Värittömän miehen vaelllusvuodet, 2014) Tsukuru ui syvissä vesissä. Tarinassa käsitellään ulkopuolisuuden kokemusta ja ystävyyssuhteiden katkeamista. Yksinäinen Tsukuru lähtee selvittämään mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa samalla löytää itsensä. Tsukurun matka vie hänet Japanista aina Hämeenlinnaan asti. Tarina on vahva osoitus siitä, miten kivuliaita menneisyyden selvittämättömät asiat voivat ihmiselle olla ja toisaalta siitä, miten merkittävää yksinäiselle on läheisen ihmisen tuki ja lämmin kannustus.

Muumilaaksossa Muumipapan kaipuu vie koko perheen asumaan yksinäiselle ja jopa vihamieliselle majakkasaarelle meren keskellä (Muumipappa ja meri, 2018). Tätä tarinaa lukiessa voi peilata mm. omia turvattomuuden tunteitaan nykymaailman tilanteessa. Jokainen muumiperheen jäsen reagoi ja käsittelee asioita omalla persoonallisella tavallaan. Myös mörkö on mukana kuvioissa.

Sokerina pohjalla vanhat naiset, Ch’idzigyaak ja Sa’, ihastuttavat periksiantamattomuudellaan (Kaksi vanhaa naista, 1994). He joutuvat kokemaan äärimmäisen hylkäämisen, josta selviytymistä tarina kuvaa vangitsevasti. Jos luet näistä kirjoista vain yhden, lue tämä pieni ajatuksia herättävä tarina menneestä maailmasta.


Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat 2007)

Robert Neville on maailman viimeinen ihminen, sillä koko muu ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi. Tässä hirviöiden kansoittamassa maailmassa Neville ei kuitenkaan ole avuton, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa asunnossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita yrittäen samalla löytää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?
vuonna 1954 julkaistu romaani I Am Legend on sekä scifin että kauhun klassikko . Vampyyrit ja niihin liittyvät uskomukset saavat kaikki paljaan tieteellisen selityksen. Samalla kirja on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. (kirjasampo)

kirjan kansikuva

Delia Owens: Suon villi laulu (WSOY 2020)

Sydäntä särkevä kasvutarina, murhamysteeri ja lumoava kertomus luonnon kauneudesta. Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään. (takakansiteksti)

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina (Bazar 2020)

Sentimentaalisuuden karikot välttävä romaani yksinäisyydestä, ystävyydestä ja uusista aluista. Missyn elämänpiiri on kutistunut, käpristynyt piikikkääksi yksinoloksi vanhassa talossa, jonka hiljaisuuden rikkoo vain kellon tikitys. Seurana muistot rakkaista, eikä Missy mitään muuta seuraa usko ansaitsevansakaan, ei kaiken sen jälkeen mitä hän on tehnyt. Missy nukkuu, herää, syö, lukee lehdestä kuolleet, käy kävelyllä, ottaa sherryn. Kunnes yhtäkkiä olosuhteiden pakosta hän joutuu hetkeksi kasvotusten toisen ihmisen kanssa. Se riittää. Rutiinien rautainen kuori rikkoutuu, ja sisään hyökyy kaikenlaista uutta ja äänekästä, kuten kursailematonta kieltä käyttävä yksinhuoltajaäiti, Bob-niminen tyttökoira, supersankariasuissa viihtyvä miehenalku ja ruoanlaittoon panostava sisustussuunnittelija. (takakansiteksti)

Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Mies, joka rakasti järjestystä on romaani pörröisistä kissoista, odottamattomista ystävyyssuhteista sekä ikivanhasta peräkärryllä ajamisen taidosta. Kaikki tämä muuttaa pohjamutia myöten koko yhteisön, ja jopa kyräilystä on mahdollista parantua. Fredrik Backmanin esikoisromaani vanhasta äkäisestä miehestä onnistuu kuvaamaan yhtä pienoismaailmaa ja samalla kertomaan jotakin tärkeää itsestämme ja ajastamme. (takakansiteksti)

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014)

Tsukuru Tazaki on väritön mies. Hän ei ole onneton mutta ei onnellinenkaan. Tsukurun menneisyydessä on kivulias tapahtuma: tiivis ystäväjoukko on sulkenut hänet ulos ilman minkäänlaista selitystä. Tsukuru on järkytyksen seurauksena jäänyt elämässään yksin. Hän kuitenkin tapaa naisen, joka rohkaisee häntä selvittämään, miksi ystävät hylkäsivät hänet. Näin alkaa Tsukurun vaellus menneisyyden hämäriin kerroksiin – ja Hämeenlinnaan, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut. (takakansiteksti)

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (WSOY 2018)

Muumipapan unelmat vievät perheen majakkasaarelle, koettelemusten ja suurten arvoitusten äärelle.Keskellä avomerta on kartassa piste, jota pikku Myy väittää kärpäsenliaksi. Mutta se on kuin onkin saari, yrmeä pieni majakkasaari. Sinne muumiperhe purjehtii turvallisesta laaksostaan, sillä Muumipappa ei halua enää olla vain tassutteleva, tarpeeton perheenisä.Mutta myös saarella koittaa arki. Se ei vastaa haaveita, vaan on täynnä odottamattomia vastoinkäymisiä ja arvaamattomia luonnonvoimia. Jokainen joutuu myös kohtaamaan yksin omat kaipauksensa ja pettymyksensä. Joskus vain tarvitaan paljon aikaa ja suuri myrsky puhaltamaan asiat kohdalleen. (takakansiteksti)


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
  (Like 1994)

Vaeltava intiaaniheimo vaikeuksissa. Ruokaa ei riitä kaikille ja heimo päättää hylätä kaksi vanhaa, hyödyttömäksi käynyttä naista. Vääjäämättömältä näyttävän kuoleman edessä naiset alkavat kamppailla. He selviytyvät neuvokkuudellaan ankarasta talvesta ja tulevat pelastaneeksi lopulta heimonsakin. (kirjasampo)

YKSINÄISYYDESTÄ

Kirjallisuusterapiaohjaajan koulutuksessa pohdiskelin yksinäisyyttä aiempaa laajemmin lopputyötäni varten. Käsitykseni yksinäisyydestä kirkastui ja ymmärsin, että yksinäisyys on ilmiönä niin merkittävä, että juuri siihen ajoissa puuttumalla voisimme ennaltaehkäistä monia mielenterveysongelmia ja sairauksia sekä vaikuttaa todella paljon monien ihmisten elämänlaatuun. Yksinäisyys nimittäin heikentää suomalaisten hyvinvointia ja terveyttä voimakkaammin kuin mikään muu tuntemamme yksittäinen tekijä, on Juho Saari huomannut yksinäisyyttä tutkiessaan.

Lapsuudessa ja nuoruudessa alkanut yksinäisyys voi seurata ihmistä raskaana hyvinvointivajeena läpi koko elämän (Kainulainen 2016, 125). Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila on tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyttä. Hän kertoo, että lasten ja nuorten keskuudesta löytyy erityisen paljon yksinäisiä ja heillä yksinäisyyden seuraukset ovat erityisen pitkäaikaisia. Yksinäisyyttä on kaikissa ikäluokissa, erityisen paljon yksinäisyydestä kärsivät tutkitusti myös ikäihmiset. (Junttila 2015, 29.) Junttilan esittelemistä tutkimustuloksista nousee esiin erityisesti poikien kokema voimakas emotionaalinen yksinäisyys, ero tyttöihin on Junttilan mukaan tilastollisesti erittäin merkittävä. (Junttila 2016, 149-152.)

Eräs lapsi tai nuori kuvaa yksinäisyyttä osuvasti Junttilan tutkimuksissa:

”Yksinäisyys on pahimmillaan sitä, ettei voi jakaa todellista itseään kenellekkään ja ettei kukaan halua kuulla esimerkiksi miten päivä on sujunut. Se tuntuu kuin ei olisi olemassa ja tekee pidemmän päälle katkeraksi, epäluuloiseksi ja entistä epäsosiaalisemmaksi. Kun tuntuu, ettei kukaan välitä, lakkaa itsekin välittämästä.”  (Junttila 2016, 153)

Muller ja Lehtonen muistuttavat, että ikäihmisillä yksinäisyys heikentää fyysistä kuntoa sekä toimintakykyä päivittäisissä askareissa ja että kaiken kaikkiaan yksinäisyys nopeuttaa monin tavoin vanhenemista (Muller & Lehtonen 2016, 95). Kaikenikäisillä pitkäaikainen yksinäisyys aiheuttaa stressitilan, joka horjuttaa sekä mielen että kehon tasapainoa ja vaikuttaa siten heikentävästi ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Toisaalta taas aivoterveyden huononeminen saattaa alentaa kognitiivista toimintakykyä ja rasittaa mieltä. Näin syntyy kierre, jossa terveysongelmat ja sairaudet
altistavat yksinäisyydelle. (Müller & Lehtonen 2016, 73.)

Muller ja Lehtonen kirjoittavat myös, että yksilön pärjäämistä, keskinäistä kilpailua ja tehokkuutta korostava yhteiskunta löytää edestään pahenevan yksinäisyysongelman. Heidän mukaansa yksinäisyyden ehkäisy ja lievittäminen onnistuvat parhaiten yhteiskunnassa, joka painottaa yhteisöllisyyttä ja sitä, että kaikki otetaan kyvyistään riippumatta huomioon. Heidän mielestään yhteiset kokoontumistilat ja yhteinen toiminta, jotka tuovat yhteen eri-ikäisiä ihmisiä erilaisista taustoista ovat tulevaisuudessa tärkeitä. Muller ja Lehtonen toteavat yhdessäolon ja yhdessä tekemisen edistävän meidän kaikkien mielenterveyttä ja aivojen kuntoa. (Muller & Lehtonen 2016, 95.)

Yksinäisyys ei itsessään ole sairaus mutta se voi sairastuttaa
sekä mielen että aivot ja tämä tulisi huomioida mielenterveyden hoidossa (Müller & Lehtonen 2016, 93).

Ylen Johanna Malisen kolumni syyskuulta kannattaa lukea, hän mainitsee että etenkin nuorten aikuisten yksinäisyydestä puhutaan hämmästyttävän vähän ja että tähän vaikuttavat häpeän tunteet.

“Häpeä juontaa juurensa esimerkiksi siitä, että yksinäisyys tuntuu helposti epäonnistumiselta”

Katso myös kolumnissa vinkattu toimittaja Marjut Mäntymaan marjuttuulikki-kanavan yksinäisyyttä käsittelevä video, jossa Niina Junttilakin on mukana. Videolla Marjut Mäntymaa kertoo ihmisten yksinäisyyden kokemuksista mm. korona-aikana.

Mielenterveyden keskusliitosta kerrotaan, että on tärkeää hyväksyä itsensä ja olla itsensä paras kaveri. Yksinäisyyden lievittämiseksi on olemassa monia keinoja, mm. vertaistuki, yksinäisyydestä puhuminen ja siitä kirjoittaminen voivat helpottaa oloa. Jos koet yksinäisyyttä kannattaa käydä lukemassa tarkemmin aiheesta mielenterveyden keskusliiton sivuilta.

Mielenterveystalosta huomasin myös seuraavan vinkin, jota jokainen meistä voi elämässään huomioida.

“Pidä huoli läheisistäsi – Jokainen ihmissuhde, josta saat voimaa ja hyvää mieltä, on tärkeä. Pidä huoli suhteistasi ja ole aktiivinen yhteydenpitäjä. Älä epäröi olla aktiivisempi osapuoli ihmissuhteissa. Joskus eläkeläisellä on enemmän voimia ottaa yhteyttä, kuin esimerkiksi työssäkäyvän ja siitä huolimatta molemmilla ihmissuhde on ihan yhtä tärkeä.”

Älä jää yksin, älä jätä yksin. Jo puhelinsoitto omalle läheisellesi voi muuttaa maailmaa, sekä sinun että hänen. Myös kortin lähettäminen tai kirjeen kirjoittaminen ovat oivia tapoja vaikuttaa sekä omaan että mahdollisesti läheisesi kokemaan yksinäisyyteen. Oli koronaa tai ei.

Lähteet:

Junttila, Niina. (2015) Kavereita Nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Junttila, Niina. (2016) Lasten ja nuorten yksinäisyys. Teoksessa Juho Saari. (toim.) Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus Oy, 149-163.

Kainulainen, Sakari. (2016) Yksinäisen elämänlaatu. Teoksessa Juho Saari. (toim.) Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus Oy, 114-125.

Müller, K. & Lehtonen, J. 2016. Yksinäisyys, aivot ja mieli. Teoksessa J. Saari (toim.) Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 73–95.

Saari, Juho. (2016) Esipuhe. Teoksessa Juho Saari. (toim.) Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus Oy, 5-6.

Malinen, Johanna. (2020). Yle. https://yle.fi/uutiset/3-11557470. Viitattu 26.10.2020.

Mielenterveyden keskusliitto. (2020) Eroon yksinäisyydestä. https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/yksinaisyys/. Viitattu 26.10.2020.

SUOLAISTA JA MAKEAA – ÄIDIN JA TYTTÄREN MONISÄRMÄINEN SUHDE

Kuva: See1,Do1,Teach1 CC BY 2.0

Kotimaisten kielten keskus järjesti Agricolan juhlavuonna kilpailun, jossa yleisö sai äänestää maailman kauneinta sanaa. Ylivoimainen voittaja oli äiti. Äänteellisesti sana kuulostaa pehmeältä ja lempeältä, mutta lisäksi sanalla on meille kaikille tunnemerkitys. Suhde äitiin jatkuu kohdusta hautaan merkityksellisenä olipa suhde hyvä tai huono. Seuraavassa artikkelissa esitellään teoksia, joiden kautta lukija voi kartoittaa omaa äiti-tytär-suhdettaan.

Psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki pohtivat vasta ilmestyneessä teoksessaan Aina tytär, aina äiti – aikuisen naisen suhde äitiin (Kirjapaja 2020) monipuolisesti naisen suhdetta omaan äitiinsä.

Kirjoittajat tarkastelevat muun muassa varhaisen kiintymyssuhteen merkitystä, sukupolvien ketjua ja taakkasiirtymää, näkemistä ja nähdyksi tulemista, aggressiota, kateutta, kehoa ja kehollisuutta, äidin narsismia, äidin vaikutusta muihin ihmissuhteisiin sekä vanhenevaa äitiä.

Hyvin koskettavia ovat kahdeksan naisen kirjoittamat kirjeet omalle äidilleen. Kirjeistä houkuu iloa ja lämpöä, mutta myös surua ja lohduttomuutta, joita anteeksianto pehmentää.

Teoksen lopussa on kirjoitusharjoituksia ja kysymyksiä, joiden avulla voi työstää suhdettaan äitiin. Äidin elämänhistoriaan tutustuminen voi auttaa näkemään miten hänestä tuli sellainen kuin tuli. Äidin tarinan kautta voi syntyä uutta ymmärrystä ja anteeksiantoa. Kukin voi rakastaa vain niillä eväillä, jotka on itse saanut.

Kirjoittajien viesti lukijalle on lohdullinen: ei ole koskaan liian myöhäistä katkaista kielteisiä ketjuja tai muuttaa ihmissuhteiden vuorovaikutusta.

Romaaneja ja elämäkertoja, joissa käsitellään äiti-tytär suhdetta

Elizabeth Stroutin teoksessa Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) päähenkilö Lucy Barton viettää aikaa sairaalassa perhettään kaivaten. Yllättäen hän saa vieraakseen äidin, jota hän ei ole tavannut vuosiin. Äidin ja tyttären keskusteluista ja muistoista välittyy menneisyys ja Lucyn ankea lapsuus maaseudulla. Teos tuo mieleen sen, miten vaikeaa tunteiden ilmaisu voi olla äidin ja tyttären välillä ja miten kipeitä jännitteitä suhteessa voi olla. Ääneen lausumaton jää riippumaan tyttären ja äidin välille, mutta heidän suhteessaan on silti lämpöä ja rakkautta.

Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli ( Gummerus 2007) kertoo äidin ja tyttären välisistä rankoista tunteista paikoin mustan huumorin sävyttämänä. Novellit nostavat esiin erilaisia kipupisteitä äidin ja tyttären suhteesta ja vaikka ne eivät anna vastauksia, niihin kätkeytyvät kysymykset voivat olla kiinnostavia. Miten pitäisi esimerkiksi suhtautua äitiin, joka haluaa olla tyttärensä paras ystävä ja tulee itsekin murrosikäiseksi siinä samalla? Novellissa Pesäero kuvataan tilannetta, jossa tytär on muuttanut muutama kuukausi sitten omaan asuntoonsa, mutta puhelut, joita äiti ja tytär soittavat toisilleen, paljastavat, että itsenäistymisen prosessi on vielä kesken. Castillonin novelleissa äiti-tytär suhde on kaksoisvalotuksessa ja lukija pääsee tarkastelemaan molempien näkökulmaa.

Merete Mazzarellan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä 1993) on tyttären päiväkirja äidin saattohoidon ajalta. Tammen sivuilla teosta kuvataan seuraavasti: “Luotaa syvältä äidin ja tyttären välistä suhdetta, pohtii suvun, jatkuvuuden ja ystävien merkitystä. Kirjoittaessaan tytär ei väistä surua eikä kuoleman läheisyyden synnyttämiä outojakaan tunteita tai koomisia mielleyhtymiä. Hän ei lavasta, kaunistele eikä peittele, hän on uskollinen perheen ja suvun huumorille – ja siksi tämä kirja ei kerrokaan vain kuolemasta, vaan jotain olennaista itse elämästä.”

Anja Kaurasen Ihon aika (WSOY 1993) -teoksen takakansiteksti kertoo: “Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään – alastonta elämää silmiin. Poikkeuksellisissa oloissa naiset kokevat vahvaa yhteishenkeä, heistä muodostuu tiivis ryhmä, jolla on omanlaisensa nauru kuolemaa liki. Mutta tärkeintä on kirjailijan äidin suuri salaisuus, äidin mysteeri. Kirjailijan koko lapsuuden ja nuoruuden ylle levittäytynyt synkkä varjo, joka alkaa avautua pian äidin kuoleman jälkeen. Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?
Ihon aika kertoo kahden sukupolven tabuista, sallitusta ja kielletystä seksuaalisuudesta. Se on kirja erään perheen rappiosta, vanhempien ja lasten välisestä katkeruudesta ja kostosta, ihmissuhteiden hitaasta turmeltumisesta. Syvimmältään se on kertomus menetyksestä ja vapahduksesta, ilosta ja häpeästä, elämän rajallisuudesta, jonka täydesti ymmärrettyään vasta voi nähdä rajattomasti.”

Johanna Thydellin esikoisteos Katon kokoinen tähtitaivas (Otava 2004) on jäänyt mieleeni vaikuttavana lukukokemuksena, vaikka lukemisesta on jo ehtinyt kulua aikaa. Teos on nuorten romaani. Päähenkilö on 13-vuotias Jenna, jonka äiti on sairastunut rintasyöpään. Kirjailija kuvaa omiin kokemuksiinsa perustuvassa teoksessaan todella kauniisti, hienosyisesti ja koskettavasti niitä tuntemuksia, joita äidin vakava sairastuminen tyttäressä herättää.

 Terhi Rannelan Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto 2020) on “koskettava teos surusta ja luopumisesta. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Rannela peilaa tuntemuksiaan uusimpaan surututkimukseen ja vaihtaa ajatuksia muun muassa Eeva Kilven, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin ja Claes Anderssonin teosten kanssa. Hän tarkastelee surun käsitettä sekä läheltä että etäältä ja pohtii, miksi juuri runous on se kirjallisuudenlaji, joka vaikeimmalla hetkellä lohduttaa kaikkein eniten.” Kirjan kuvaus Kariston sivuilta.

Meiju Niskalan teos Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on “omaelämäkerrallinen ja kirjoittajaansa säästelemätön kertomus menetyksestä, surusta ja eloonjäämisestä lahjana sekä kirouksena.”Ajattelemme kuolemaa loppuna, mutta se on myös alku.”Meiju Niskalan romaanin päähenkilölle muistisairaan äidin kuolema on lähtölaukaus: se on starttipistooli, jonka pamaus sysää hänet matkalle omaan ja äitinsä menneisyyteen sekä äidin poissaolon määrittämään tulevaisuuteen – masennukseen ja ahdistukseen, mutta ehkä myös rauhaan ja iloon.” Kirjan kuvaus WSOYN sivuilta.

Äidistä runon keinoin

Eeva Kilven runokokoelma Kiitos eilisestä ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1996. Runokokoelma on jaettu 11 osaan, joista kaksi ensimmäistä keskittyvät erityisesti äidin kuoleman aiheuttamaan järkytykseen ja suruun. Muissa osissa puhutaan vanhenemisesta, rakkaudesta ja parisuhteesta, muistoista sekä lähestyvästä kuolemasta. Teos muodostaa ikään kuin vaihe vaiheelta etenevän surutyön kuvauksen, jossa runon puhuja käy läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan ja tulee tietoiseksi omasta vanhenemisestaan. Kokoelma alkaa ja loppuu runoon, jossa runon puhuja käsittelee äidin kuolemaa. Alkuosan runoissa kuoleman aiheuttama järkytys on vahvasti läsnä. Viimeisessä runossa surutyö on edennyt vaiheeseen, jossa kiitollisuus ja rauha ovat nousseet tunteista päällimmäisiksi. Kilven runoissa on läsnä ihmisen koko elämänkaari.

Runon puhuja on hyvin sidoksissa äitiinsä. Runossa sivulla 9 sanotaan: 

Minä olen erauspentu jonka emo on jättänyt. 

Erauspentu on karhunpentu, joka ei ole vielä vierottunut emostaan. Tyttären eriytyminen äidistään voi olla pitkä ja haastava prosessi. Teoksessa Rajattomuuden aika Kilpi kirjoittaa:

Hän vieroittaa minua itsestään, hän vieroittaa minua yhä, 91-vuotiaana, kun minä olen 66. Onko hän koskaan uskaltanut päästää minua lähelleen? Epäilen, että ei, koska minä olisin alistanut ja vallannut hänet kokonaan. (Kilpi 2001, 11).

Useimmiten äiti on aina läsnä. Siitä syystä äidin kuolemaa voi olla vaikea käsittää. Kilpi kirjoittaa:

Katson hänen peräänsä mitään käsittämättä,
ymmällä, murtuneena.
Kuinka hän siten, äiti, hänhän oli aina, miksi ei siis nyt,
(Kilpi 1996, 9).

Surua kuvaa hyvin myös seuraava säe:

Ettekö näe kuinka lätäköt vapisevat

Säkeessä luonto ja ihminen ovat yhtä, suru ja kyyneleet ravistelevat perin juurin surevan olemusta.

Usein omien vanhempien tekemiä virheitä ymmärtää paremmin vasta sitten kun on itse kokee vanhemmuuden ja ikääntymisen haasteet. Kilpi kirjoittaa s. 16:

Meidän välillämme meni käytännössä
melkein kaikki aina ristronkkeliin
mutta itse asiassa, todellisuudessa,
syvällä sisimmässämme
kaikki oli kohdallaan,
kaikki oli oikein ja hyvin.
Minä ymmärrän sinua nyt
ja päivä päivältä yhä paremmin
ikään kuin sinä levittäytyisit minun jäseniini
ja selittäisit itseäsi vaiva vaivalta.

LÄHTEET 

Castillon, C. (2007) Äidin pikku pyöveli: novelleja. Helsinki: Gummerus.
Hiilamo, K., Pruuki, H. (2020) Aina tytär, aina äiti: aikuisen naisen suhde äitiin. Helsinki: Kirjapaja.
Kauranen, A. (1993) Ihon aika. Porvoo: WSOY.
Kilpi, E. (1996) Kiitos eilisestä. Porvoo: WSOY. 
Kilpi, E. (2001) Rajattomuuden aika. Helsinki: WSOY.
Mazzarella, M. (1993) Juhlista kotiin. Helsinki: Kirjayhtymä.
Strout, E. (2018) Nimeni on Lucy Barton. Helsinki: Tammi.
Thydell, Johanna (2004) Katon kokoinen tähtitaivas. Helsingissä: Otava.

VOIMAA KIRJOITTAMISESTA – HAASTATELTAVANA KIRJAILIJA JORMA LUOMA

Jorma Luoma liikkuu mielellään luonnossa. Kuva: Majlis Luoma

Vantaalaisen kirjailijan, Jorma Luoman esikoisrunokokoelma Pumpulipilvi ilmestyi vuonna 2003. Runojen tematiikka rakentuu isän kokeman menetyksen ja surun ympärille, sillä teoksen syntyä edelsi kipeä ja traaginen tapahtuma – tyttären kuolema.

Oman lapsen menettäminen on varmasti yksi vaikeimmista kokemuksista mikä ihmisen elämässä voi tulla eteen. Kertoisitko aluksi esikoisteoksesi syntymisestä? Miten kirjoittaminen lähti käyntiin ja missä vaiheessa kokonainen runokokoelma alkoi hahmottua?

– Anniina eli vielä kun tapahtumat alkoivat pyöriä päässäni runoina, kun en saanut unta, niin nousin kirjoittamaan niitä ylös aamukolmeen saakka. Itkin ja kirjoitin. Noin 5 vuoden kuluttua julkaisin ne omakustanne kirjana. Runot tulivat minulle kuin itsestään, hyvä kun ehdin kirjoittamaan. Se oli kuin lahjaa. Siitä asti olen kirjoittanut.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsi surutyön kannalta?

 Se piti minut kasassa. Oli tärkeää saada käsitellä tunteitani runojen kautta. Se auttoi minua surutyössäni eteenpäin.

Oletko voinut runojen kautta jakaa tunteitasi muiden ihmisten kanssa?

– Vantaa kirjoittajissa luin mm. sururunojani ja keskustelimme aina jokaisen luetun runon jälkeen. Olen myös lukenut runojani eri tilaisuuksissa. Paras tapa on keskusteleva tyyli, jolloin yleisöltä saa muutakin palautetta kuin taputukset.

Oletko saanut palautetta runoistasi vastaavaan tilanteeseen joutuneilta?

 – Liityin aikanaan Käpy-yhdistykseen ja olen kirjoittanut heidän lehteensä ja Fb-sivuille. Lisäksi olen antanut lehtihaastatteluja esim. Seura, IS, Vantaan Lauri, Propo, Opaskoira. Lisäksi olen ollut vaimoni kanssa TV:n Sunnuntaivekkarissa, josta tuli vertaispalautetta ympäri Suomea. Myös kirjoistani olen saanut palautetta, kun antaa niin saa.

Mikä on sinun kokemuksesi terapeuttisen ja luovan kirjoittamisen suhteesta?

— Minusta kirjoittaminen on parasta terapiaa surutyössä etenemiseen, etten jäänyt paikalleen polkemaan. Tosin lapsen kuolemasta ei pääse koskaan yli, mutta sen kanssa voi elää muuttuneena ihmisenä. Se oli armoa saada kirjoittamisen lahja, koska ennen näitä tapahtumia en ollut kirjoittanut.

Voitko kuvailla miten kirjoittaminen voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita?

 Kuvittele tilanne työpaikalla, joka vie yöunet. Yön hiljaisina hetkinä jauhat samaa asiaa yhä uudelleen, saamatta siihen tolkkua. Mutta kun käyt ongelman kohta kohdalta läpi ja analysoit tapahtumat, sekä kirjoitat ne ylös paperille totuudenmukaisesti, niin kallion kokoinen ongelma kutistuu päässäsi herneen kokoiseksi.

Oletko esikoisteoksen lisäksi kirjoittanut muita teoksia, joissa olet käsitellyt vaikeita asioita?

Gaia (2012) käsittelee ilmastonmuutostuskaa, minulle tärkeää aihetta. Viimeinen hyppy (2014) kertoo lapseni  omaishoitoajasta ja siitä miten epätoivoisiin tekoihin tuska ihmisen ajaa. Rauhaton mies (2017) on runokirja minun tunteistani ennen ja jälkeen eturauhassyöpähoitoa. Runot saavuttivat suuren suosion syöpäyhdistyksen sivuilla. Hopeareunaiset pilvet (2020) on viimeisin runokirjani. Se kertoo vanhenemisesta ja muistin hiipumisesta, kun ollaan vielä täällä, vaikka mieli liikkuu jo rajalla.

Viimeisimmän teoksesi, Hopeareunaiset pilvet, runot ovat hyvin koskettavia ja välittävät varmasti myös yleisiä tuntoja kuoleman lähestymisestä. Luen runoistasi myös syvää kunnioitusta elämää ja sen arvoituksellisuutta kohtaan.  Miten tämä runokokoelma on syntynyt?

 – Olen käynyt palvelutaloissa lukemassa runojani ja tekstejäni eri kuntoisille vanhuksille. Siellä saa konkreettisen kuvan siitä miten aika tekee työtään meissä. Myös isäni hiipui hiljaa ulottumattomiin, sekä muitakin tuttuja olen saanut seurata, kunnes kuolema on noutanut heidät. Näistä tapahtumista olen luonut lyhyitä hetkiä, runoja muistisairaiden maailmasta.

Oletko saanut lukijoilta palautetta näistä runoista? Onko ihmisten helpompi puhua kuolemaan liittyvistä tunnoista  runojen kautta?

– Kuolema on Suomessa tabu. Ihmiset karttavat siitä puhumista, jopa kieltävät ettei siitä saa puhua. Olemme ulkoistaneet kuoleman, siksi siitä on tullut etäinen ja pelottava. On eräs sanonta: joka kuolee ennenkuin kuolee ei kuole kun kuolee. Meidän tulisi henkisesti käydä kuolemakokemus läpi, tehdä se tutuksi, jolloin voisimme tyynesti kuolla, kun aika on, mutta ei siihen tunteeseen tule jäädä märehtimään, vaan elää täyttä elämää, mitä se itsekullekin sitten onkaan.

Uni ei tule

Uni ei tule,

   se menee ohi

   onnellisten unimaailmaan.

Jotkut huutavat öisin,

   aamulla siirryn rajatilaan,

   koskaan en voi olla varma,

                             onko yö vai päivä.

Täällä ei ole vuodenaikoja,

   aina sama lämpö,

                             en tunne tuulta,

   se puhaltaa ikkunan takana.

Joskus näen linnun livertävän äänettömästi,

   tämä keinotekoinen ilma kuristaa minut.

Kerran täällä kävi joulupukki

   ja puhui minun lapsuudestani,

                             pukki tietää,

   se oli hyvä hetki,

   milloin viimeksi en muista.

Edellä oleva runo löytyy teoksesta Hopeareunaiset pilvet.

Minkälaisia neuvoja antaisit kirjoittajalle, joka haluaa päästä alkuun kirjoittamisessa mahdollisesti pitkän tauon jälkeen?

– Jos olet totaalisesti jumissa, niin ota lause vaikka lehdestä ja sen jälkeen ala kirjoittaa omaa tekstiä. Huomioi kaikkea ympärilläsi ja kirjoita mitä näet ja koet. Nämä ovat tällaisia simppeleitä ohjeita. Kirjoita paljon ja toivo, että pääset flow-tilaan, jolloin sinusta tulee alitajuntasi sihteeri. Se on lahja, josta alussa puhuin. Sitä ei voi kuvata, vaan se täytyy kokea.

– Tämä runo on kirjoitettu ylläolevan ohjeeni mukaan eli alku on Raamatusta ja jatkuu omana tarinana.

Ja pohjanmaan

Alussa Jumala loi taivaan ja maan

                                          ja pohjanmaan.

Ja minä avasin silmäni

                                          ja näin

             mustuneet saunanseinät

                                          ja huusin

             äiti Madonnaa auttamaan.

Niin minut tuotiin ulos,

             minä näin taivaankaaren

             ja latomeren lainehtivan

             taivaankaaren alla.

He puhuivat susista ja lapsista,

             viljanleikkuun aloittamisesta.

Minun ikiaikaiseen muistiini

             oli tallennettu leivänlaulu.

Ja me otimme ja mursimme leipää

             kaikki lapsuusvuoteni

             ja kiitimme leivästä

                                          luojaa,

             viljelijää ja leipuria.

Ja minä olin osa tätä ketjua,

             kunnes elämä vieroitti

                                          minut.

Lisätietoja:

Jorma Luoma Kirjasampo -sivustolla.

Jorma Luoma on julkaissut vuodesta 2003 alkaen useita runokokoelmia ja proosateoksia sekä matkakertomuksen pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan. Hänen tekstejään on ollut antologioissa, hän on ottanut osaa erilaisiin kirjoituskilpailuihin ja voittanut niissä palkintoja.  Luoma toimi useiden vuosien ajan Vantaan kirjoittajat ry:n puheenjohtajana.

Tutustu Jorma Luoman teoksiin HelMet-tietokannassa.

RAKAS PÄIVÄKIRJA

Photo by Erich Stüssi CC BY-SA 2.0

Sain ensimmäisen päiväkirjani lahjaksi kun olin 10-vuotias. Muistan, että se oli sydämenmuotoinen ja sen kannet olivat punaiset. Päiväkirjan pystyi lukitsemaan sirolla, messinkisellä lukolla. Päiväkirjasta tuli monien vuosien ajaksi uskollinen ystävä.

Päiväkirjani täyttyi pikkuhiljaa runoista, piirroksista ja arkipäiväisten tapahtumien kuvauksesta. Minulla oli ystävä, joka ei arvostellut tai kritisoinut, vaan pelkästään kuunteli.

Päiväkirjan kirjoittamisesta itsehoitona

Päiväkirjan kirjoittaminen liittyy usein nuoruuteen ja sen kuohuviin elämänvaiheisiin tai elämän kriiseihin. Myös yhteiskunnalliset kriisit voivat nostaa päiväkirjan kirjoittamisen ajankohtaiseksi. Niina Mäkeläinen on Ylen sivuilla olevassa artikkelissaan Pidätkö koronapäiväkirjaa? Kirjoittaminen on katastrofinhallintaa ja kurkotus tulevaisuuteen haastatellut kirjallisuuden dosentti ja kirjallisuusterapeutti Päivi Kososta. Kososen mukaan päiväkirjan kirjoittaminen on kriisinhallintaa tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa vastauksia. Ihminen kääntyy sisäänpäin ottaakseen katastrofin hallintaansa ja jäsentääkseen mieltään.

Kathleen Adams, yhdysvaltalainen kirjallisuusterapeutti ja psykoterapeutti, pitää tärkeänä kirjoittamiseen valmistautumista lyhyellä meditaatiolla, jossa keskitytään tekniikkaan tai aiheeseen. Gillie Bolton (2014, 43) suosittelee päiväkirjan kirjoittajalle aloitukseksi kuuden minuutin kirjoituspyrähdystä. Kirjoita mitä tahansa mieleesi tulee, vapaasti, pysähtymättä ja antamatta minkään säännön kahlita kirjoittamistasi. Tajunnanvirtakirjoittaminen vapauttaa kirjoittajaa sisäisen poliisin kahleista. Jos kirjoittaminen ei tunnu lähtevän käyntiin, kuvaile ympäristöäsi tai tunnelmiasi.

Päiväkirjan kirjoittamisessa ei ole sääntöjä. Voit pitäytyä siinä tekstilajissa, joka on sinulle luontevin tai voit kirjoittaa erilaisia tekstityyppejä kuten kertomuksia, runoja, kirjeitä, listoja ja dialogeja. Dialogi vihan kohteen kanssa tai kirje, jota ei koskaan lähetetä, auttavat vaikeiden tunteiden käsittelyssä. Vihan tunne laimenee ja kohtaamiset vihan kohteen kanssa sujuvat paremmin kun loukkaukset ja ajattelemattomat sanat vältetään. (Pietiläinen 2008, 151-174.)

Kannattaa kirjoittaa myös hyvistä asioista, sillä nekin ovat osa todellisuutta. Kirjoita ylös hassuja sattumuksia ja kommelluksia. Liitä päiväkirjaan valokuvia, piirroksia, matkalippuja tai pääsylippuja.

Kathleen Adams painottaa artikkelissaan A Brief History of Journal Therapy, että päivittäisten tapahtumien kirjaamisen ohella kannattaa ilmaista sisäisiä tuntoja ja tunnelmia, sillä erityisesti silloin kirjoittamisesta tulee terapeuttista. Kirjoittaja hyötyy oman mielensä lukemisesta kun kokemukset, tunteet ja teot hahmottuvat selkeämmin ja kirjoittaja vapautuu kielteisistä jännitteistä.

Päiväkirja auttaa tutustumaan paremmin itseen. Jos päiväkirjat säästyvät, voi vielä vuosienkin kuluttua tutustua siihen minään, joka joskus olin ja nähdä minkälaisten vaiheiden kautta minusta kasvoi se ihminen, joka olen tänään.

Kirjoittajan sudenkuopasta kohti ongelmanratkaisua

Kosonen nostaa edellä mainitussa Ylen haastattelussa esiin hyvin tärkeän asian päiväkirjan kirjoittamisesta.

– Jos kirjoittaa, että rakas päiväkirja, tänään minua ahdistaa ja seuraavana päivänä kirjoittaa, että taas ahdistaa, niin se ahdistus voi helposti vain syventyä.

Välttääkseen juuttumisen negatiiviseen kierteeseen, kirjoittajan on hyvä suunnata ajatuksiaan nykyhetken lisäksi myös tulevaisuuteen, haaveisiin ja toiveisiin. Voi miettiä mitä elämältään haluaa ja miltä se näyttää sitten kun asiat ovat oikein hyvin. Ajattele esimerkiksi itseäsi vuoden kuluttua. Miltä elämäsi näyttää silloin? Voit listata asioita, jotka tuovat elämään iloa ja toivoa ja jotka ovat sillä hetkellä hyvin.

Ongelmiin voi yrittää löytää ratkaisua käymällä päiväkirjassa dialogia itsensä kanssa. Voi kysyä kysymyksiä ahdistukseltaan tai masennukseltaan. Tai ongelman ja tuntemustensa kuvailemisen ohella voi listata vaiheita ja toimenpiteitä, joita tarvitaan ongelman ratkaisemiseksi.

Eeva Reinilä (2018, 34) mainitsee, että hän onnistuu ratkaisemaan arkipäiväisen pulman “kymmenkertaisesti nopeammin kirjoittamalla kuin vain asiaa ajattelemalla”. Reinilän mukaan kirjoittaessa tarkastelemme asioita etäisyyden päästä, mikä auttaa näkemään ongelman ja sen ratkaisun objektiivisemmin ja selvemmin.

Usein ongelmiin liittyy kaksi ratkaisuvaihtoehtoa, joiden välillä epäröimme. Tuntuu, että päätöstä on vaikea saada aikaiseksi. Vastaukset ovat jo useimmiten valmiina meidän sisällämme. Kätketyn viisauden löytämiseksi Bolton (2014, 111) suosittaa dialogia itsemme kanssa esimerkiksi klassisen sydän-järki keskustelun muodossa. Dialogin voi toteuttaa niin, että toinen, joko sydän tai järki, kysyy ja toinen vastaa. Dialogin voi kirjoittaa myös kertomukseksi. Katri Pietiläinen (2002, 195) kirjoittaa Christina Baldwinin havaintoihin viitaten:

Kirjoitusprosessin aikana löydämme itsestämme äänen, jota voidaan kutsua intuitioksi tai korkeammaksi voimaksi. Se löytyy kaikilta.

Kirjoita unipäiväkirjaa

Syvällistä tietoa voi saavuttaa myös tutkimalla omia uniaan unipäiväkirjan avulla. Unet ovat kuin kirjeitä meiltä itseltämme itsellemme ja niistä voi löytää tärkeitä vihjeitä eri elämäntilanteisiin. Unilla on yhteys luovuuteen ja luovat ihmiset näkevätkin paljon unia. (Lehtovuori 2008, 177-180.)

Unen symbolikieli muistuttaa taiteen kieltä. Symbolien tulkitsemiseen ei ole olemassa viisasten kiveä, sillä unisymbolit ovat aina henkilökohtaisia. Symbolit ovat kuitenkin kulttuurisidonnaisia, joten yleiset symbolien selitykset voivat antaa vinkkejä unien tulkitsemiseen. Omien unien symboliikkaan voi tutustua varsinkin toistuvien unien kautta.

Unet ovat kuin aamusumu, joka haihtuu nopeasti heräämisen jälkeen. Eeva Lehtovaaran (2008, 187) vinkkeinä unipäiväkirjan pitäjälle on kerrata unen sisältö heti heräämisen jälkeen. Unen voi vaikka kertoa puolisolle tai sanella älypuhelimeen äänitystoiminnon kautta. Merkitse päiväkirjaan päivämäärä ja unesta mieleen jääneet tarttumakohdat, vaikka vain muutamalla sanalla. Tallenna mieleen jääneet tunnelmat, värit, ihmiset, paikat, maisemat ja äänet. Voit täydentää merkintöjä myöhemmin. Kiinnitä erityistä huomiota toistuviin uniin.

Itsensä lukeminen

Päiväkirja on kirjoitusta itsestä itselle. Sen lisäksi, että kirjoittaa, omiin teksteihinsä on hyvä palata lukijana. Gillie Boltonin (2014, 26) mukaan päiväkirja on täydellinen kuuntelija, jonka ensimmäinen lukija on kirjoittaja itse. Päiväkirjan lukeminen, oivallusten tekeminen ja niiden käsittely ovat osa itsehoitoprosessia.

Onko välineellä väliä?

Kososen mukaan kirjoittamista on paras tehdä sillä välineellä, joka itsestä tuntuu mukavimmilta. Toiselle käsinkirjoittaminen on luontevaa, toiselle teksti syntyy kätevästi tutulla tekstinkäsittelyohjelmalla.

Käsin kirjoittamisessa on Kososen mukaan kuitenkin omat hyvät puolensa:

-Käsinkirjoittaminen näyttää tuovan ihmisten mieleen erilaisia asioita kuin mitä he muuten ajattelisivat. Se avaa kuvittelua ja syntyy aivan uusia oivalluksia.

Käsin kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että päiväkirjaa on helppo kuljettaa mukana. Voi vaikkapa kävellä luonnossa ja istua kirjoittamaan ajatuksiaan ylös silloin, kun ne tulevat mieleen, koska aina on vaarana, että tärkeät oivallukset unohtuvat, jos niitä ei voi tallentaa saman tien kun ne tulevat mieleen.

Gillie Bolton, terapeuttisen ja luovan kirjoittamisen asiantuntija Iso-Britanniasta, mainitsee teoksessaan Writer’s key – introducing creative solutions for life, että kirjoittaessaan tietokoneella hänelle tulee kiusaus korjailla tekstiä ja muokata sitä kielioppisääntöjen mukaiseksi (Bolton 2014, 42). Bolton viittaa siihen, että terapeuttisen kirjoittamisen yksi tärkeä puoli on kirjoittaa spontaanisti, harkitsematta ja kontroloimatta.

Kirjallisuutta

Päivi Kosonen on yksi kirjoittajista teoksessa Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino, 2020), joka julkaistaan kesäkuun 2020 puolivälissä. Teoksessa tarkastellaan historian-, kulttuurin ja kirjallisuudentutkijoiden voimin päiväkirjojen välittämää tietoa menneisyydestä ja historiasta, mutta teos sopii historiasta kiinnostuneiden ohella myös kaikille, jotka itse kirjoittavat päiväkirjaa tai harkitsevat sellaisen aloittamista.

Psykologi ja työnohjaaja Eeva Reinilä-Haikonen käsittelee teoksessaan Kirjoituksia itselle – terapeuttinen päiväkirjaprosessi (Omakustanne, 2. p. 2018 ) omaa monikymmenvuotista itseanalyysiaan. Kirja soveltuu erityisesti kirjallisuusterapeuttien ja alan opiskelijoiden käyttöön, mutta siitä voi olla hyötyä kenelle tahansa, jota aihe kiinnostaa.

LÄHTEET

Bolton, Gillie. 2014.The writers key. Introducing creative solutions for life. London: Jessica Kingsley Publishers.

Lehtovuori, E. 2008. Unimaailman mahdollisuudet. Teoksessa S. Mäki & T. Linnainmaa (toim.) Hoivasanat. Helsinki: Duodecim.

Pietiläinen, K. 2008. Päiväkirja mielen avaajana ja persoonallisen kasvun välineenä. Teoksessa S. Mäki & T. Linnainmaa (toim.) Hoivasanat. Helsinki: Duodecim.

Pietiläinen, K. 2002. Päiväkirjamenetelmä. Teoksessa J. Ihanus (toim.) Koskettavat tarinat. Johdantoa kirjallisuusterapiaan. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Reinilä E. 2018. Kirjoituksia itselle. Terapeuttinen päiväkirjaprosessi. Helsinki: E. Reinilä.

TOIVOSTA

Pixabay: Suju

Suosittelen teille kaikille lämpimästi Maaret Kallion kirjaa Voimana toivo (WSOY, 2020). Siinä on paljon tärkeää asiaa toivosta ja viisautta, jota kaikki tarvitsemme näinä erityisen vaikeina aikoina. Kirjan sävy on alusta loppuun voimaannuttava ja lohdullinen. Maaret Kallio sanoittaa isoa ja tärkeää aihetta onnistuneesti. Jos et pääse nyt käsiksi itse kirjaan, voit lukea Maaret Kallion haastatteluja esimerkiksi tuoreesta Anna-lehdestä ja Pirkka-lehdestä sekä Ylen sivuilta. Lisäksi voisin suositella Ylen ohjelmaa Puoli seitsemän, jossa Maaret Kallio oli vieraana  2.4.2020.

Luettuani Maaret Kallion kirjan päätin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia minulle itselleni nousi Kallion kirjasta. Olennaisinta jutussani ovat kysymykset. Voit kirjata ne ylös muistikirjaasi ja kirjoittaa niihin itseäsi varten omat vastauksesi. Halutessasi voit myös keskustella niistä kanssamme kommenttikentässä. Kallion kirjassa, lukujen lopussa, on lisää hyviä kysymyksiä, joista voisit tehdä otsikon vaikkapa omaan päiväkirjaasi. 

Mikä on toivon merkitys elämässäsi? 

Minun elämässäni se on valtava. Toivo auttaa jaksamaan silloin kun on todella vaikeaa. Ja silloinkin, kun ei ole vaikeaa, toivo tekee elämästä rennompaa ja luottavaisempaa. Omassa elämässäni toivo antaa voimaa ja helpottaa oloa vastoinkäymisten keskellä. Maaret Kallio sanoittaa kirjassaan toivon merkitystä ihmisen elämässä. Hän myös pukee sanoiksi sen mitä toivo oikeastaan on ja mitä kaikkea käsite pitää sisällään.

Mistä oma toivosi kumpuaa? 

Oma toivoni kumpuaa varmaan eniten elämänkokemuksesta. Käytäntö on osoittanut elämän jatkuvan, vaikka mitä tapahtuisi. Itselleni on syntynyt usko siihen, että elämä kantaa. Rakkaus on ehtymätön toivon lähde, josta voin myös ammentaa. Tämä sisältää oman rakkauteni. Kun osoitan teoillani rakkautta lähimmilleni, saan siitäkin itselleni voimaa. Saan voimaa itselleni myös siitä, kun voin tukea toista. On helpompaa olla autettavana ja tuettavana, kun itsekin vastavuoroisesti pääsee välillä tukijan ja auttajan rooliin. Luottamus omiin läheisiin ja tunne siitä, ettei tarvitse kantaa kaikkea yksin, on yksi tärkeimmistä toivon lähteistäni. Turvallisuuden tunnettani lisää, että elämääni kuuluu ihmisiä, jotka kykenevät kannattelemaan ja ottamaan vastaan vaikeita tunteita silloin kun oma toivo on hukassa. Ylipäätään luottamus ja tieto siitä, että on ihmisiä joiden puoleen voin kääntyä vaikeuksissa ja haasteissa, olivat ne sitten pieniä tai isoja, pitää yllä omaa toivoa. Riittää, että on olemassa läheisiä, jotka näkevät ja kuulevat oman ahdingon, mutta siitä huolimatta uskovat vankkumatta ”parempaan huomiseen”. Tällä en tarkoita yltiöpäistä positiivisuutta, vaan heillä on taito muistuttaa lempeästi, että tämä on väliaikaista. Vaikkei itse siihen sillä hetkellä uskoisikaan. 

Mikä vahvistaa toivoasi? 

Toivoani vahvistaa varmasti hyvin monet asiat. Niitä ei kuitenkaan ole kovin helppo pukea sanoiksi. Ainakin toivoani vahvistavat kiitollisuuden harjoittaminen omassa arjessa, säännöllinen keskustelu ja yhteydenpito läheisten kanssa, oman elämänhallinnan tunteen vahvistaminen omassa arjessa, kuoleman tiedostaminen osana elämää – hetkessä eläminen. Lisäksi olen ottanut ohjenuorakseni ”Tee joka päivä jotain mistä nautit”. Tilanteestani riippumatta koetan joka päivä tehdä jonkun asian, josta ihan oikeasti nautin, jotain sellaista, joka ravitsee ja palauttaa. Se voi olla hyvän musiikin kuuntelu, kirjan lukeminen, hyvä elokuva tai tv-sarja, leipominen, metsässä käveleminen, järvessä uiminen, veneellä soutaminen. Se voi olla keskustelu rakkaan ihmisen kanssa tai vaikka lämmin suihku tai sauna rankan päivän päätteeksi. Lista on loputon. Se voi olla mitä vain mistä nautin. Se voi olla mietelauseet, joita rakastan lueskella tai ihan pienikin asia, kuten vaikka uunissa paistuvan piirakan tuoksu, joka levittää kotiini lämpöä ja hyvää mieltä. Yksikin tällainen asia päivässä vahvistaa omaa toivoani kummasti.  

Mitkä ovat mielestäsi toivon tekoja? Minkälaisin teoin voit voimistaa omaa toivoasi? 

Maaret kallio kertoo kirjassaan toivon teoista. Siksi kysynkin itseltäni, mitkä ovat mielestäsi toivon tekoja? Minkälaisin teoin voit voimistaa omaa toivoasi? Tähän jo osittain vastasinkin. Omaa toivoani voin vahvistaa tekemällä joka päivä sellaisia arkisia pieniäkin tekoja, jotka ylläpitävät omaa hyvinvointiani. Kuoleman tiedostaminen osana elämää on elämän rajallisuuden myöntämistä itselleni, jolloin tämän hetken arvokkuus korostuu. Toivon teko voi omassa elämässäni olla mm. asettuminen tähän hetkeen ja tässä hetkessä kauneuden huomaaminen ympärilläni ja siitä nauttiminen. Toivon teko voi olla myös kirjoittaminen, jonka avulla voin selvittää päätäni. Maaret Kallio puhuu kirjassaan toivon toimijuudesta, joka auttaa ulos lamaannuttavasta avuttomuuden kokemuksesta. Keskeistä on oma vaikuttamisen mahdollisuus, ei se, että asiat menevät minun mieleni mukaan. Ehkäpä nuo mainitsemani asiat kuvaavat tuota toimijuutta omalla kohdallani.  

Minkälaisin teoin voit valaa toivoa muihin? Miten voit vahvistaa muiden toivoa?

Nämä ovat mielestäni tärkeimpiä kysymyksiä juuri tässä hetkessä, kun korona jyllää maailmalla. Näihin ja moniin muihin kysymyksiin Maaret Kallio antaa kirjassaan vastauksia, mutta ennen kaikkea hän herättää lukijan pohtimaan toivon olemusta ja sitä, miten se näyttäytyy konkreettisesti omassa elämässä. Sitä unohtamatta, että lentokoneenkin pudotessa on happinaamari asetettava aina ensin omille kasvoille, ennen kuin lähtee auttamaan toisia.  

Itse koen, että toisen toivoa voi vahvistaa esimerkiksi olemalla toiselle aidosti ja kokonaan läsnä silloin kun kohdataan. Tästähän Maaret Kalliokin kirjoittaa, että toisinaan läsnä oleva kuunteleminen on jo itsessään riittävä ja mitä parhain toivon teko toiselle. Kyky vastaanottaa toisen tunteet ja etenkin toivottomuus sekä kyky sietää toisen pahaa oloa ahdistumatta itse, luovat myös toivoa. Ei tarvitse välttämättä löytää sanoja, varsinkaan silloin, jos niitä ei yksinkertaisesti ole. Lisäksi kiinnostuminen siitä mikä on toisen pahan olon taustalla on toivoa luovaa. 

 ”Olennaista on kuulla tarina ongelman takana, eli päästä kiinni mieleen ja juureen, ei vain suoristella pintoja. Kokonaisen ihmisen kuuleminen ja hyväksyminen on itsessään jo toivoa luovaa. Ettei tule nähdyksi vain ongelman, tilanteen tai oireitten kautta. On äärimmäisen tärkeää muistaa, että jokaisen toivo on yksilöllistä. On keskeistä kiinnostua juuri toisen toivosta, eikä tarjota vain omaansa.” 
(Kallio 2020, 175-176)

Näitä sanoja ja monia muitakin jäin Kallion kirjasta pohtimaan. Näin myös hiljan televisiosta Frank Martelan haastattelun Arto Nybergin ohjelmassa. Hänkin puhuu elämän merkityksellisyydestä, joka ehkä parhaiten syntyy siitä, kun keskittyy vähemmän itseensä ja auttaa muita. Olennainen osa toivoa on myös tuo oman elämän merkityksellisyyden kokemus. Maaret Kallionkin mukaan toivossa on kyse siitä, että ihminen suuntaa ajatuksissaan ja teoissaan oman napansa ulkopuolelle. Frank Martelaa on haastateltu paljon eri puolilla ja mm. Yleltä löytyvä artikkeli Keskity vähemmän itseesi ja auta muita – filosofi Frank Martelan viisi vinkkiä parempaan elämään aiheesta on mielestäni mielenkiintoinen .  

”Elämä kantaa, mutta kenen kanssa?”

Maaret Kallion kirjassa on luku ”Elämä kantaa, mutta kenen kanssa?”. Tunnistan, että omassa elämässäni on ihmisiä, joiden seurassa oma toivoni vahvistuu. Toiset osaavat luonnostaan kannatella toisen toivoa hädän hetkellä. Tästä Kallio myös kertoo kirjassaan. Kannattaa tunnistaa nuo ihmiset ja sitkeästi hakeutua heidän seuraansa elämän karikoissa. Jäin miettimään, että mitä nuo ihmiset oikeastaan tekevät, jotta näin tapahtuu. Senkään sanoittaminen ei ole helppoa. Ainakin siihen liittyy aito kuulluksi tuleminen, yhteyden kokeminen, jakaminen, lämpö, turva, lohtu, sekä arvostus ja toisen kunnioittaminen hädän hetkellä. Nämä asiat ja lisäksi rakkauden osoittaminen omassa arjessa, aito läsnäolo sekä tarvittaessa saatavilla oleminen ovat asioita, joita itse toivon omilta läheisiltäni silloin kun koen toivottomuutta. 

Mitä sinä toivot tai tarvitset omilta läheisiltäsi silloin kun itse koet toivottomuutta? 

Minkälainen puhe ja minkälaiset sanat vahvistavat toivon ilmapiiriä? 

Lähteet: Kallio, M. 2020. Voimana toivo. Helsinki: WSOY.