Hyvän tuulen novelleja kesäpäivien iloksi

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä (Nemo 2011)

Lintujen käytännöllisyydestä on omaperäinen hupaisa hurmaava vallaton tapaus! Nämä novellit (tai ehkä enemmänkin pakinat) ovat aivan vinksahtaneita. Kokoelma on eräänlainen elämän ohjekirja. Ainakin melkein. Sillä arjen pienet ja suuret asiat ovatkin ihan jotain muuta kuin mitä itsestään selvästi näyttävät olevan.

Linnut estävät ihmisiä katoamasta, suklaarusinoita otetaan evääksi, kun lähdetään eksymään, henkisen taakan kantajalle annetaan ergonomisia ohjeita. Pohditaan tervehtimisen vaaroja, huomaamattomaksi muuttumisen ongelmallisuutta, mielen painavuutta ja kepeyttä, tavallisia ja epätavallisia valintoja.

Tarinat ovat hihityttävän hyväntahtoisia, lempeän autereisen tunnelman luettavaa. Ainakin melkein. Sieluun hiipii kirpeitä ja haikeita haituvia. Parhaimmat novelleista ovat salaviisaita palasia elämästä: ne miettivät uskaltamista, rutiineihin kiinnittymistä ja niiden rikkomista, ihmisten kohtaamista ja kohtaamattomuutta, itsensä kadottamista.

Yhtä kaikki arki näyttää nyt ihmeellisemmältä, oivaltavammalta, täydemmältä. Tuntuu uteliaalta ja pilkahtelevan hilpeältä.

Jos ottaisin suklaarusinoita evääksi, jättäisin silmälasit kotiin ja alkaisin eksyä? Seuraisin tuulessa leijailevaa karkkipaperia. Kääntyisin risteyksessä, kun koiraa pissatetaan. Tutkisin seinillä kiipeileviä muratteja. Palaisin takaisin, kun suklaarusinat loppuvat…

Nämäkin tarinat sopivat ääneen luettavaksi. Lauseet ovat toisinaan sen verran pitkiä ja pilkkuisiakin, että minua hengästyttää. Mutta silloin hidastan, yritän lakata kiirehtimistä sanojen edelle, ajattelen pilkkuja tauoiksi, jolloin voin hengittää. Kertomukset avautuvat paremmin, kun niissä on pieniä taukoja, joissa ajatuksilla on ilmaa nivoutua toisiinsa.

Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja (Otava 1999)

”Miltä tuntuu lukea lehteä kaikessa rauhassa aamiaispöydässä kahvin ja paahtoleivän tuoksuessa? Entä miltä tuntuu sunnuntaina illansuussa, kun mieluisat päivällisvieraat ovat juuri lähteneet ja vielä on runsaasti aikaa myös itselle? Millaista on retkeillä tuoksuvassa metsässä vanhojen ystävien kanssa kesän lopulla? Miltä tuntuu kevätpäivänä, kun aurinko ensimmäisen kerran paistaa täydeltä terältä?”

Tässä kapoisessa kokoelmassa on tarinoita arkisista asioista ja pienistä tuokioista. Niistä hetkistä, jotka toistuvat, mutta jotka eivät koskaan ole samanlaisia. Semmoisista, jotka eivät kiidä ohi, mutta jotka hiljalleen haipuvat, eikä niistä enää saa kiinni kuin tunnelmia ja tunteita. Merkillisen erityisistä hetkistä, joista aukeaakin kokonainen elämä.

Hiekkarannalla lukemisesta, elokuvista, kirjastoautosta. Omenakellarista, sunnuntain aamuista ja illoista, villapaidoista, yllätyskutsuista. Tuokiot ovat rauhallisia ja mietiskeleviä. Vaikka niissä kuhisisi toimintaa, sitä pysähtyy ja hengittää. Hengähtää. Sitten alkaa kellua menneisiin, kaipuisiin, toiveisiin, omaan paikkaan siinä hetkessä ja toisissa hetkissä, ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen ja kuitenkin yhteyteen toisten ja maailman kanssa.

Monessa ilossa onkin ripaus surumielisyyttä, katoamisen ja tavoittamattomuuden haikeutta. Seuraavat siemaukset olutta eivät voi olla yhtä kuohkeita ja kultaisia kuin ensimmäinen. Kun aamu kulkee päivään, onkin kaikkein paras jo ohi. Vuodenajat taittuvat toisiinsa niin kuin kesän hiekka viilenee ja vadelmapensaan takana on jo syksy. Silti jokaisesta kertomuksesta jää hyvä mieli. Lempeä ja hyväksyvä olo. Nämä ovat hyvin onnellistuttavia!

Muutaman sivun mittaiset tarinat tuntuvat hyvältä suussa. Kerronnan rytmi on sillä tavalla soljuva, että näitä on ihana lukea ääneen. On tietysti ihana kuunnellakin. Laittaa vaikka silmät kiinni ja antautua mielikuville ja muistoille.

Kauan sitten juuri kuulin näitä ensimmäistä kertaa. Olin Normandiassa opiskelemassa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Opettaja luki ääneen ja kehotti sitten kirjoittamaan omia iloja. Pohjoisen Ranskan harmaatihkuisessa talvessa ajattelin sitä, miten lumi narskuu jalkojen alla. Oikeastaan taisin kirjoittaa kodin ja hiljaisuuden ja tuttuuden kaipuusta.

Millaisia pieniä iloja sinulla on elämässäsi? Miltä niinä hetkinä tuntuu? Mitä ajatuksia tai tunteita tai muistoja niistä soljuu? Kirjoita ihmeessä niistä.

Hannu Väisänen: Esi-isät (Otava 2017)

Hannu Väisäsen hykerryttävät ja kielellisesti rikkaat tarinat esi-isistämme ovat mielikuvituksellisia ja inspiroivia. Teoksen saatesanoissa Väisänen mainitsee, että “ihminen ottaa mallia esi-isien tavoista, vaikkei näitä juuri näekään”. Esi-isät siis vaikuttavat elämäämme salakavalasti ja katselevat meitä jäljittelijöitään jostakin ylhäältä “pidellen kättä suunsa edessä, jotteivat purskahtaisi nauruun…”

Väisäsen tarinoita lukiessani alkoivat oman sukuni originellit nousta hauskalla tavalla mieleen. Menneisyyden hahmot alkoivat suorastaan vaatia ylöskirjaamistaan. Varsinkin papiljotteja käyttävän Oili-tädin hahmosta avautui suora näkymä menneisyyteen ja tätiin, joka oli kampauksellaan aikaansa edellä jo vuosikymmeniä sitten.

Käykö sinulle samoin – että Väisäsen teksti tuo mieleesi eläviä kuvia sukusi henkilöistä? Mitäpä jos kirjoittaisit heidät ja heidän elämänsä tarinaksi …? Muistele hauskoja sattumuksia ja kommelluksia. Kaiva esiin valokuva-albumi muistin virkistämiseksi. Liittyykö jokin tapahtuma erityisesti kesään tai lomaan? Kirjoita ylös hersyvimmät hyväntuulen muistot ja anekdootit.

Teksti: Sini Turunen ja Kristiina Nurminen

Kuva: Jan Fidler CC BY 2.0

Tunne itsesi

Otsikon ajatelma oli kirjoitettu antiikin aikana Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa. Lauseen alkuperäistä kirjoittajaa ei tunneta. Viisauden arveltiin olevan peräisin jumalalta. Myöhemmin lukuisat filosofit ja ajattelijat ovat lainanneet lausetta omien teorioidensa tueksi. Ajatelma tuli mieleeni Hanna Brotheruksen autofiktiivistä esikoisromaania Ainoa kotini lukiessa.

Hanna Brotherus, koreografi ja tanssitaiteilija, kuvaa romaanissaan naista, joka peilaa kirjoittamisen ja muistojensa kautta suhdettaan perheenjäseniinsä ja itseensä. Teoksen minä pohtii eletyn elämän ja kokemusten vaikutusta omaan henkiseen kasvuunsa. Minäkertoja pidättää itsellään oikeuden muistoihinsa ja hänellä on tarve päästä perille omasta totuudestaan. Pohdin lukiessani: eikö ihmisellä ole jopa velvollisuus ottaa selvää itsestään? Brotheruksen teoksen kertoja haluaa selvittää itseensä kiinnittyneen “juurakon” olemuksen ja ravistella sen irti päästäkseen vapaaksi.

Teoksen nimi on osuva: Ainoa kotini. Sitä meidän kehomme meille on. Keho, jossa voi näkyä sukumme piirteitä, mutta, joka on silti ainutlaatuinen. Keho ja sielu ovat hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kumpikin vaikuttaa toiseen niin, että jos toinen voi huonosti, niin toinenkin kärsii. Kuten silloin kun sairastaa anoreksiaa, josta minäkertojan sisko kärsii. Lukijassa herää kysymys: mikä saa ihmisen yleensä ottaen kohtelemaan ainoaa kotiaan kaltoin? Asettamaan kehon koetukselle kuinka paljon se kestää ennen kuin se menee rikki? Siihen tuskin on helppoja vastauksia, mutta jo asian tiedostaminen voi auttaa tekemään sille jotakin. Kuten vaikkapa alkaa liikkumaan enemmän.

Brotheruksen kieli on miellyttävää ja kaunista. Kerronta, jossa muistot soljuvat ja muodostavat kertomuksen lapsuudesta aikuisuuteen, toimii hyvin. Lukijalle piirtyy kuva kertojan perhesuhteista, perheessä vallinneesta ilmapiiristä ja siitä miten valintojamme ja elämänkulkuamme voivat säädellä muut kuin me itse, perheenjäsenet sekä tapahtumat, jotka vain tulevat vastaamme kutsumatta, pyytämättä. Taiteilijat joutuvat usein kohtamaan perheensä vastustusta uravalinnassaan. Kutsumuksen on oltava silloin vahva.

Brotheruksen romaani herättää henkiin omia muistoja ja piirtää esiin kuvan menneiden vuosikymmenten kotikasvatuksesta, jossa erityisesti tyttöjen piti olla kiltisti ja hiljaa. Romaani muistuttaa myös kirjoittamisen ja lukemisen voimasta välineinä itsetuntemuksen lisäämiseen. Omasta elämästään kirjoittavan tilanteessa on läsnä kaksi hahmoa: toinen, joka katsoo peiliin ja toinen, joka katsoo peilistä. Se minä, joka peilistä katsoo kirjoittajaa, ei ole enää sama kuin tapahtumahetkellä. Muistot ovat kuin postikortteja menneisyydestä – joskus haalistuneita ja ylivalottuneita, toisinaan teräväpiirteisiä, mutta ne kaikki ovat alati liikkeessä uusien muistikuvien ja kertomusten virrassa.

Matkaan itseen voisi ajatella tutkimusmatkana, jossa kulkuvälineenä toimii kirjoittaminen. Kesällä tutkimusretkeilija voisi siirtyä luonnon keskelle ja hakea innoitusta kirjoittamiseen sieltä. Seuraavan kirjoitustehtävän on laatinut Sini Turunen teoksessa Writing well. Creative writing and mental health olleen harjoituksen pohjalta.

Mukavia kirjoitushetkiä kesäisen luonnon helmassa ja antoisaa löytöretkeilyä itseen!

Puutarha

Lämmittele ensin kirjoittamalla tajunnanvirtaa 2-3 minuuttia:

Mieti, mikä on lempipuusi.
Mikä tässä puussa on sinulle erityistä?

Seuraavaksi sulje silmät. Antaudu kuvittelemaan.

Voit miettiä todellista tai täysin mielikuvituksellista paikkaa.

Kuvittele itsesi seisomaan korkean muurin eteen. Muurissa on ovi.

Kirjoita jokaisesta seuraavasta kohdasta 3 minuuttia tajunnanvirtaa. Voit myös kirjoittaa suoraan 15 minuuttia vastaamatta jokaiseen kysymykseen erikseen.

Kuvaile muuri ja ovi.

Avaat oven laajaan puutarhaan. Mitä näet suoraan edessäsi?

Kuvaile, miten puutarha on istutettu. Mitkä värit ja millaiset muodot ovat siellä hallitsevia? Millaisia kasveja siellä on?

Mitä muita elementtejä puutarhassa on? Vettä? Patsaita? Mitä?

Miltä sinusta tuntuu olla puutarhassa?

Lopuksi heitä viimeinen silmäys puutarhaasi.

Onko mitään tärkeää, mitä haluaisit sinne vielä lisätä?

Voit kirjoittaa lisää, jos tuntuu, että jotain puuttuu.

Lue rauhassa läpi, mitä olet kirjoittanut.

Millaisia asioita puutarhastasi nousee esiin? Mitä puutarha kertoo sinusta ja elämästäsi?

Miltä tuntui kirjoittaa?

Lähteet:
Deborah Philips, Liz Linington, Debra Penman. 1999. Writing well. Creative writing and mental health. London: Jessica Kingsley.
Hanna Brotherus. 2021, Ainoa kotini, Helsinki: WSOY

Teksti: Kristiina Nurminen
Tehtävä: Sini Turunen
Kuva: Adrien Millet
CC BY 2.0

Runon sylissä on suojassa, etäällä ja läsnä

Runojen kirjoittaminen on kuin legoilla rakentelua; siihen on hyvä syventyä hartaudella, mutta sitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Runon avulla voi hassutella, sanoja voi muovailla ja niillä voi leikkiä. Runolla on myös syvällisempiä vaikutuksia. Sitä käytetään niin terapian kuin itsehoidon välineenä, mutta ennen kaikkea se on metaforiin perustuvaa taidetta, joka koskettaa syvältä niin kirjoitettuna kuin luettuna.

Metaforakieli tunteiden tulkkina

Runot ovat täynnä metaforia eli kielikuvia. Metafora on vertausta voimakkaampi ilmaus, jossa asioita verrataan toisiinsa ilman kuin-sanaa. Se on vertauskuva, jonka avulla sanat muuttuvat kokemukseksi. Esimerkiksi “Hän on aurinkoni” on metafora – ei pelkkä kahden asian vertailu, vaan myös tunteiden tulkki. 

Runous, sadut ja myytit käyttävät runsaasti metaforakieltä, ja sen vuoksi ne sopivat kirjallisuuden lajeista parhaiten käsittelemään tunteita. Runot sopivat tunnetaitojen opettamiseen sellaisinaan tai yhdistettynä muuhun taidetyöskentelyyn. 

Metaforakieli on terapeuttista. Esimerkiksi metaforassa “murheiden louhikko” on yhdistetty tunne ja konkreettinen luonto. Louhikko kuuluu siis luontoon, mutta kun se korvataan ilmaisemaan murhetta, kuvasta tulee tehokas. Murhe- ja louhikko -ilmausten vuorovaikutus synnyttää metaforan voimakkuuden. Murhe saa konkreettisen kuvan. Se on tehokkaampi kuin pelkillä adjektiiveilla kuvattu ilmaisu, koska se vetoaa osin tiedostamattomasti ihmisen tunteisiin ja aisteihin. 

Metaforat ovat kuin sanataiteen miniatyyrimaalauksia, lahjoja lukijalle. Murheiden louhikko sisällyttää kuvaukseensa murheen muodon; murheita on paljon, kuin louhikossa kiviä, ja murheen tunne on terävää, kipeää ja repivää. Metafora toimii tehokkaasti tunnetasolla, kun lukija saa kokemuksen: olen tuntenut juuri tuolla tavoin. Näin ihminen voi päästä metaforakielen avulla käsittelemään vaikeitakin tunteita tai tunteita, jotka hän piilottaa itseltään.

Runous hyödyntää ja viljelee metaforia, ja sen vuoksi se on kaunokirjallisuuden lajeista kirjallisuusterapeuttisesti hoitavinta sanataidetta. Metaforien kautta runot vaikuttavat ajatteluun ja tunteisiin, ja tämän vuoksi ne tarjoavat sillan muutokseen, esimerkiksi traumaa on mahdollista ajatella vähemmän ahdistavana metaforan avulla. Metaforat kertovat lempeän epäsuorasti kipeistäkin asioista ja luovat konkreettisia kuvia tunteille. Näin ne toimivat myös lohduttajina.

Metaforat voivat avata myös uusia näkökulmia yllättävien mielikuvayhdistelmien kautta. Kirjallisuusterapiassa runoterapia on ihan oma suuntauksensa, ja usein sitä käytetään kirjallisuusterapian synonyymina. Amerikassa yleinen nimitys kirjallisuusterapialle on poetry therapy. Tämä tarkoittaa esimerkiksi päiväkirjakirjoittamista ja kaikkea omaa elämää reflektoivaa sanataidetta.

Runoterapian tutkija ja kirjailija Kim Rosenin mukaan metaforat kantavat meidät tavallisuuden maailmasta mysteerien ja ihmeiden maailmaan. Rosen käyttää oivaltavaa nimitystä ”runon anatomia”; runon rytmi, sen visuaalinen ilme ja sanojen soinnut vaikuttavat kuulijaan ja lukijaan fyysisesti ja saavat tiedostamattomasti jopa ihmisen hengityksen rytmin muuttumaan. 

Rosenin mukaan runolla on shamanistinen anatomia; runo kulkee tiedostamattoman ja tietoisen maailman välillä kuin shamaani. Hän vertaa runon rytmiä shamaanin rumpuun ja työskentelyyn. Runo on myös sukua rukoukselle.

Erityisesti lapsissa runojen kieli vapauttaa tunteita, joita lapsi ei ehkä muuten osaisi ilmaista. Runot etäännyttävät lapsen hänen reaalimaailmastaan, jolloin esimerkiksi vaikeisiin tunteisiin löytää tien helpommin, ikään kuin vahingossa. 

Runon sylissä on suojassa, etäällä ja läsnä. Se on ihmisen ikiaikainen tapa hoitaa itseään ja yhteisöään. Se on tapa opetella tuntemaan ja tunnistamaan omia tunteitaan. Runo hoitaa sisäsyntyisesti, kun jokin sana, ilmaus tai sointu herättää  – terapiatyön termiä käyttääksemme – tunnevasteen. Mitä voimakkaamman tunnevasteen runo kuulijassa aiheuttaa, sen terapeuttisempaan prosessiin se hänet johdattaa.

Sanojen hoitavassa sateessa on kevään voima; routainen jää sulaa, harmaa maa herää vihreyteen ja koivut hengittävät harson ohutta heleyttä.

Runous on ihmetyksen kieli

Runojen metaforakieli ja tiivis, ladattu ilmaisuvoima vaikuttavat voimakkaasti tunnetasolla. Runoilmaisu jättää myös väljyyttä mielikuvitukselle ja ihmettelylle. Runojen avulla voi tutkia maailmaa kuin kaleidoskoopin lävitse. Runon rytmi, liikkeellisyys, tanssillisuus ja musikaalisuus tekevät runosta  dynaamisen ja toiminnallisen.

Varsinkin lapsiryhmissä runotyöskentely on kiitollista, koska lapset oppivat runot nopeasti ulkoa. Se kulkee lapsen mukana ja on elävä muisto sekä lahja. Runossa ovat arki ja mystiikka läsnä yhtä aikaa. Se on kuin esine tai kukka, jota voi tutkia ja ihmetellä.

Runon terapeuttista luonnetta ei kannata säikähtää. Kouluissa tai harrastusryhmissä ei tehdä terapiaa, mutta runous, kuten kaikki taidetyöskentely, toimii itsehoidollisesti ja lisää itsetuntemusta. Sanoilla on parannettu aina; se on ikiaikaista perinnettä ensimmäisten shamaanien syntymästä saakka. Ihmiskunnan historiassa on aina tunnettu ja tunnustettu sanan magian voima.

Teksti: Pirkko Ilmanen

Kuva: Pirkko Ilmanen

Kirjasto on #samallapuolella

Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungeissa on kevään 2021 aikana käynnistetty kampanja #samallapuolella, joka yhdistää eri alojen ammattilaisia kiusaamisen ja väkivallan ehkäisemiseen kouluissa ja koulujen ulkopuolella. Kirjasto tuo tähän kampanjaan oman panoksensa nostamalla esiin aineistoja, joista voi löytää tietoa, vertaistukea ja toivon sanomaa. Tässä artikkelissa vinkataan erityisesti nuorille ja aikuisille suunnattuja teoksia. Kattavamman listauksen kiusaamiseen liittyvästä kirjallisuudesta löydät Vantaan kaupunginkirjaston ylläpitämältä Kirjalistat –sivustolta.

Antti Rönkä kirjoittaa koulukiusaamisesta koskettavasti autofiktiivisessä ja kiitellyssä esikoisteoksessaan Jalat ilmassa (Gummerus 2019)Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä Aaro on yliopisto-opiskelija, joka haluaisi elää normaalia, sosiaalista opiskelijaelämää, mutta menneisyyden äänet eivät jätä Aaroa rauhaan. 

Haastatteluissa mm. verkkolehdissä Lapsen maailma, Iltalehti ja Apu Rönkä on tuonut esiin teoksen autofiktiivisyyden.

Röngän kuvaus koulukiusaamisesta ja sen seurauksista on hyvin vaikuttavaa. Teoksen henkilöhahmo Aaro on puolustuskyvytön kiusaajiaan vastaan. Näin kiusaamisen mekaniikka juuri toimii. Se riisuu kiusatun aseista ja asettaa hänet selkä seinää vasten, uhrin asemaan. Kiusaamiseen puuttuminen voi olla vaikeaa jos kiusattu ei paljasta kaltoinkohteluaan kenellekään. Aarokin kiistää viimeiseen asti kiusaamisen.

Syitä siihen, että uhri pitää kiusaamisen vain omana tietonaan, voi olla monia. Kiusattu voi pelätä, että häntä ei uskota ja hän ei saa apua. Hän voi pelätä joutuvansa vielä pahempaan tilanteeseen paljastaessaan kiusaajien toimet. Voi myös olla vaikeaa hyväksyä olevansa uhrin asemassa. Usein kiusaamisen havaitsemiseksi tarvitaan tarkkanäköisyyttä.

Vähintä mitä jokainen voi tehdä kiusatun hyväksi on se, että ei mene kiusaamiseen mukaan. Uhria voi auttaa myös pieni ele, rohkaisun sanat tai ystävällisyyden osoitus. Usein kuitenkin voimme tehdä paljon enemmän. Kaikilla, jotka kiusaamisesta tietävät, on vastuunsa.

Röngän tarinassa kiusatun piinaan on luvassa myös toivoa. Ulospääsy vaikeista kokemuksista ei ole helppo, mutta se on mahdollinen.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti (Otava 2019) piirtää taitavasti esiin Inkun ja Karlan tarinan lahjakkaina, keskiluokkaisen perheen lapsina 90-luvun Suomessa. He käyvät peruskoulua pääkaupunkiseudun lähellä olevassa kehyskunnassa, jonka keskustassa on terveyskeskus, kunnantalo, kirjasto, neljä pitsaravintolaa ja seitsemän parturikampaamoa. Ja peruskoulu, jonka seinien sisällä Inkulle ja Karlalle tapahtuu pahoja asioita. Inkun ja Karlan seuraan liittyy myöhemmin lukiossa Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut Ismo, joka on myös kokenut kotipaikkakunnallaan kiusaamista. Ilmo pohtii pahuutta:

Jos syy on lasten, se tarkoittaa, että jotkut ihmiset syntyvät pahana. Että pahuus on alkuaine, joka tekee maailmassa kiertoaan.”

Kenen syy? Kysymys jää usein vaille vastausta, kiusaamiselle ei löydy järjellistä selitystä, eikä järjellistä motiivia. Uhri syyllistää usein itsensä ja tuntee itseinhoa, kuten Kauhanen mainitsee Iltalehden artikkelissa. Usein kiusaamisen perusteeksi riittää erilaisuus.

Koulumaailmassa paine olla samanlainen kuin muut saattaa saada lahjakkaan lapsen kätkemään kykynsä. Inkku kipuilee lakkaamalla tunneilla viittaamisen.

Hän ei halunnut olla priimus, hän ei halunnut olla harrastunut, hän halusi olla tavallinen, hän yritti kaikin voimin, se ei riittänyt mihinkään.

Karlan ja Inkun vapaus ja helpotus koittaa vasta heidän päästessään kehyskunnasta Helsinkiläiseen lukioon. Kiusaaminen jättää kuitenkin arvet, jotka eivät parane helpolla.

Mooses Mentulan Jääkausi (WSOY 2016) kertoo yläkouluikäisen Helmin tarinan uudessa koulussa, johon hän päätyy kun perhe muuttaa Kainuuseen. Helmi on jo leimautunut uhriksi, sillä häntä on kiusattu jo aiemmassa koulussaan. Uudessa ympäristössä uhrin osaa sovitellaan Helmin päälle melkein heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.

Helmin tarina eroaa kahdesta edellisestä tarinasta siinä, että opettaja tulee Helmin tueksi, mutta joutuu yllättäen hyvin vaikeaan tilanteeseen, jossa roolit jaetaan uudelleen.

Mentulan teos tuo mieleen sen, että uhrien selviytymiskeinot kiusaamistilanteessa voivat olla hyvin erilaisia. Toisinaan kiusattu voi siirtyä itseään puolustaakseen kiusaajan rooliin.

Lisää romaaneja, joissa teemana on kiusaaminen

Henry Aho: Arvet : romaani kiusatuista (Reuna 2015)

“Rakkaat äiti ja isä,teidän täytyy ymmärtää, että mikään ei ole teidän syytänne. Minä yritin sen minkä pystyin. En vain jaksa enää. Jossain tulee raja vastaan, ja nyt minun on aika siirtyä sen yli….” Koulukiusaamista käsittelevän nuortenromaanin takakannessa on kirje kiusatulta oppilaalta, joka päätyi itsemurhaan. Onko hän Vaasasta pikkukaupunkiin muuttanut Laila, jonka äiti on japanilainen, vai hieman tukeva tyttö jota haukutaan Suklaapossuksi? Kiusaamiseen riittää mikä tahansa muista erottava piirre. Pojista pahiten kiusataan runoja kirjoittavaa Jarkkoa. Henkilöt ovat erittäin uskottavia, ja kerronnassa kuvataan taitavasti oppilaiden kotitaustoja, oirehtimista ja selviytymiskeinoja. Kirjan tapahtumat eivät ole dokumentaarisia, mutta niissä on käytetty Teuvan lukion oppilaiden nimettöminä kirjoittamia kokemuksia. Useita nuortenkirjoja kirjoittanut Henry Aho yllättyi, miten paljon ja erilaista kiusaamista oppilaat olivat kokeneet. “Kuka tietää, ehkä tämä kirja auttaa jotakuta. Jos vaikka vaan yhtä ihmistä, niin silloin kirja on tehnyt sen mitä halusinkin”, sanoo Aho. Arvet on rankkaa luettavaa anoreksiasta, viiltelystä, valehtelusta, jatkuvasta pelosta ja äärimmäisestä epätoivosta – ja se kaikki on todellisessa kouluelämässä surullisen totta. Suosittelemme kirjaa paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille.”
(Kustantajan takakansiteksti)

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin (Otava 2012)

Vaikuttava romaani koulukiusaamisesta ja manipuloinnin mahdista palauttaa mieleen viime vuosien terroriteot ja Myyrmannin pommi-iskun. Kun Auran äiti kuolee tapaturmaisesti, tyttären koko maailma muuttuu: uusi koti, uusi koulu, uusi äiditön elämä. Koulussa Aura joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: alkuun voimatyttö Pepistä, lopulta terroristi Ulrike Meinhofista, josta tulee hänen henkinen äitinsä. Lukioaikana Aura tapaa itseään vanhemman Henrin, joka on Auran tavoin kiinnostunut Meinhofista. Aura uneksii yhteisestä tulevaisuudesta, mutta Henrille Aura on vain väline: hänellä on käyttöä tytön vihalle ja pettymykselle. “Meitä pelätään, mutta samalla meitä ihaillaan. Meistä tulee sankareita”, uskoo Henri. Ja niin Aura menee entisen koulunsa itsenäisyyspäivän juhlaan mukanaan reppu, jossa on pommi. Terhi Rannelan vahvasti yhteiskunnallinen romaani on traaginen kuvaus nuoresta, jolla ei ole ketään kehen tukeutua vaikeina hetkinä. (Kustantajan takakansiteksti)

Arja Puikkonen: Liitopoika (Karisto 2019)

Aku aloittaa uudessa yläkoulussa rankan kiusaamisvaiheen jälkeen, mutta poika, joka harrastaa ompelua ja keppariaskartelua, ei ole kova sana uudessakaan koulussa. Onneksi on vanha kaveri Maaria, ja vähitellen Aku tutustuu bisneksiensä kautta myös Janetiin, tunnettuun keppariguruun. Eräänä päivänä Maaria saa houkuteltua Akunkin kokeilemaan ratsastamista, ja vähä vähältä Aku imeytyy harrastukseen yhä syvemmälle. Hän saa vaihtokaupassa itselleen hevosen, joka on tarkoitus myydä pian pois, mutta toisin käy. Liitopojasta tulee Akulle ystävä. Hienovireinen nuortenromaani kertoo omapäisen ja taiteellisen pojan kamppailusta ympäristön paineita vastaan. Arja Puikkonen kuvaa tiiviin harrastuspiirin ja mielikuvituksen tuomaa lohtua ja voimaa koskettavasti ja lämmöllä, huumoria unohtamatta. (Kustantajan takakansiteksti)

Jay Asher: Kolmetoista syytä (Otava, 2014)

Pysäyttävä esikoisteos. Clay Jensen saa salaperäisen paketin, jonka sisältä paljastuu hänen luokkatoverinsa ja entisen ihastuksensa Hannah Bakerin äänittämiä kasetteja. Kaseteilla Hannah kertoo syyn siihen, miksi päätti elämänsä kaksi viikkoa aikaisemmin, ja mitkä 13 syytä johtivat tähän äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon. Vain kuuntelemalla nauhan Clay voi saada selville miksi hän itse on päätynyt Hannahin listalle. (Kirjan takakansiteksti)

Kirjan pohjalta on julkaistu myös Netflix-sarja. Johanna Valjakka on arvioinut kirjaa ja sarjaa Lukufiiliksen artikkelissaan.

Tietokirjoja kiusaamisesta


Satu Kaski ja Vesa Nevalainen: Jo riittää : irti kiusaamisesta ja kiusaajista (Kirjapaja 2017)

Kiusaamista on ollut aina ja sitä on aina liikaa – ryhmän ulkopuolelle jättämistä, vähättelyä, asiatonta arvostelua, mollaamista. Kaikki nämä ovat arkipäivää, nykyään myös netissä ja sosiaalisessa mediassa. Pahimmillaan kiusaaminen johtaa syrjäytymiseen, mielenterveysongelmiin ja jopa itsemurhaan. Jokaiseen kiusaamistapaukseen tulee puuttua vakavasti ja tosissaan. Vain silloin työpaikoilla, kouluissa kuin muissakin yhteisöissä voidaan taata, että ne toimivat mahdollisimman hyvin ja kaikilla on turvallinen olo. Satu Kaski ja Vesa Nevalainen avaavat teoksessaan kiusaamista ilmiönä, kiusaamisen psykodynamiikkaa ja kiusaamisen erilaisia muotoja. He kertovat, mitä kiusaaminen on, miten siihen pitäisi puuttua ja kuinka se saadaan loppumaan. Teos on hyödyllistä luettavaa kaikille omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneille. (Kirjan takakansiteksti)

Anna-Liisa Lämsä (toim.) Mun on paha olla – näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin (PS-kustannus 2009)

Miten lapset ja nuoret kokevat kiusatuksi tulemisen? Kuinka he voivat selviytyä elämässään minäkuvaa haavoittavista kokemuksista huolimatta? Mun on paha olla kertoo lasten ja nuorten psyykkiseen hyvin- ja pahoinvointiin liittyvistä kokemuksista, kasvun tukemisen keinoista sekä itsetuntoon ja sosiaaliseen toimintakykyyn tulleiden haavojen parantamisesta. Kirjassa tarkastellaan myös kasvattajien eettistä vastuuta sekä lasten ja nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin taustoja. Lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin tukemista ja edistämistä lähestytään aidon ja välittävän kohtaamisen, itsetuntemuksen edistämisen näkökulmista. (Takakansiteksti)

Apua kiusaamiseen?

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa osapuolina eivät ole pelkästään kiusaaja ja uhri, vaan myös apurit, sivulliset ja välinpitämättömät (Kaski & Nevalainen 2017, 158). Velvollisuus puuttua koulussa tapahtuvaan kiusamiseen on kaikkien vastuulla, mutta ensisijaisesti vastuussa ovat vanhemmat, opettajat ja kouluympäristössä työskentelevät aikuiset. Työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen puuttumisesta ovat vastuussa esimiehet, mutta periaatteessa kaikki ovat vastuussa siitä, että työpaikalla säilyy hyvä henki.

Taiteen avulla tunnekokemuksiin voi ottaa etäisyyttä

Kiusaaminen vaikuttaa ihmisen itsetuntoon. Itsetuntoa voi kohottaa itsetuntemuksen avulla. Voit esimerkiksi listata omia onnistumisiasi ja taitojasi. Voit keskittyä itsellesi läheiseen taidemuotoon ja ilmaista omia tuntemuksiasi taiteen kautta. Voit pohtia omaa tulevaisuuttasi ja haaveilla siitä.

Usein on hyödyllistä saada selvitetyksi kaoottisia ajatuksia. Kirjoittamalla voi jäsentää tapahtumia. Voit kirjoittaa kertomuksesi myös fiktiiviseen muotoon, jos se on sinulle helpompaa. Rakenna tarinastasi näytelmä tai kirjoita satu, jossa voit ottaa etäisyyttä asioihin. Sankarihahmon kautta voit ammentaa itsellesi voimaa. Kuvittele millä tavoin kiusaajan valta sinuun päättyy. Kirjoita tarinaasi onnellinen loppu ja saat uskoa tulevaisuuteen.

On tärkeää, että negatiiviset tunteet eivät pääse kiertymään noidankehäksi, josta ei ole ulospääsyä. Voit purkaa kielteiset tunteet esimerkiksi kirjeeseen, jota ei lähetetä. Kirjoita kiusaajallesi kirje, jossa kerrot miten pahalta sinusta tuntuu. Asetu sen jälkeen kiusaajan rooliin ja kirjoita kirje, jonka haluaisit saada häneltä vastaukseksi omaan kirjeeseesi.

Älä jää yksin ongelmiesi kanssa, vaan kerro niistä vanhemmille, luotettavalle aikuiselle, opettajalle, koulukuraattorille, esimiehelle. Tartu mahdollisuuksiin auttaa itse itseäsi hankkimalla tietoa ja vertaistukea tai ammattiapua. Kaikesta voi selviytyä ja sinä olet oman itsesi paras ystävä, joten kohtele itseäsi hyvin ja arvostaen, sillä sinä olet arvokas.

Teksti: Kristiina Nurminen
Kuva: Flickr kiran kumar CC BY 2.0

Kirjallisuus elämän peilinä

Kirjallisuus hoitaa. 
 
Kirjallisuus elämän peilinä -listalle kokoamme kirjallisuusterapeuttisia kirjavinkkejä aihealueittain. Päivitämme listoille uusia teoksia sitä mukaa kun sopivia teoksia löytyy. Listalta voit löytää sekä aikuisten, nuorten että lasten kaunokirjallisuutta, myös sarjakuvia. Elokuville on oma kategoriansa. Listalle on koottu myös tietokirjallisuutta. Listauksen kaikki vinkit on suunnattu aikuisille (ja nuorille) riippumatta siitä minkälainen teos on kyseessä. Myöhemmin saatamme lisätä listaukseen oman osion lapsille suunnatuille kirjallisuusterapeuttisille vinkeille.

Kirjallisuus elämän peilinä -kirjavinkit löydät täältä: https://kirjasto.one/kirjallisuuselamanpeilina 
 
Kaikki Tarinoiden lumo- blogissa julkaistut kirjavinkit viedään Kirjallisuus elämän peilinä -listaukseen. Kirjavinkeissämme ajatuksena on, että kirjallisuus hoitaa, tarjoaa samaistumispintaa, tietoa ja näkökulmaa erilaisiin elämäntilanteisiin.

Kirja on lääkettä sielulle. Tervetuloa katsomaan valikoimaamme! 

Kuva: Feepik.com 

Kävelemisen hyvää tekevä vaikutus, osa 2

Tässä artikkelissa jatkuu kävelemisen teema kaunokirjallisuuden, elokuvien ja matkakertomusten äärellä.

Cheryl Strayedin kokemukset ovat innoittaneet monia, hänen kirjastaan (Villi vaellus, 2013) ei käänteitä puutu ja lukija voi elää hänen mukanaan niin vastoinkäymiset kuin onnistumisetkin Pacific Crest Railin vaellusreitillä. Cherylin kengästä on tainnut tulla jopa legendaarinen. Ainakin minun mielessäni. Kirjan tärkein anti taitaa kuitenkin olla surun käsittelyssä, itsensä kohtaamisessa ja irti päästämisessä. Varoitus on silti annettava: Villiä vaellusta lukiessa saattaa vaelluskärpänen puraista. Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa pääosaa näyttelee Reese Witherspoon. Molemmat löytyvät kirjaston valikoimista.

Haroldin purjehduskengille (kuten Cherylin vaelluskengille) annan kunniamaininnan. Haroldin tarina on vertaansa vailla. Se on liikuttava kasvukertomus. Tarinassa käsitellään monia tärkeitä teemoja, kyseesssä on jonkinlainen ikääntyneen miehen herääminen (Harold Fryn odottamaton toivioretki, 2014). Tässäkin tarinassa itsensä löytäminen, henkinen kasvu ja menneisyyden haamujen kohtaaminen tien päällä yhdistyvät. Omat kielletyt tunteet ja käsittelemätön suru ovat tärkeässä roolissa. Harold on vaatimaton ja hellyttävä päähenkilö, jonka taipaleesta kirjailija kirjoittaa vaivattomasti. Erilaiset kohtaamiset ihmisten kanssa tarpomisen aikana muuttavat pala palalta Haroldia. Jatkokirjana kannattaa lukea myös rinnakkaisteos Miss Queeniestä.

“Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.”

Etta ja Otto ja Russel ja James, 2015

Omaa luokkaansa on myös 82-vuotiaan Etan vaellus Kanadan halki kohti merta, tähän asti toteutumatonta unelmaa. Matkaa Etan kotiovelta merelle on yli 3000 kilometriä. Hän lyö suorituksellaan laudalta sekä nuoren Cherylin, että Haroldin. Ja oikeastaan kaikki muutkin, mutta onnistuuko tämä päättäväinen mummu yrityksessään? Sen saat tietää kun luet tämän häkellyttävän omaperäisen kirjan. Etta matkaa myös muistoihinsa tässä lämminhenkisessä tarinassa ja muistuttaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä tavoitella unelmiaan.

Hengellistä ulottuvuutta itsensä löytämiseen ja oman elämän tarkoituksen etsimiseen löytyy pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan lähtevän Julian tarinasta (Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä, 2015).

Jälleen kerran sokerina pohjalla haluan vinkata mainiota ja hauskaa pientä elokuvaa A Walk in the woods, 2015 (linkistä pääset katsomaan trailerin). Bill Bryson lähtee vanhan ystävänsä Stephenin kanssa valloittamaan Appalachian Trailia. Nämä kaverukset eivät ole vuosiin olleet missään yhteyksissä, eikä Stephenin kunnossa ole kehumista kun matka alkaa. Sinnikkäästi kaverukset kuitenkin lähtevät reisuun, kuinkas sitten lopulta käykään? Tässä tarinassa kantavia teemoja ovat ystävyys ja ikääntyminen. Robert Redford ja Nick Nolte näyttelevät urheita kaveruksia ja heidän välisiään jännitteitä veteraanien varmoin ottein. Tätä elokuvahelmeä ei valitettavasti kirjastomme kokoelmasta löydy, sen sijaan kirja, jonka perusteella elokuva on tehty, löytyy. Kyseessä on aito tosielämän matkakertomus. Siitä lisää listauksessa alla. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Cheryl Strayed: Villi vaellus (Like 2013)

Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. Kehoon ja mieleen jättävät jälkensä mieskatras ja monenlaiset päihteet. Cheryl pyristelee kierteestä irti neljän vuoden ajan – parhaansa mukaan mutta laihoin tuloksin. Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Vaikka erittäin epäkäytännöllisesti pakattu rinkka on niin painava, ettei hän jaksa nostaa sitä, hän pakottaa sen selkäänsä raa’alla sisulla ja pysyy kuin pysyykin pystyssä sen alla. Kehon vahvistuessa kantamaan taakkaa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta. (takakansiteksti)

Wild / directed by Jean-Marc Vallée ; screenplay by Nick Hornby ; based on the book by Cheryl Strayed ; director of photography Yves Bélanger

Reese Witherspoonin ja Laura Dernin tähdittämä elokuversio Villistä vaelluksesta. Mikäli innostut katsomaan elokuvan, suosittelen kirjaa luettavaksi ensin. Kuva kirjan pokkariversiosta.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (WSOY 2014)

Harold Fryn kävely halki Englannin kasvaa viisaaksi vaellukseksi kohti uutta löytämisen iloa. Kaukaa näkee paremmin lähelle. Harold Fry viettää eläkepäiviään äksyn vaimonsa Maureenin kanssa englantilaisessa pikkukylässä. Kunnes eräänä päivänä hän saa kirjeen Queenieltä, ystävältään jota ei ole tavannut 20 vuoteen ja joka tekee nyt kuolemaa. Vastauskirje kädessään ja purjehduskengät jalassaan Harold Fry ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten toisen. Ja kolmannen. Alkaa toivioretki halki Englannin. Harold aikoo kävellä reilut tuhat kilometriä, liikuttavan valmistautumattomana, tilanteesta toiseen, kohtaamisesta kolmanteen ja kävellessään käy läpi elämänsä valintoja, erehdyksiä ja herkkiä muistoja. Matkan aikana Haroldille tapahtuu mitä merkillisimpiä asioita, ei vähiten hänen omassa sydämessään. (takakansiteksti)

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James (Gummerus 2015)

Kanadalaisessa pikkukylässä asuvan Etan toteutumattomista haaveista suurin on nähdä meri. Niinpä hän, kahdeksankymmentäkaksivuotias, herää varhain eräänä aamuna, jättää miehelleen Otolle lapun, nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3 200 kilometrin matkaa veden äärelle. Otto odottaa kärsivällisesti kotona, seuranaan muistot. Heidän naapurinsa ja ystävänsä Russell muistaa myös, mutta eri tavoin – ja hän rakastaa Ettaa yhä yhtä paljon kuin yli 50 vuotta sitten, ennen kuin tämä meni naimisiin Oton kanssa. Etan vaelluksen lomassa tarina aaltoilee meren lailla nykyisyydestä nälän, sodan, intohimon ja toivon täyteiseen menneeseen. Muistamisesta unohtamiseen, ja takaisin. Etta ja Otto ja Russell ja James on hassu ja haikea esikoisromaani, jonka poikkeukselliset henkilöhahmot jäävät elämään lukijan mieleen pitkäksi aikaa. (takakansiteksti)

Mirja Kärnä: Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä (Basam Books 2015)

Romaani onnellisuuden etsinnästä, ihmissuhteista, rakkaudesta, henkisestä kasvusta ja kävelemisestä. Julia Bickwilke tapaa Valamon luostarissa komean munkin, joka tulee siunaamaan hänet Santiagon tien pyhiinvaellukselle Etelä-Ranskaan. Julia jatkaa vaellusta Sofin, Tomin, Herra Harrisonin ja Lilyn kanssa, ja etsii tienviittoja omalle elämälleen. Löytyykö onni uusista ystävistä ja henkisestä kasvusta – vai munkista, joka ilmestyy Julian elämään kuin taivaan lahja? Matkalla Julia sukeltaa myös toisiin todellisuuksiin, joita ei oikeastaan ole olemassa vaikka ne tuntuvatkin oudon tutuilta, kuten munkin kuiskaama nimi Serafiina. (kirjasampo)

Bill Bryson: A walk in the woods (Black Swan 2015)

In the company of his friend Stephen Katz (last seen in the bestselling Neither Here nor There), Bill Bryson set off to hike the Appalachian Trail, the longest continuous footpath in the world. Ahead lay almost 2,200 miles of remote mountain wilderness filled with bears, moose, bobcats, rattlesnakes, poisonous plants, disease-bearing tics, the occasional chuckling murderer and – perhaps most alarming of all – people whose favourite pastime is discussing the relative merits of the external-frame backpack. Facing savage weather, merciless insects, unreliable maps and a fickle companion whose profoundest wish was to go to a motel and watch The X-Files, Bryson gamely struggled through the wilderness to achieve a lifetime’s ambition – not to die outdoors. (takakansiteksti)

Bill Bryson: A walk in the woods (Black Swan 2015)

Tässä vielä linkki e-kirjaan, joka myös löytyy helmetin kokoelmista. Helmetissä saatavuus voi e-kirjana olla parempi.

KÄVELEMISEN HYVÄÄ TEKEVÄ VAIKUTUS

Kuva: Outdoors Finland CC BY 2.0

Keväällä 2020 koronapandemian puhjettua kävijämäärät luonnonpuistoissa nousivat hyvin selvästi. Monet halusivat virkistäytyä kävelemällä avaran taivaan alla, metsän tuoksuja hengittäen. Hidas kuljeskelu metsässä, keskittyminen meneillään olevaan hetkeen, lintujen ääniin ja tuulen suhinaan voi auttaa jaksamaan arjessa. Seuraavassa artikkelissa tarkastelen kävelemistä erityisesti filosofisen kirjallisuuden kautta.

Yksi luonnossa kuljeskelun, vapaan ja joutilaan vaeltamisen ihanuutta ylistävä teos on yhdysvaltalaisen luontokirjailijan ja filosofin Henry David Thoreaun essee Walking, joka ilmestyi alunperin The American Monthlyn kesäkuun numerossa 1862. Markku Envall on suomentantanut teoksen nimellä Kävelemisen taito (Jack-in-the-box 1997, Basam Books 2008, 2013).

Thoreau kuvaa kävelemisen kokonaisvaltaista elämystä, seikkailua aisteille ja mielelle sekä läsnäoloa siinä hetkessä kun jalka painuu limenvihreään sammaltyynyyn ja ilmassa erottuu suon tuoksu. Kävelyn aikana Thoreau neuvoo jättämään häiritsevät asiat ja arjen murheet syrjään. Hän kysyy yksinkertaisesti:

Mitä tekemistä minulla on metsässä jos ajattelen jotakin muuta kuin metsää?

Thoreau kannustaa kävelemään villissä luonnossa, jonka kauneutta ja vaikuttavuutta hän ylistää, mutta hän ennakoi, että “…saattaa tulla se päivä, jolloin maa erotetaan aidalla […], kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.”

Onneksi meillä Suomessa on jokamiehen oikeus kulkea luonnossa, mutta on syytä olla tarkka, jottei jätä jälkeensä roskia, jotka loukkaavat luonnon kauneutta ja aiheuttavat maanomistajille mielipahaa sekä ylimääräistä vaivaa. Kotikunnassani luontopolku jouduttiin keväällä 2020 sulkemaan joksikin aikaa roskaamisen ja häirinnän vuoksi.

Thoreaun teksti avaa nykylukijalle kiehtovasti maailmaa, jolloin koskematonta luontoa riitti jokapuolella. Teos koskettaa tälläkin tasolla nykyajan lukijaa, jonka suhde luontoon on muuttunut, kun valosaaste estää näkemästä Thoreaun ylistämää kirkasta tähtitaivasta. Villiä luontoa saa etsiä kauempaa asutuksesta, mutta siellä se yhä odottaa ja kutsuu meitä, sillä meidän onneksemme luonto on sinnikäs. Lähellä oleva kaupunkiluontokin voi olla keidas, joka ilahduttaa ja virkistää. On suorastaan liikuttavaa nähdä asfalttiin syntyneestä halkeamasta valoa kohti työntyvä voikukka.

Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (Basam Books 2015) tarjoaa nykyajan filosofisen näkemyksen kävelemiseen. Aivan kuten Thoreau, myös Gros erottaa kävelemisen urheilusta – tekniikasta, pisteistä, säännöistä ja tuloksista. Gros haluaa erottaa kävelyn myös kaupallisuudesta: kävelemiseen tarvitaan vain kaksi jalkaa. Thoreaun tavoin Gros korostaa, että kävelylle lähtiessä on hyvä luopua huolten taakasta, päättää esimerkiksi, että ei ota töitä mukaan.

Toisaalta kävely voi myös edistää luovuutta ja ongelmien ratkaisemista. Gros pohtii aihetta kuuluisien taiteilijoiden ja filosofien esittämien ajatusten kautta:

Istukaa niin vähän kuin mahdollista; antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla.

Nietzsche

Usein kävellessä voi todella huomata jonkin ongelman ratkeavan kuin itsestään. Jean-Jacques Rousseau väitti kävelemisen olevan omalle kirjoittamiselleen välttämätöntä ja mainitsee, että “maaseutu on kirjoitushuoneeni”.

Gros tarjoaa lukijalle viihdyttävän ja monipuolisen näkökulman kävelemiseen. Kuuluisat kävelijät kuten Rimbaud, Nietzsche, Kant ja Rousseau sekä heidän ainutlaatuinen tapansa kävellä on esitelty eläytyen ja kiinnostavasti.

Jyrki Vainonen pohtii kävelemistä ja jalkaisin kulkemista useista eri näkökulmista esseekokoelmassaan Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Kirjailijan matkassa kävelemme paitsi Suomessa, myös Irlannissa ja Afrikassa. Afrikassa käveleminen avaa länsimaisen ihmisen silmät näkemään yksinkertaisen ja kulutuskeskeisen elämäntavan eron. Tavaroiden paikasta toiseen raahaminen on raskasta, joten onnellinen on hän, joka omistaa vähän. Olemmehan mekin täällä jo alkaneet konmarituksen, kun tavarataivas on osoittautunut karuselliksi, jonka kyydissä on vaikea saada kiinni jostakin todellista onnea tuovasta asiasta.

Vainosen jäljet johdattavat kävelemään myös puutarhassa ja hautausmailla, mikä on usein hyvin rauhoittavaa ja inspiroivaa. Tässäkään teoksessa kävelemiseen ei liity suorittamista. Tärkeää ei ole edes perillepääsy, vaan askel askeleelta jatkuva matka, jonka aikana voi nähdä ja kokea asioita aistit herkistyneinä.

Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kolme esseetä Alice Martinin suomentamana teoksessa Kävelyretkistä tarjoilevat lukijalle unelmia vapaudesta ja onnesta, maisemaestetiikkaa brittityyliin sekä leppoisan valonhämyisiä tunnelmia.

Stevenson korostaa maltillista keskitietä – ei pidä kävellä vetelehtien, mutta ei myöskään rääkätä itseään liiallisella suorittamisella. Kävelijän tulisi lähteä matkaan yksin, jotta voi olla täysin vapaa pysähtelemään missä mieleen juolahtaa, eikä kävelijä ole sidottu toisen kävelijän vauhtiin. Kulkija voi myös yksin ollessaan aistia vapaasti vaikutelmia kaikesta näkemästään.

Olisi oltava kuin huilu, kaikkien tuulten soiteltava.

Pois puheenkaakatus, Stevenson kirjoittaa, sillä puhe häiritsee mietteliästä hiljaisuutta, rauhaa ja humaltumista raittiista ilmasta.

Kulkijan kahleetonta vapautta ei saisi myöskään häiritä kello tai kalenteri. Stenvenson hehkuttaa:

Jos onnistuisi elämään koko elämänsä kellosta vapaana, tulisi eläneeksi ikuisesti.

Kauniissa maisemassa on helppo kokea esteettisiä elämyksiä, mutta entäpä sitten, jos on tyydyttävä rämpimään rämeikköjä? Teokseen sisältyvässä, viimeisessä esseessään Ikävien paikkojen viehätyksestä Stevenson tuo esiin kiinnostavan ajatuksen:

Jos maisema vaikuttaa ajatuksiin, niin yhtä lailla ajatukset vaikuttavat maisemaan.

Voimme vaikuttaa ajatuksillamme siihen miten otamme vastaan maiseman. Opimme elämään maiseman kanssa kuin riitaisan puolison ja nauttimaan siitä mikä on nautittavaa, viipymään sen ääressä mikä tuottaa iloa.

Vietnamilainen runoilija ja zenmestari Thich Nhat Hahn jatkaa runollisessa teoksessaan Opas kävelymeditaatioon (suomentanut Thieu Nghiem) samankaltaisten ajatusten kehittelyä kuin edellisissäkin teoksissa, mutta nyt mukana on vahvasti tietoisen läsnäolon näkökulma. Käveleminen ja meditaatio muodostavat kokonaisuuden, jota harjoittamalla on mahdollista häivyttää suruja ja saada elämään enemmän rauhaa ja iloa. Kirjassa on harjoituksia ja kirjoittajan omia kokemuksia.

Arthur Hugh Sidgwickin (1882–1917) Walking Essays teoksen julkaisemisesta on jo yli 100 vuotta, mutta Asmon Kosten suomentamana Kävelyesseiden (Nasta Muumio 2014) sisältö puhuttelee yhä nykylukijaa monin tavoin. Teoksesta on Kiiltomato -verkkolehdessä Anna Tomin mainio artikkeli Kävelyn opinkappaleet.

Sidgwick käsittelee esseissään mm. kävelyä ja keskustelua, kävelyä ja urheilua, kävelyä kanssakäymisen muotona, kävelyä kirjallisuudessa ja kävelyvarusteita.

Sidgwickin mielestä käveleminen ja puhuminen voidaan yhdistää, mutta todellisen puhumisen ja todellisen kävelyn yhdistäminen synnyttää ongelman. Kävellessä vakavan keskustelun sijaan voisi pölistä, lörpötellä tai vaikkapa laulaa. Sidgwick painottaa kuitenkin, että kävelijät eivät ole epäsosiaalisia, synkkämielisiä tuppisuita, vaan heillä on ystävällinen asenne kanssaihmisiä kohtaan ja he ovat kyllä sosiaalisia silloin kun se heille sopii. Sidgwick arveleekin syytösten epäsosiaalisuudesta perustuvan siihen, että kävelijät lähtevät liikkeelle vapaapäivänä, sunnuntaina, jonka useat ihmiset varaavat seurusteluun.

Itseäni viehätti erityisesti paitsi Sidgwickin kiinnostavat ajatukset, myös kärkevä ja englantilaisen kuivan huumorin höystämä tyyli kirjoittaa. Tyyli on mukana kaikissa esseissä, mutta erityisen hykerryttävänä pidin esseetä Kävelyvarusteet, jossa Sidgwick mm. pohdiskelee vastakkainasettelua, joka syntyy kahden koulukunnan, saappaiden ja kenkien kannattajien välille. Vai mitä sanotte tästä:

Mutta näinä aikoina ihmiset väittävät mitä tahansa vastaan ja on syntynyt valtava kengillä kävelijöiden koulukunta, joka kieltää saappailla kävelyn selviön ja on valmis muodostamaan uuden järjestelmän kieltäymisensä ympärille.

Sidgwick painottaa, että tällainen vastakkainasettelu on täysin vierasta kävelijän ystävälliselle luonteelle. Unohtakaamme siis kaikenlaiset painolastit ja taakat ja nauttikaamme kävelyn hyvää tekevästä vaikutuksesta.

LÄHTEET

Gros, Frédéric. 2015: Kävelyn filosofiaa. Helsinki: Basam Books.
Thoreau, Henry David. 3. p. 2015. Kävelemisen taito. Helsinki: Basam Books.
Sidgwick, Arthur Hugh. 2014. Kävelyesseet. Helsinki: Nasta muumio.
Stevenson. Robert Louis. 1997. Kävelyretkistä. Helsinki: Jack-in-the-box.
Thic Nhat Hanh. 2012. Opas kävelymediaatioon. Helsinki: Basam Books.
Vainonen, Jyrki. 2014. Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Helsinki: Basam Books.

Perintötekijät

Kuva: Ivan CC BY 2.0

Perintötekijät on norjalaisen kirjailijan Vigdis Hjorthin vuonna 2019 ilmestyneen romaanin nimi. Sana viittaa myös biologiaan ja saa ajattelemaan kysymystä siitä, mikä meidät lopulta muokkaa sellaisiksi kuin olemme.

Hjorthin romaanista on jo aiemmin kirjoitettu ja keskusteltu julkisuudessa paljon, esimerkiksi Ylen sivuilla, Helsingin Sanomissa ja kirjablogeissa kuten Kirsin book club ja Helmi Kekkonen.

Teoksen herättämä kohu johtuu siitä, että teosta on luettu autofiktiivisenä ja sillä on katsottu olevan yhteyksiä todellisuuteen, kirjailijan omaan perheeseen. Asiaa ei ole auttanut edes se, että kirjailija on kertonut teoksen olevan fiktiota – onhan sen päähenkilökin Bergljot eikä Vigdis. Kirjailija muistuttaa myös siitä, että kautta aikojen kirjailijat ovat käyttäneet teoksissaan oman elämänsä kokemuksia materiaalina. Kuinka ylipäätään olisi edes mahdollista kirjoittaa itsensä ulkopuolelta?

Tässä blogikirjoituksessa en kuitenkaan paneudu teoksen kirjallisiin ansioihin tai totuus vastaan fiktio näkökulmaan, vaan tarkastelen ajatuksia, joita teos minussa lukijana herätti.

Teoksen tapahtumat kiertyvät perinnönjaon ympärille. Esiin nousee kysymys siitä kohdellaanko lapsia tasapuolisesti ja jos ei kohdella niin miksi ei? Voivatko epäoikeudenmukaisesti kohdellut hyväksyä osansa, vai nousevatko he kapinaan ja vaativat perinnönjakoon tasapuolisuutta? Miten tapahtumat vaikuttavat sisarusten välisiin suhteisiin? Entä mitä kaiken taustalla piilee? Mikä on se synkkä salaisuus, joka perheessä on haudattu?

Perinnönjakoon liittyvät kiistat saattavat toisinaan kasvaa absurdeiksi näytelmiksi, joissa riidellään vaikka polkupyörän pumpusta. Taustalla vaikuttaa kuitenkin hyvin monimutkainen syiden ja seurausten verkosto, jota Hjorth tässä romaanissaan kuorii auki sivu sivulta kuin sipulia.

Teoksen yksi vahva sanoma on se, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Paranemista ja anteeksiantamista edesauttaa se, että väärintekijä tunnustaa tosiasiat ja kantaa tekojensa seuraukset. Uhrin ei tarvitse tällöin taistella oikeudestaan tuntea vihaa, surua ja pettymystä. Lopulta myös anteeksianto voi olla mahdollista. Teos sai toisaalta myös miettimään mitä kaikkea voi ylipäätään antaa anteeksi?

Kaikilla perheenjäsenillä on oma totuutensa ja todellisuutensa. Faktat ovat faktaa, mutta niiden oheen kutoutuu harmaita alueita, jotka peittyvät vuosien mittaan tomuun, jonka alta alkuperäistä totuutta on vaikea erottaa. Kaikkea ei halua välttämättä nähdä ja voi myös kysyä milloin pään kääntäminen muualle on hyväksyttävää vai onko se?

Muistelukirjoittamisen ja sukutukimuksen näkökulmasta teos nosti esiin myös sen, mikä vaikutus perhesalaisuuksilla voi olla ja kuinka salaisuuden taakka siirtyy jopa tuleville sukupolville. Tästä aiheesta on Pirkko Siltala kirjoittanut mainion teoksen Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien (Therapeia-säätiö 2016).

Hjorth tuo perheen kipupisteet esiin oivallisella tavalla. Kaikella on hintansa, totuuden kertomisellakin ja totuuden etsintä ja toisaalta sen kätkentä kääntävät perheenjäsenet toisiaan vastaan. On tehtävä kipeitä valintoja.

Kirjan kansi on pehmeän, usvaisen harmaa. Taivaasta lankeaa maata kohden viivasto, joka tuo mieleen surun ja kyyneleet. Bergljot kipuilee romaanissa isänsä kuoleman jälkimainingeissa, suhteissaan läheisiinsä ja itseensä, mutta jossakin kajastaa aina rahtunen valoa, joka kirkastaa synkimmät hetket. Toisinaan se valo voi tulla ystävältä, joka ojentaa auttavan kätensä juuri silloin kun on vuorokauden pimein hetki. Kaikkein eniten valon tarvitsee kuitenkin loistaa omasta sisimmästä. Romaanin tarina on rankka, toisaalta se kertoo myös siitä että rankoista kokemuksistakin voi selviytyä.

LÄHTEET:

Hjorth, Vigdis. 2019. Perintötekijät  (suomentanut Katriina Huttunen). Helsinki: S&S.

Tietokirjoja yksinäisyydestä

Yksinäisyys, avara hiljaisuus, omien askelten ääni syyskylmällä rannalla, oman sydämen rytmi, kuultava mieli, ikävä.

Yksinäisyys, pimeän meren pauhu, joka perittää rannan toiselta rannalta. Vailla sanoja pimentyvä ranta pelkää painavaa tuulta, aaltojen kahinaa, outoa, kasvotonta yötä.

Silta, tehkäämme silta, me jotka kuuntelemme merta, yli sen mikä on pimeää, yli sen mikä näyttää rannattomalta. Syttyköön sillalla lamppu, kuuntelemisen herkkä valo, ja niin ikävä kulkee meidän luoksemme aroin askelin, epävarmoin jaloin.

Eikä kukaan ole yksin tällä sillalla, tällä matkalla. Perillä kaikki tässä hetkessä, kun silta laskeutuu etäisyyksien yli.

Niilo Rauhala

Tietokirjoja yksinäisyydestä sinulle, joka haluat lukea aiheesta enemmän.

Tähän listaukseen olen koonnut muutamia erilaisia tietokirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Pääset varaamaan kirjan itsellesi helmetistä klikkaamalla kirjan nimestä.


Ari Marjovuo, Jenny Julkunen ja Maria Rakkolainen: Yksinäisyys : tehtäväkirja avuksesi (Tuuma 2019)

Tämä kirja on sinulle, joka olet väsynyt yksinäisyyden tunteeseen. Kirja sisältää kirjaan täytettäviä tehtäviä. Tutkimusten pohjalta tiedetään, että haitalliseen ajatteluun pureutuminen vähentää yksinäisyyttä enemmän kuin esimerkiksi sosiaalisten taitojen harjoittelu tai sosiaalisten kontaktien lisääminen. Tehtäväkirja auttaa sinua tunnistamaan omia ajattelu- ja toimintatapojasi sekä löytämään uusia oivalluksia ja vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Yksinäisyyden voittaminen on siten kaikkia niitä tekoja, jotka vievät sinua kohti itsesi näköistä elämää ja sellaisia ihmissuhteita, joissa tulet paremmin nähdyksi ja kuulluksi. Tehtäväkirja pohjautuu tutkittuun tietoon yksinäisyyteen vaikuttamisesta, ja sitä on kehitetty yhdessä yksinäisyyttä kokeneiden kanssa. Kirjan perusta on HelsinkiMission Näkemys-hankkeessa, jonka tavoitteena on vähentää ihmisten kokemaa yksinäisyyttä. (takakansiteksti)

Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin : aikuisten yksinäisyydestä (Tammi 2018)

“Sosiaalinen olemassaolomme perustuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle. Siinä missä myötätunto ja yhteenkuuluvuuden tunne saavat ihmisen auttamaan, ulkopuolisuuden kokemus saa hänet puolustautumaan tai piiloutumaan. Kokemus siitä, että koko maailma on itseä vastaan, saa sotajalalle. Omasta olemassaolostaan voi taistella olemalla ystävällinen ja mukava, mutta ellei se riitä, on joko luovutettava tai löydettävä tehokkaampia toimintamalleja. Kirja on vuoropuhelu tieteellisiin tutkimuksiin perustuvien tulosten ja tuhansien suomalaisten omin sanoin kuvaaman todellisuuden välillä. Keskiössä ovat sosiaalisten välimatkojen lisäämä yksinäisyys ja kokemus ulkopuolisuudesta, myötätunto ja halu auttaa, mutta samalla myös satutetuksi tulemisen pelko ja taistelu oman olemassaolon oikeuttamiseksi. Kun kukaan ei kuuntele, on joko vaiettava tai huudettava lujempaa. Tai keksittävä uusia tapoja rakentaa yhteisöllisyyttä. (takakansitekstistä)

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle : yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta  (Kirjapaja 2016)

Joku kavahtaa yksin olemista, toista se ravitsee ja virkistää. Yksi haikailee erakkomökin rauhaan, toinen päätyy tahtomattaan erakoksi kotiinsa. Pakon edessä kohdattu yksinäisyys voi tappaa. Joku kokee itsensä yksinäiseksi tutussakin seurassa. Laura Honkasalo kirjoittaa teoksessaan omien kokemustensa ja havaintojensa kautta oivaltavasti yksinäisyydestä ja yksin olemisesta, niiden eriskummallisesta moni-ilmeisyydestä ja yksin olemisen jalona pidetystä taidosta. Miten yksilön vapautta ja sosiaalista kyvykkyyttä arvostava aikamme suhtautuu yksinäisyyteen? Yksin eläviä on yhä enemmän, mutta onko sillä tekemistä yksinäisyyden kanssa? Onko yksinäisyydelläkin sukupuoli? Jos yksinäisyyden voi valita, tuoko se silloin mielenrauhaa tai siivittääkö hengen lentoa? Entä yksin olemista välttelevät – ovatko he keskenkasvuisia hölmöjä vai vain kovin sosiaalisia luonteeltaan? (takakansiteksti)

Toimittanut Juho Saari ; kirjoittajat: Juho Saari [ja 14 muuta]: Yksinäisten Suomi (Gaudeamus 2016)

Suomalaiset ovat onnellista kansaa. Tärkein perusturvamme ovat toiset ihmiset, jotka kannattelevat kolhuissa ja joiden kanssa jaetaan onnen hetket. Ystävyyssuhteet ovat yhteiskuntaa koossa pitävää sosiaalista sementtiä. Tarve kuulua johonkin on osa ihmisyyttä, ja siksi yksin jääminen vie elämältä perustan. Se lannistaa, sairastuttaa, eristää ja lisää itsetuhoisuutta. Yksinäisyys vaikuttaa pysyvästi hyvinvointiin ja terveyteen. Sosiaalisten kontaktien puute kerää ympärilleen muita ongelmia: muutenkin huono-osaiset ovat usein myös yksinäisiä, ja toisaalta yksinäisyys lisää huono-osaisuutta. Siksi se on inhimillisen kärsimyksen lisäksi myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys.Yksinäisten Suomi pohtii yksinäisyyttä 2010-luvun Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat yksinäisyyden yleisyys ja sen vaikutukset elämänlaatuun, kansanterveyteen, aivoihin ja mieleen. Kuinka se ilmenee suomalaisessa kirjallisuudessa, iskelmissä ja valokuvataiteessa? Mitä on yksin jääminen parisuhteessa ja lapsuudessa? Kuinka ihmisten yksinäisyyttä voisi vähentää? (takakansiteksti)

Maija Ilmoniemi: Yksinäinen (Otava 2020)

Miksi olemme niin yksinäisiä?Tunne yksinäisyydestä syntyy inhimillisestä kaipauksesta yhteyteen, tarpeesta kuulua johonkin sekä kosketetuksi tulemisen toiveesta. Kuinka hyvin ihminen lopulta tietää, mistä halu kuulua johonkin kumpuaa? Yksinäisyys on iso ongelma, mutta sen ratkaisemiseksi on tehtävissä paljon.Yksinäinen on toiveikas ja rehellinen tarina ulkopuolisuuden tunteen värittämästä elämänpolusta. Se auttaa ymmärtämään yksinäisyyttä, sanoittamaan sen kokemusta ja löytämään ratkaisuja. Itsensä kohtaaminen, omien ajatusmallien tunnistaminen ja aktiivinen toimijuus johtavat vahvempaan itsetuntemukseen ja yhteyteen muiden ihmisten kanssa. (takakansiteksti)


Elisa Tiilikainen: Jakamattomat hetket : yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku (Gaudeamus 2019)

Yksinäisyydestä puhutaan usein mustavalkoisesti, ja sitä kokevat niputetaan helposti omaksi ongelmien piinaamaksi ryhmäkseen. Tämä ei useinkaan vastaa sitä, millaisena yksinäisyys näyttäytyy ihmisten elämässä. Kirja lähestyy yksinäisyyttä kokemuksena, joka saa erilaisia merkityksiä elämän kuluessa. Se voi olla vanhempansa menettäneen lapsen hätää, perheettömän tunnetta osattomuudesta tai ikäihmisen elämänpiirin kaventumista liikuntakyvyn heiketessä. Yksin vietetty aika saattaa myös edustaa omaa rauhaa ja kokemusta vapaudesta. Joskus yksinäisyys voi kirpaista konkreettisissa tilanteissa, vaikkapa pullaa leipoessa, kun kukaan ei odota maistiaisia. Teosta varten on haastateltu iäkkäitä suomalaisia, joiden tarinat kulkevat mukana tekstissä. Elämänkulun kautta yksinäisyyttä päästään tarkastelemaan myös muissa elämänvaiheissa. Yksinäisyys on harvalle pysyvä ja kaikki elämänalueet kattava tilanne. Teos tarjoaa vertaistukea niille, joita yksinäisyys tavalla tai toisella koskettaa. Yksinäisyyden muuttuvaisen ja suhteellisen luonteen ymmärtäminen myös auttaa kehittämään parempia keinoja sen lievittämiseen. (takakansiteksti)

Lars Svendsen: Yksinäisyyden filosofia (Docendo 2017)

Jokainen ihminen tuntee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä yksinäiseksi: siellä, missä on ihmisiä, on aina myös yksinäisyyttä. Yksinäisyys yhteiskunnallisena, elämänlaatua heikentävänä ongelmana on ajankohtainen aihe, toisaalta yksin oleminen on monille myös nautinnon lähde. Yksinäisyys vaikuttaa syvästi fyysiseen ja henkiseen terveydentilaamme. Mutta mistä puhumme, kun puhumme yksinäisyydestä? Filosofi Lars Svendsen ammentaa filosofian, psykologian ja sosiaalitieteiden viimeisimmästä tutkimustiedosta ja tarkastelee yksinäisyyden eri lajeja, tunteiden filosofiaa sekä niitä tekijöitä, joiden vuoksi toiset ihmiset ovat yksinäisempiä kuin toiset. Keskeiseksi nousee ystävyyden ja rakkauden merkitys elämässämme. Voiko modernin yhteiskunnan ongelma olla liian paljon yksinäisyyden sijaan sittenkin se, että vietämme liian vähän aikaa yksin?Yksinäisyyden filosofia tarjoaa sekä tietoa että viisautta tästä olemisen tilasta, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen ja kevyt. Suositeltavaa luettavaa sekä niille, jotka tuntevat olevansa yksin, että niille, jotka haluavat olla yksin.(takakansiteksti)

Kirjoja yksinäisyydestä

Suosittelen tässä listauksessa muutamia erilaisia tarinoita, joissa käsitellään yksinäisyyttä.

Kaunokirjallisuutta pimeneviin iltoihin

Robert Nevillen ajaton ja apocalyptinen tarina (I am legend, 1954) sopii aikaamme erinomaisesti. Nevillen tarinan kautta on mahdollista peilata omia vaikeita tunteitaan korona-aikana. Tarinan loppu on erityisen kiinnostava yhteiskunnan ja myös ihmisyyden kannalta. Vaikka meidän maailmamme ei ole Nevillen maailman kaltainen, peilipintaa omaan yhteiskuntaamme löytyy kiinnostavalla tavalla. Kyan tarina (Suon villi laulu, 2020) puolestaan sijoittuu Pohjois-Carolinan rämeille, se on erityisen hyvä kuvaus yksinäisyydestä. Kya on täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta, hänen tarinansa on koskettava selviytymiskertomus melko äärimmäisistä olosuhteista.

Missy Carmichaelin rakkaustarina (2020) ei nimestään huolimatta ole imelää viihdettä, se ei itseasiassa ole viihdettä lainkaan, vaan elämänmakuinen ja koskettava kertomus erään naisen yksinäisyydestä ja siitä pois pääsemisestä. Missy jää helposti asumaan lukijan sydämeen, hieman samalla tavalla kuin Ove omassa tarinassaan (Mies joka rakasti järjestystä, 2013). Oven tarina onnistuu samalla kertaa naurattamaan ja itkettämään. Tarina myös yllättää lukijan, sillä siinä on kerroksia kuin sipulissa.

Tsukuru Tazakin tarinassa (Värittömän miehen vaelllusvuodet, 2014) Tsukuru ui syvissä vesissä. Tarinassa käsitellään ulkopuolisuuden kokemusta ja ystävyyssuhteiden katkeamista. Yksinäinen Tsukuru lähtee selvittämään mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa samalla löytää itsensä. Tsukurun matka vie hänet Japanista aina Hämeenlinnaan asti. Tarina on vahva osoitus siitä, miten kivuliaita menneisyyden selvittämättömät asiat voivat ihmiselle olla ja toisaalta siitä, miten merkittävää yksinäiselle on läheisen ihmisen tuki ja lämmin kannustus.

Muumilaaksossa Muumipapan kaipuu vie koko perheen asumaan yksinäiselle ja jopa vihamieliselle majakkasaarelle meren keskellä (Muumipappa ja meri, 2018). Tätä tarinaa lukiessa voi peilata mm. omia turvattomuuden tunteitaan nykymaailman tilanteessa. Jokainen muumiperheen jäsen reagoi ja käsittelee asioita omalla persoonallisella tavallaan. Myös mörkö on mukana kuvioissa.

Sokerina pohjalla vanhat naiset, Ch’idzigyaak ja Sa’, ihastuttavat periksiantamattomuudellaan (Kaksi vanhaa naista, 1994). He joutuvat kokemaan äärimmäisen hylkäämisen, josta selviytymistä tarina kuvaa vangitsevasti. Jos luet näistä kirjoista vain yhden, lue tämä pieni ajatuksia herättävä tarina menneestä maailmasta.


Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat 2007)

Robert Neville on maailman viimeinen ihminen, sillä koko muu ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi. Tässä hirviöiden kansoittamassa maailmassa Neville ei kuitenkaan ole avuton, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa asunnossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita yrittäen samalla löytää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?
vuonna 1954 julkaistu romaani I Am Legend on sekä scifin että kauhun klassikko . Vampyyrit ja niihin liittyvät uskomukset saavat kaikki paljaan tieteellisen selityksen. Samalla kirja on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. (kirjasampo)

kirjan kansikuva

Delia Owens: Suon villi laulu (WSOY 2020)

Sydäntä särkevä kasvutarina, murhamysteeri ja lumoava kertomus luonnon kauneudesta. Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään. (takakansiteksti)

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina (Bazar 2020)

Sentimentaalisuuden karikot välttävä romaani yksinäisyydestä, ystävyydestä ja uusista aluista. Missyn elämänpiiri on kutistunut, käpristynyt piikikkääksi yksinoloksi vanhassa talossa, jonka hiljaisuuden rikkoo vain kellon tikitys. Seurana muistot rakkaista, eikä Missy mitään muuta seuraa usko ansaitsevansakaan, ei kaiken sen jälkeen mitä hän on tehnyt. Missy nukkuu, herää, syö, lukee lehdestä kuolleet, käy kävelyllä, ottaa sherryn. Kunnes yhtäkkiä olosuhteiden pakosta hän joutuu hetkeksi kasvotusten toisen ihmisen kanssa. Se riittää. Rutiinien rautainen kuori rikkoutuu, ja sisään hyökyy kaikenlaista uutta ja äänekästä, kuten kursailematonta kieltä käyttävä yksinhuoltajaäiti, Bob-niminen tyttökoira, supersankariasuissa viihtyvä miehenalku ja ruoanlaittoon panostava sisustussuunnittelija. (takakansiteksti)

Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Mies, joka rakasti järjestystä on romaani pörröisistä kissoista, odottamattomista ystävyyssuhteista sekä ikivanhasta peräkärryllä ajamisen taidosta. Kaikki tämä muuttaa pohjamutia myöten koko yhteisön, ja jopa kyräilystä on mahdollista parantua. Fredrik Backmanin esikoisromaani vanhasta äkäisestä miehestä onnistuu kuvaamaan yhtä pienoismaailmaa ja samalla kertomaan jotakin tärkeää itsestämme ja ajastamme. (takakansiteksti)

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014)

Tsukuru Tazaki on väritön mies. Hän ei ole onneton mutta ei onnellinenkaan. Tsukurun menneisyydessä on kivulias tapahtuma: tiivis ystäväjoukko on sulkenut hänet ulos ilman minkäänlaista selitystä. Tsukuru on järkytyksen seurauksena jäänyt elämässään yksin. Hän kuitenkin tapaa naisen, joka rohkaisee häntä selvittämään, miksi ystävät hylkäsivät hänet. Näin alkaa Tsukurun vaellus menneisyyden hämäriin kerroksiin – ja Hämeenlinnaan, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut. (takakansiteksti)

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (WSOY 2018)

Muumipapan unelmat vievät perheen majakkasaarelle, koettelemusten ja suurten arvoitusten äärelle.Keskellä avomerta on kartassa piste, jota pikku Myy väittää kärpäsenliaksi. Mutta se on kuin onkin saari, yrmeä pieni majakkasaari. Sinne muumiperhe purjehtii turvallisesta laaksostaan, sillä Muumipappa ei halua enää olla vain tassutteleva, tarpeeton perheenisä.Mutta myös saarella koittaa arki. Se ei vastaa haaveita, vaan on täynnä odottamattomia vastoinkäymisiä ja arvaamattomia luonnonvoimia. Jokainen joutuu myös kohtaamaan yksin omat kaipauksensa ja pettymyksensä. Joskus vain tarvitaan paljon aikaa ja suuri myrsky puhaltamaan asiat kohdalleen. (takakansiteksti)


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
  (Like 1994)

Vaeltava intiaaniheimo vaikeuksissa. Ruokaa ei riitä kaikille ja heimo päättää hylätä kaksi vanhaa, hyödyttömäksi käynyttä naista. Vääjäämättömältä näyttävän kuoleman edessä naiset alkavat kamppailla. He selviytyvät neuvokkuudellaan ankarasta talvesta ja tulevat pelastaneeksi lopulta heimonsakin. (kirjasampo)