Haluatko tutkia elämääsi kirjoittamisen ja lukemisen kautta? Haluatko sukeltaa itsessäsi pintaa syvemmälle?
Ryhmässä käytetään erilaisia luovan ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tekniikoita sekä valmiita tekstejä. Sinun ei tarvitse olla hyvä kirjoittaja. Erityistä kirjallisuuden tuntemusta ei vaadita. Tekstejä ei arvioida. Tärkeää on mitä ajatuksia ja tunteita tekstit herättävät sinussa.
Ryhmä kokoontuu kahdesti kuussa keskiviikkoisin kello 17.00–19.00 Pointin kirjastossa, osoitteessa Hagelstamintie 1. Ensimmäinen tapaaminen on 13.9.2023. Syksyn muut kokoontumispäivät ovat: 27.9., 11.10., 25.10., 8.11., 22.11. ja 13.12.
Tarjoamme samanhenkistä seuraa, ryhmän tukea sekä kahvia ja teetä. Osallistuminen on maksutonta. Ryhmään mahtuu enimmillään 10 henkilöä ja osallistujat valitaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Osallistujille lähetetään vahvistus ryhmään pääsystä ilmoittautumisajan päättyessä. Vahvistuksen mukana tulevat myös tarkemmat ohjeet ensimmäisestä tapaamiskerrasta.
Ilmoittautuminen tapahtuu alla olevalla ilmoittautumislomakkeella ajalla 31.7.-27.8.2023.
Huom! Ryhmäon tullut täyteen. (Tieto lisätty7.8.2023)
Lisätietoa Kirjoita elämästäsi! ryhmästä voit lukea täältä ja täältä. Lisätietoa kirjallisuusterapiasta täällä.
Tikkurilan kirjastossa järjestetään syksyllä 2023 sarja runopajoja, joissa on jokaisella kerralla eri teema, ja joihin voi osallistua kiinnostuksen mukaan ilman ennakkoilmoittautumista. Tilaan mahtuu n. 12 henkilöä.
Kirjoituspajoja ohjaa luovaa kirjoittamista opiskellut Laila Bröcker.
Kaikki pajat, eli 21.9., 19.10., 16.11., 23.11. järjestetään Tikkurilan kirjaston 2. kerroksessa olevassa kokoustila Voimalassa klo 18.00 – 19.45. Pajojen sisällöistä ilmoitetaan tarkemmin lähempänä ajankohtaa. Seuraavien pajojen sisällöt ovat jo varmistuneet:
21.9. Haiku- ja Tankapaja
Tervetuloa mukaan kirjoittamaa haikuja ja tankoja!
Tankat ja haikut ovat japanilaisia lyhyitä, määrämittaisia runoja, jotka kertovat usein luonnosta, vuodenajoista, tunteista, hetkistä tai elämänfilosofiasta.
Parin tunnin aikana kirjoitamme, luemme, keskustelemme ja kannustamme toisiamme runojen maailmaan. Aikaisempaa kokemusta ei tarvita, tärkeintä on halu kokeilla runojen kirjoittamista.
19.10. Yhteisöllinen runopaja
Tervetuloa yhteisölliseen runopajaan!
Tässä runopajassa kirjoitamme runoja pareittain ja ryhmässä. Yhdessä kirjoittaminen tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden jakaa ideoita ja näkökulmia muiden kanssa, mikä voi johtaa uusiin ja mielenkiintoisiin suuntiin kirjoittamisessa.
Aikaisempaa kokemusta ei tarvita, tärkeintä on halu kokeilla runojen kirjoittamista yhdessä.
Tule kokemaan maalaamisen hyvää tekevä vaikutus taideterapiaohjaaja Anne Natusen voimauttavan maalaamisen ryhmässä.
Maalataan suorittamatta, annetaan värien puhua ja vaikuttaa. Aikaisempaa kokemusta maalaamisesta ei tarvita.
Ryhmään mahtuu enintään 10 henkilöä. Ryhmä kokoontuu viisi kertaa, joista ensimmäisen kerran 23.8. keskiviikkona Tikkurilan kirjaston 2. kerroksen Voimala -tilassa. Kokoontumiset tämän jälkeen ovat keskiviikkoisin 30.8., 6.9., 13.9., ja 20.9. Maalausmateriaaleja on ryhmän käytettävissä yhteisesti, mutta voit tuoda myös omia maaleja ja työvälineitä.
Ilmoittautumiset suoraan Anne Natuselle sähköpostitse mielenkuvitus@gmail.com, myös numeroon 0503562726, soitto tai tekstiviesti.
Haluatko tutkia elämääsi? Sukeltaa pintaa syvemmälle? Tällä kurssilla tutustut omaan elämääsi kirjoittamisen, lukemisen ja keskustelujen kautta.
Tutkimusvälineiksi tarjoamme kirjallisuusterapiasta ammentavia harjoituksia, jotka voimaannuttavat, sekä lisäävät itsetuntemusta ja hyvinvointia.
Kirjallisuuden tuntemusta ei vaadita, eikä tekstejä arvioida. Tärkeintä on, mitä ajatuksia ja tunteita tekstit sinussa herättävät.
Tarjoamme myös samanhenkistä seuraa ja ryhmän tukea.
Ryhmään mahtuu enintään 10 henkilöä. Osallistuminen on maksutonta.
Sitovat ilmoittautumiset alla olevalla lomakkeella 13.8. mennessä.
Tervetuloa mukaan! Teija Varis ja Maaria Harviainen, kirjallisuusterapiaohjaajat
Kokoontumiset keskiviikkoisin klo 17-19:
6.9.
20.9.
4.10.
18.10.
1.11.
Ryhmä on täynnä.Ilmoittautuminen Tikkurilan kirjaston ryhmään on päättynyt 26.7. Huom! Maanantaina 31.7. alkaa ilmoittautuminen Pointin kirjaston Kirjoita elämästäsi! ryhmään.
Haluatko tutkia elämääsi kirjoittamisen ja lukemisen kautta? Haluatko sukeltaa itsessäsi pintaa syvemmälle?
Ryhmässä käytetään erilaisia luovan ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tekniikoita sekä valmiita tekstejä. Sinun ei tarvitse olla hyvä kirjoittaja. Erityistä kirjallisuuden tuntemusta ei vaadita. Tekstejä ei arvioida. Tärkeää on mitä ajatuksia ja tunteita tekstit herättävät sinussa.
Ryhmä kokoontuu kahdesti kuussa keskiviikkoisin kello 17.00–19.00 Pointin kirjastossa, osoitteessa Hagelstamintie 1. Ensimmäinen tapaaminen on 13.9.2023. Syksyn muut kokoontumispäivät ovat: 27.9., 11.10., 25.10., 8.11., 22.11. ja 13.12.
Tarjoamme samanhenkistä seuraa, ryhmän tukea sekä kahvia ja teetä. Osallistuminen on maksutonta. Ryhmään mahtuu enimmillään 10 henkilöä ja osallistujat valitaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Osallistujille lähetetään vahvistus ryhmään pääsystä ilmoittautumisajan päättyessä. Vahvistuksen mukana tulevat myös tarkemmat ohjeet ensimmäisestä tapaamiskerrasta.
Kirjallisuus elämän peilinä -listaukseen on nyt lisätty osio sateenkaarikirjallisuudelle. Sinne on koottu sateenkaariaiheista kaunokirjallisuutta, sarjakuvia ja tietokirjallisuutta. Listaa täydennetään vielä myöhemmin. Käykäähän tutustumassa!
Talo taivaansinisellä merellä on täydellinen lukunautinto heinäkuun helteisiin. Kaavoihinsa kangistuneen Linus Bakerin sympaattinen tarina tarjoaa tunteita ja värejä laidasta laitaan. Tämän kirjan parissa voit itkeä ja nauraa ja toisaalta saat kokea mielikuvituksellisen fantasiaseikkailun vailla vertaa.
Linus elää yksinäistä, harmaata ja hyvin säntillistä sosiaalityöntekijän elämää, kunnes saa hoidettavakseen tapauksen, joka ravisuttaa hänen elämäänsä perinpohjin.
Kirjassa käsitellään muun muassa erilaisuuden hyväksymistä, oman paikan löytämistä maailmassa sekä miten ennakkoluuloja voi kohdata ja murentaa.
Ajatuksia ja toivoa herättävä tarina vetoaa tunteisiin ja jää asumaan mieleen pitkäksi aikaa.
White Ravenin esikoisrunokokoelma Kuiskaus hiljaisuudessa (BoD) ilmestyi loppuvuodesta 2021. Runojen taustalta löytyy ajatuksia tunne-elämästä ja sen haasteellisuudesta, pysähtymistä elämän kipukohtien äärelle, mutta tummien sävyjen välissä välkehtii myös uuden löytämisen iloa, rakkautta ja selviytymistä. Runojen kirjoittaminen voi tuoda elämään helpotusta silloin, kun mieli vaeltaa tummissa vesissä.
Miten runojen kirjoittamisesi lähti liikkeelle? Oliko runojen kirjoittaminen sinulle ennestään tuttu tapa ilmaista itseäsi?
-Havaitsin aikoinaan päiväkirjan hyväksi keinoksi ilmaista tunteitani ja purkaa elämässä eteen tulleita asioita. Hiljalleen aloin tiivistämään sanojani runoiksi. Pidän lyhyestä ja tiiviistä ilmaisumuodosta − se sopii luonteenlaadulleni.
Kuinka kauan Kuiskaus hiljaisuudessa -kokoelman runojen kirjoittaminen on kestänyt?
-Runot syntyivät parin vuoden aikana. Kolme vuotta sitten elämässäni oli vaikea tilanne. Mielenterveysongelmani pahenivat ja lähipiirissäni oli myös samaan aikaan vaikea tilanne. Tässä tilanteessa alkoi syntyä tekstejä, jotka muokkasin runoiksi. Kirjoitin lähes päivittäin, viikkojen ja kuukausien ajan. Minulla oli noin 400 tekstiä koneellani, joita muokkasin. Runoissa tunnetilat heittelevät surun, ilon, häpeän, ahdistuksen, syyllisyyden, nöyryyden ja kauneuden kokemusten välillä. On teoksessa jonkin verran hengellisyyttäkin sekä syvää rakkautta, iloa ja yhteisyyden tunnetta. Lähetin runoja naisystävälleni ja hän kannusti minua tosi paljon.
-Kun kokonaisuus oli hahmottunut, otin yhteyttä Bodiin ja tein tosi paljon duunia ennen kuin kirja oli valmis. Olen tyytyväinen kanteen, jonka suunnittelu eteni siten, että kerroin Bodin graafikolle toiveeni ja hän esitteli sen jälkeen kolme vaihtoehtoa kanneksi, joista valitsin tämän. Kirjan nimivaihtoehtoja oli 30, kunnes päädyin nimeen Kuiskaus hiljaisuudesta, josta pidän, sillä se jättää jäljelle mysteerin.
Oletko saanut kirjoittamiseen kannustusta läheisiltäsi tai jostain muualta…?
– Seurustelukumppani, jonka kanssa olen ollut yhdessä kuusi vuotta, on kannustanut minua kirjoittamaan. On hänen ansiotaan, että otin tekstit esiin pöytälaatikosta. Meidän välillämme on vahva tunneside ja koska myös hän on luova ja taiteellinen persoona, luotin hänen arvostelukykyynsä. En tiedä mitä tekisin elämässäni ilman häntä. Käymme usein syvällisiä keskusteluja. Molemmat tarvitsemme niitä, pelkkä pinnallisuus ei riitä. Me täydennämme toisiamme.
Voitko sanallistaa kirjoittamisen kokemustasi? Mistä runosi lähtevät liikkeelle?
– Runoni syntyvät vahvoista mielikuvista sekä muistoista ja menneisyydestä, jotka kaikki näen silmieni edessä. Pyrin sanallistamaan niitä mahdollisimman tarkasti. Kirjoittamiseen vaikuttaa myös luonnossa kulkeminen. Kun tulee kevät, huomioin ympäristössä tapahtuvia muutoksia, kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Erityisherkkänä ihmisenä koen aistini olevan teräviä. Päivän tunnetilat, tyhjyys äänineen sekä eletyn elämän haasteellisuus, arkisten päivien kovuus ja pehmeys pukeutuvat teksteissäni runomuotoon. – Usein kirjoittaminen on tuottoisinta illalla. Minulla on aina sängyn vieressä vihko, johon kirjoitan esimerkiksi ranskalaisilla viivoilla ylös ajatuksia, jotta ne eivät unohdu. Myöhemmin kirjoitan ajatukset runomuotoon. Vuorokauden ajalla on siten merkitystä kirjoittamiselleni.
Voitko kuvailla millaisia tunteita sinulla on kirjoittamisen jälkeen, kun luet omia runojasi?
– Olen kirjoittanut runoja tilanteessa, jossa olen voinut pahoin. Tekstien äärelle palaaminen nostaa tunteet uudelleen pintaan ja saa kyyneleet silmiin. Ajallinen etäisyys auttaa tuntemusten hallinnassa. Jos runoja lukee esimerkiksi vuoden kuluttua, tunnelmat eivät ole niin vahvoja enää. Jotkut elämän tapahtuvat haalistuvat aikaa myöten, mutta isän itsemurha on jättänyt minuun kehon mittaisen haavan, joka tikeistä huolimatta vuotaa. Menen helposti herkkään tilaan ja itken. Itkeä voi myös ilosta ja itku puhdistaa.
Mitä neuvoja antaisit kirjoittajalle, joka haluaisi käsitellä vaikeita tunnekokemuksia runojen avulla? Miten runojen kirjoittamisessa voisi päästä alkuun?
– Sanoisin, että jos ihmisellä on niin vaikeita asioita elämässään, että niistä ei voi puhua, kirjoittaminen on hyvä keino purkaa tunteita. Kun vaikean asian saa purettua kirjoittamalla, tulee helpottunut olo. Voi huomata, että samalla on ehkä syntynyt runo, joka on hyvä sellaisenaan. Kaikkea kirjoittamaansa tekstiä ei aina tarvitse muokata. Toisaalta jos kirjoittaa usein minä -muodossa, voi olla hyvä kokeilla samaan tekstiin myös hän -muotoa ja katsoa mitä uusia sävyjä se tuo tullessaan. – Olen käynyt terapiassa ja hyväksyn ajatuksen, että tarvitsen ammattilaisen keskustelua apua koko elämäni ajan. Olen iloinen siitä, että myös kirjoittaminen ja lukeminen voivat tuoda apua ja rohkaisua. Ihmistä voi rohkaista, mutta hänen on itse määriteltävä mistä haluaa puhua ja mistä ei. Ihmisiä ei voi verrata, sillä olemme kaikki erilaisia. Toipuminen masennuksesta tapahtuu pikkuhiljaa. Tuki on tärkeää silloin kun on oikein huonossa kunnossa, mutta eteen voi tulla tilanteita, että ei vaan jaksa nähdä ketään ja haluaa olla itsekseen. Apua voi olla vaikea ottaa vastaan. – Aluksi valkoinen paperi voi näyttää luotaantyöntävän tyhjältä, mutta kun siihen saa yhden sanan, joka painaa, siitä voi lähteä rohkeasti liikkeelle, antaa tunnetilojen sitoa yhteen säkeitä ja vaihdella niiden paikkaa. Runoudessa ei ole sääntöjä. Jokaisen on löydettävä oma juttunsa. Erityisesti kannattaa hyödyntää monipuolisesti aistejaan – kuuloa, näköä, tuntoaistia.
Luetko muiden runoja ja onko sinulla esikuvia?
– Minulla ei ole varsinaisia esikuvia. Minulle runojen kirjoittamisessa on tärkeää vahva tunneside tekstiin. Pidän tiiviistä ja lyhyestä ilmaisusta. Ajattelen myös lukijaa – viimeistään silloin kun luen mitä olen kirjoittanut ja muokkaan runojani. Runojen taustalla olevat ajatukset ovat usein syvällisiä, ja haluaisin, että lukija saa niistä kiinni – että ne avautuvat lukijalle. Toivon, että lukija saisi itselleen merkityksellisen kokemuksen runojeni äärellä.
Minkälaisena näet toivon merkityksen?
– Runoistani löytyy myös toivon pilkahduksia. Tarkoitus on tuoda runojen kautta vertaistukea vaikeisiin elämäntilanteisiin, apua ihmisille, jotka tuntevat yksinäisyyttä tai epävarmuutta terapiaan hakeutumisessa. Toivo on läsnä jokaisessa päivässä ja kannattelee tulevaisuutta. On oltava haaveita, sillä ilman niitä ei voi elää. Toivottomalla ei ole mitään ja pelko ja epävarmuus ovat silloin raskas reppu kantaa. Jos toiveet toteutuvat, se vahvistaa toivoa. Ristiinnaulitullakin on toivo.
Miltä omien runojen julkaiseminen kirjana on tuntunut? Minkälaisia terveisiä haluaisit lähettää lukijoille?
– Pidän kirjoittamista lahjana, johon suhtaudun nöyryydellä. En olisi vielä kymmenen vuotta sitten voinut uskoa, että julkaisen oman kirjan. Oli jännittävää odotella palautetta runoista. Positiivisen palautteen määrä on ollut suorastaan yllättävää. Negatiivista palautetta en ole saanut ollenkaan. Päihdeongelmista ja mielenterveyden häiriöistä kärsivät ovat löytäneet runoistani samaistumispintaa ja moni on sanonut, että on kuin olisin kirjoittanut heidän elämästään. On hyvä huomata, että ihminen ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Olen hyvin kiinnostunut kuulemaan palautetta siitä, miten lukija tulkitsee runojani, sillä siten saan uusia ideoita ja näkökulmia sekä opin lisää kirjoittamisesta. Olen tosi kiitollinen kaikille, jotka ovat ostaneet ja lukeneet kirjani.
Miten olet ajatellut jatkaa kirjoittamista?
– Stressistä ja paineesta vapaa, hiljainen ympäristö, on se missä tekstejä alkaa tulemaan. Runot eivät synny väkisin ja vierastan ajatusta suorittamisesta. Minulle täytyy tulla olo, että nyt voin kirjoittaa. Jos kirjoittaminen ei kulje luontaisesti, pidän taukoa. -Syvän masennuksen ja ahdistuksen aikana, vaikeassa elämäntilanteessa luova tila ei ole mukana. Erityisherkkänä ihmisenä koen, että tällä hetkellä sotauutisten liiallinen katselu aiheuttaa pahaa oloa, sisimpään syntyy tukos, jonka läpi luovuus ei enää virtaa. Minun on välttämätöntä säännöstellä uutisten määrää. – Olen haaveillut lähteväni naisystävän kanssa luonnon keskelle, johonkin hiljaiseen mestaan, ehkä järven rannalle, mökille, jossa voi istua takkatulen ääressä ja kuunnella mitä hiljaisuudella on sanottavana. Luulen, että siinä tilassa runoja syntyisi helpommin kuin kaupungin kohinassa. – Vihreä väri on minulle tärkeä. Se on uuden alku, syntyminen juuri siihen päivään ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Koivun tuore ja vihreä lehti kuvastaa sitä, että kaikki voi alkaa alusta. Luonnossa kävellessäni käsittelen asioitani, hyviä juttuja, joita luonto tasoittaa. Ihmisten tulisi unohtaa kiire ja pysähtyä kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan. Olen iloinen siitä, että aikaa jää tärkeille asioille, ei vain rahan hankkimiselle. Runo on moniulotteinen, ajatusten pohjalta syntynyt hedelmä, joka ei vanhene. Se on ajaton ja yleismaailmallinen ja olen iloinen voidessani tuottaa niitä lisää.
White Ravenin Kuiskaus Hiljaisuudesta löytyy HelMet-kirjaston kokoelmasta ja linkin kautta voit tehdä siitä varauksen.
Oletko lukenut Kuiskaus hiljaisuudesta teoksen ja haluat lähettää White Ravenille palautetta? Voit tehdä sen tämän lomakkeen kautta. Palautteesi ei tule näkymään julkisesti.
Sirkku Ulvi ja Katri Lumikari ovat äiti ja tytär, jotka ovat tehneet yhteistyössä vuoden 2021 lopussa ilmestyneen Siivet rypyssä -runokokoelman. Äidin runot yhdessä tyttären maalausten kanssa luovat vaikuttavan ja kauniin kokonaisuuden. Runojen aiheina ovat rakkaus, eron haikeus, parisuhteen kipukohdat ja kaipaus, sekä myös kommunikaation vaikeus. Teemat ja aiheet kutovat yhteen kokonaisen elämäntarinan.
Miten runojen kirjoittamisesi sai alkunsa? Oletko kirjoittanut runoja aina vai alkanut kirjoittaa jossakin tietyssä elämän vaiheessa?
– Olen aloittanut runojen kirjoittamisen kutakuinkin silloin, kun opin kirjoittamaan. Introverttina ihmisenä ja suullisesti huonona ilmaisemaan itseäni, löysin kirjoittamisesta sopivan ilmaisukanavan.
Minkälainen kirjoitusprosessi runokokoelman kirjoittaminen on ollut?
– Kokoelman vanhimmat runot olen kirjoittanut jo yli 20 vuotta sitten. Runojen aiheissa näyttäytyy kaksi tärkeää ihmissuhdetta, jotka molemmat päättyivät eroon. Runot asuivat pitkään pöytälaatikossa. Välillä otin ne esiin piilostaan ja ajattelin, olisiko niiden jo aika tulla sieltä muidenkin nähtäviksi, mutta pistin ne aina takaisin. Nyt niiden aika koitti. Valitsin noin 150 runon joukosta 47 runoa, jotka sopivat ideaani yhtenäisen tarinan muodostavasta kokoelmasta. Runojen määrä jäi noin pieneksi, koska halusin antaa kuville tilaa. Kun idea oli selvillä, poimin paperille kirjoitetuista runoista sopivat, järjestelin ne kokonaisuuden kannalta parhaaseen muotoon ja aloitin niiden työstämisen julkaisukelpoisiksi – mikä olikin melkoinen työ. Kokoelman loppupuolella on tuoreita, viime vuonna kirjoitettuja runoja.
Entä ne runot, jotka eivät ole mukana kokoelmassa…?
-Ne päätyivät roskikseen. Vähän olen sitä harmitellut huomattuani, että jopa 20 vuotta vanhoissa runoissani oli ajankohtaisuutta, joka voisi koskettaa juuri tässä hetkessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, korona-aikana eläviä ihmisiä. Siivet rypyssä -kokoelmassa on esimerkiksi seuraava runo:
vapaan olemisen harhaa katse jos ei toista kohtaa ei tiedä olevansa ihminen
Missä vaiheessa teille syntyi idea siitä, että Katrin kuvitukset tulevat kirjaan mukaan?
– Katrilla oli tekeillä yksi toinen projekti, joka valitettavasti kariutui. Siitä kuitenkin syntyi idea oman kuvakirjan tekemisestä ja sitä kautta näiden runojen kuvittamisesta. Katri sanoi aluksi, ettei ymmärrä runoista mitään. Pyysin kuitenkin kokeilemaan ja hän sai todeta, että minun runoni eivät ole vaikeita – ei tarvitse pinnistellä päästäkseen niihin sisälle. Tässä kirjassa Katrin kuvitukset ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin runotkin. Ne tuovat huikeasti lisää ulottuvuuksia ja tilaa mielikuvituksen lentää.
Miten kuvitusten ideat syntyivät? Lähtivätkö ne liikkeelle runojen lukemisesta?
– Äidin runoja lukiessani mieleeni nousi tunteita, joihin yhdistin värit. Yleensäkin maalauksissani värit ja tunteet liittyvät useimmiten yhteen. Eli ensin tulee tunne ja sitten valitsen värin sen mukaan, minkälainen oma olotila on. Intuitiolla on tässä suuri rooli kuten missä tahansa luovassa työssä.
-Katrilla oli myös valmiina muutama maalaus, joita katsoessani sanoin: ”Tämän olet jo tehnyt siihen ja siihen runoon”. Olemassa olevat maalaukset tuntuivat liittyvän runoihini. Sekin oli jotakin intuitiivista, selittämätöntä.
Oletko Katri ajatellut pitää näyttelyn teokseen sisältyvistä maalauksista…? Minkä kokoisia maalaukset ovat ja millä tekniikalla ne on tehty?
-Maalausten koko on A4-A3 ja olen maalannut ne akryyliväreillä. Oma näyttelyni on tulossa 4.4. Tikkurilan kirjaston näyttelytilaan ja sen jälkeen voisi olla vuorossa näyttely kirjassa olevista maalauksista.
– Näyttelyssä Katrin maalaukset pääsevät vielä paremmin esille, koska kirjaan ne oli pakko pienentää, jolloin pienet yksityiskohdat, joita maalauksissa on runsaasti, eivät pääse niin hyvin esiin.
Kirja on hyvin kaunis ja käteen sopiva. Kuka sen ulkoasun on suunnitellut?
-Olen taittanut sen itse. Minulla on käytössäni InDesign -ohjelma ja olen taittotöitä tehnyt aikaisemminkin. Halusin tehdä ulkoasusta rauhallisen, aukeaman toisella puolen on kuva ja toisella runo, välillä paikkaa vaihdellen. Kussakin osiossa myös yksi aukeaman ylittävä kuva. Halusin kirjasta ehdottomasti kovakantisen ja paperin tuli olla paksua, ettei teksti kuulla läpi.
Olet osallistunut kirjoittajakoulutukseen. Minkälaista hyötyä kirjoittajakoulutuksesta oli sinulle? Auttoiko se esimerkiksi tuomaan omia tekstejä julkisiksi?
-Se oli huikean hieno oppi. Osallistuin Anne Lukkarilan nettikursseille Kirjoita paremmin ja Tee oma kirja. Opiskelu oli yksityistä, tekstejä ei jaettu ryhmässä ja kaikki tapahtui netin välityksellä. Lähetin tekstiä, joka käytiin yhdessä läpi. Sain palautetta siitä, mitä minun kannattaisi hioa ja runojen muoto muuttuikin paljon muokatessani niitä, mutta samalla pyrin säilyttämään runoissa sen tunteen, mikä ne on synnyttänyt – mitä sydämeni sanoo.
– Oivalsin, että runoja ei kannata avata lukijalle liikaa, että lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Oli hyvä huomata myös, että turhien sanojen pois jättäminen selkeyttää ilmaisua. Lopulta jätin myös kaikki välimerkit pois, jotta lukija voi ikään kuin vapaammin hengittää runojen tahdissa. Anne Lukkarilan kannustus oli hyvin tärkeää − hän suositteli minua julkaisemaan runojani.
Teoksen kiitossanoissa mainitset joukon esilukijoita, jotka ovat antaneet palautetta runoistasi. Missä vaiheessa he pääsivät lukemaan runojasi?
-Esilukijoiden vuoro tuli siinä vaiheessa, kun runot ja kuvat olivat jo valmiina. Kautta linjan esilukijoiden palautteet olivat kannustavia ja myönteisiä. Jokainen valitsi omat lempirunonsa, jotka heitä erityisesti koskettivat. Sain kuulla kiitoksia ihanasta kirjasta, jonka äärellä välillä hymyilee ja välillä silmiin nousevat kyyneleet. Oli sydäntä lämmittävää ja rohkaisevaa saada kannustusta muilta, koska suomalaiseen vaatimattomuuteen kasvaneena itse helposti vähättelen omaa osuuttani. Pitäisi vain osata olla ylpeä onnistumisistaan.
Onko sinulla kirjallisia esikuvia, runoilijoita, joiden teoksia olet lukenut?
-Olen lukenut aivan hirveän paljon runoja. Ensimmäisenä mieleen tulevat nimet Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Uuno Kailas, Eino Leino, mutta myös Tommy Taberman, jonka runoja usein luetaan kevyinä, mutta niissä on monia kauniita ideoita ja painavaa sanottavaa. Ulkomaisista tekijöistä voisin mainita ehkä Paul Coelhon, Ezra Poundin, Kahlil Gibranin ja Yoko Onon. Paljon on toki muitakin…
Runokokoelmasi jakautuu neljään osioon, jotka ovat järjestyksessä Ei ole varjoa, Pimeässä, Sillä vain valosta, Syntyy varjo, joista muodostuu ajatuksia herättävä runo. Näen tässä runojen osioiden kautta jatkuvan, runojen puhujan elämän kehityskulun. Haluaisitko kuvailla tarkemmin runojen jakautumista noihin osioihin?
-Valon ja varjon leikki kuuluu osana jokaisen ihmisen elämään. Kun katsot valoon, et huomaa varjoa, vaikka se siellä selän takana aina pysyykin. Pimeässä ei ole muuta kuin pimeää. Ja kun käännät selkäsi valonlähteelle, näet taas kaikki tummat varjot.
-Oman elämäni kehityskulku on ollut sellainen, että olen yhä uudelleen ponnistanut vauhtiin ja hypännyt, mutta palannut kuitenkin aina samaan entiseen mitään oppimatta. Elämän iso sirkus kiertää suurta kehää ja minä pientä sen sisällä. Lopulta ymmärryksen kasvaessa kehä katkeaa, mutta ensin on opittava tärkeä läksy. On rakastettava itseään, että voi rakastaa muita. On astuttava sisälle valoon. Siellä ei varjoja enää ole.
Onko sinulla jo uusia aiheita mielessäsi, joista kirjoitat…?
-Uskallus julkaista omia runoja on poikinut kuumeisen kirjoittamisen. Välillä tuntuu, että en malta edes nukkua. Tai oikeastaan niin, että päässä pulppuavat sanat eivät anna minun nukkua. Välillä on suorastaan pakotettava itsensä ottamaan ”nollauspäiviä” eli päiviä, jolloin en suo ajatustakaan minkään sortin kirjoittamiselle.
-Kirjojen kirjoittaminen on ollut elinikäinen haaveeni ja nyt se on näemmä toteutumassa oikein rytinällä. Tällä hetkellä kirjoitan kolmea eri teosta yhtä aikaa, pätkittäin. Välillä mieleeni tulee runo, välillä kirjoitan proosaa. Ja nautin.
Kirjan viimeisessä runon puhuja nousee siivilleen, mikä oli lukijana hyvin koskettavaa. Myös runoon liittyvä kuva tuo mieleen vapauden keveyttä. Haluatko kommentoida tätä runoa…?
-Tämä mainitsemasi runo ei itse asiassa ole kirjan viimeinen runo. Siinä viimeisessä minä todella lennän enkä enää putoa. Henkinen kehitys ja siihen pyrkiminen ovat viime vuosina olleet pinnassa ja se on alkanut kantaa hedelmää. Mainitsemasi ja alla luettavissa oleva runo kuvaa lähinnä sen huomaamista, että lentäminen ei olekaan siivistä kiinni – se on meissä jokaisessa oleva sisäinen taito. Kun sen vaan löytää.
Leikkaan pois siipeni turhat vapautan taivaan tuuliin
talvi saapuu tuhansin höyhenin
Siivet rypyssä löytyy Helmet-kirjaston kokoelmasta ja linkin kautta pääset varaamaan teoksen.
Opas on tarkoitettu avuksi kaikille, jotka suunnittelevat perhehistorian tallentamista haastattelujen avulla, tarvitsevat tietoa sukututkimuksen tarpeisiin, historiikin kirjoittamiseen tai tekevät opinnäytettä. Kirjassa käydään läpi muistitietohaastattelun vaiheet suunnittelusta toteutukseen ja arkistointiin asti.
Selkeässä, käytännöllisessä, tiiviissä ja asiantuntevassa oppaassa käsitellään myös tietosuojalakiin liittyviä asioita haastateltavien kannalta ja annetaan ohjeet kuinka haastattelijan tulee rekisterinpitäjänä toimia.
Tärkeää on tarttua toimeen silloin kun se on vielä mahdollista. Usein iäkkäät sukulaiset suostuvat mielellään haastatteluihin – onhan se heille itselleenkin kiehtova tilaisuus tulla kuulluksi menneestä, jonka he usein muistavat nykyisyyttä paremmin.
Tekijät määrittelevät uutuuskirjansa henkisen hyvinvoinnin huoltokirjaksi. He toivovat lukijoiden poimivan kirjasta omaan elämään parhaiten sopivat opit ja kokoavan niiden pohjalta aivan konkreettisen muistikirjan tai kansion, oman henkisen hyvinvoinnin huoltokirjan.
Kirjan peruslähtökohtana on, että huomattava osa hyvinvoinnistamme perustuu kehitettävissä oleviin elämisen taitoihin, joita voi harjoitella. Suuri osa näistä taidoista liittyy ihmisyhteisössä elämiseen. Esimerkkitapauksien, karttatyöskentelyn ja muiden tehtävien avulla lukija voi tutustua paremmin itseensä, kehittää ja vahvistaa omia taitojaan. Soveltamalla ideoita ja oivalluksia elämäänsä, voi omaa elämänlaatuaan onnistua parantamaan. Tekijät muistuttavat kuitenkin, että nopeita ratkaisuja ei ole, vaan usein muutosten tekeminen on pitkä ja hidas prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä.
Ihmeparantumisen sijaan on tavallisempaa, että elämä helpottuu asteittain, sillä toipumisen ja tervehtymisen rinnalla kulkee kypsyminen ja kehittyminen, joiden myötä syntyy uusia suhtautumistapoja ja sietokykyä. On tärkeää pitää kiinni toivosta, sillä se auttaa rakentamaan aktiivisesti hyvää elämää ja toisaalta myös hellittämään kohtuuttomista odotuksista.
Itsehoito-oppaista on eniten hyötyä silloin, kun elämä ei ole vielä kriisiytynyt ja tilanne ei ole kestämättömän vaikea, jolloin joutuu usein turvautumaan ammattiapuun.
Lähimmäinen voi tukea kriisin joutunutta mm. seuraavilla tavoilla (kirjan s. 204);
Tarjoa lohtua ja lämpöä
Kuuntele aktiivisesti ja esitä kysymyksiä
Älä kauhistele tapahtunutta
Jos ystävä eristäytyy, kisko hänet ulos!
Jos olet huolissasi ystäväsi jaksamisesta, kerro se.
Joskus sureva ei itse jaksa hakea apua. Silloin ystävän tuki avun hakemisessa on tarpeen.
Innosta tekemään yhdessä välillä jotakin iloista. Sekin on tärkeää.
Kirjan kirjoittajat ovat kognitiivis-analyyttisia kouluttajapsykoterapeutteja, jotka ovat kehittäneet lyhytpsykoterapeuttista työskentelytapaa, jolla olisi mahdollista käynnistää pysyvä muutos parempaa.
Usein kuulee sanottavan surutyö täytyy tehdä. Kun suru kohtaa ihmisen, onko sitä tarpeen työstää, jotta sen saa siivottua pois elämää häiritsemästä? Entä mikä merkitys toivolla ja lohdulla on surevalle?
Kirjoittajat, kaksi surevaa äiti, käsittelevät surua hieman toisin kuin yleisesti ajatellaan. Kirjoittajien kokemusten ja näkemysten kautta suru piirtyy esiin arvokkaana ja välttämättömänä. Suru voi olla hyvää ja siitä ei tarvitse – tai ei suorastaan kannata hankkiutua eroon. Surua ei voi puristaa prosessikaavioon ja naistenlehden ”Kuusi vinkkiä surusta selviytymiseen” eivät auta.
Seuraavassa lainaus kirjoittajien lohtua koskevista ajatuksista.
Oma suhteeni lohtuun on ankkuroitunut suruni kypsyessä. Olen käsittänyt, että lohdun tavoittelu saattaa olla jopa vahingollista. Lohtu -sanan alkuperä on jonkin rauhoittumisessa, talttumisessa ja sulamisessa. Näin ymmärrettynä lohtu etäännyttää surusta. (Mari Pulkkinen 2021, 43)
Miten minua voisi lohduttaa. Ei mitenkään. Tarvitsen lohtua yhtä vähän kuin toivoa. En ole pyytänyt lohtua. Itsemurhasurussa ei ole lohtua. Lohduttaja lohduttaa korkeintaan itseään, ostaakseen itselleen hetken helpotuksen siitä epämukavuudesta, johon on joutunut. (Katriina Huttunen 2021, 27)
Läheisten tehtävä surevan rinnalla on usein vaikea siitä syystä, että ei tiedetä mitä sanoa tai mitä tehdä. Kun suru on käsittämättömän suuri, kuten lapsen itsemurhan ollessa kyseessä, mitkään lohdutuksen sanat eivät tunnu riittäviltä. Kuten edellisessä teoksessa, myös tässä tuodaan esiin, että aina voi tarjoutua kuuntelemaan surevaa ja auttaa häntä arjen sujumisessa.
Kauniisti kirjoitettu teos, jossa kirjoittajat käyvät vuoropuhelua surun olemuksesta, tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja auttaa näkemään surun uusin silmin.
Surun silmässä kertoo siitä, kun oma lapsi sairastuu vakavasti ja lopulta kuolee. Teoksen ensimmäinen osa kertoo lapsen sairastumisen aikana koetusta toivon ja epätoivon ristiaallokosta, joka päättyy lapsen kuolemaan. Jälkimmäinen osa koostuu äidin päiväkirjamerkinnöistä, joissa hän kuvailee tuntemuksiaan tyttären kuoleman jälkeen.
Katariina Moberg kirjoittaa myös siitä, miten suremista ei voi pakottaa mihinkään muottiin, vaan suru yksikertaisesti on sitä mitä se on. Suru ei aina näytä hiljaisia, alistuneita kasvojaan, se ei välttämättä ole ystävällinen tai lempeä, vaan se voi olla myös ruma, repivä ja raivokas, sillä jokaisen suru on erilaista ja kaikelle surulle on annettava tilaa.
Oman lapsen menettämistä ei voi ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut. Mobergin koskettava kuvaus omasta menetyksestään auttaa saamaan käsitystä siitä, mitä äiti kokee silloin kun joutuu luopumaan lapsestaan lopullisesti. Se auttaa myös hahmottamaan sitä, mitä sureva toivoo läheisiltään, miten häntä olisi hyvä lähestyä. Surevan kohtaaminen koetaan joskus niin haastavaksi, että sureva jää yksin. Näin ei tietenkään saisi käydä, vaan olisi hyvä löytää tapa, jolla surevaa voisi auttaa – sellainen tapa, joka itselle on luontevin.
Lintujen käytännöllisyydestä on omaperäinen hupaisa hurmaava vallaton tapaus! Nämä novellit (tai ehkä enemmänkin pakinat) ovat aivan vinksahtaneita. Kokoelma on eräänlainen elämän ohjekirja. Ainakin melkein. Sillä arjen pienet ja suuret asiat ovatkin ihan jotain muuta kuin mitä itsestään selvästi näyttävät olevan.
Linnut estävät ihmisiä katoamasta, suklaarusinoita otetaan evääksi, kun lähdetään eksymään, henkisen taakan kantajalle annetaan ergonomisia ohjeita. Pohditaan tervehtimisen vaaroja, huomaamattomaksi muuttumisen ongelmallisuutta, mielen painavuutta ja kepeyttä, tavallisia ja epätavallisia valintoja.
Tarinat ovat hihityttävän hyväntahtoisia, lempeän autereisen tunnelman luettavaa. Ainakin melkein. Sieluun hiipii kirpeitä ja haikeita haituvia. Parhaimmat novelleista ovat salaviisaita palasia elämästä: ne miettivät uskaltamista, rutiineihin kiinnittymistä ja niiden rikkomista, ihmisten kohtaamista ja kohtaamattomuutta, itsensä kadottamista.
Yhtä kaikki arki näyttää nyt ihmeellisemmältä, oivaltavammalta, täydemmältä. Tuntuu uteliaalta ja pilkahtelevan hilpeältä.
Jos ottaisin suklaarusinoita evääksi, jättäisin silmälasit kotiin ja alkaisin eksyä? Seuraisin tuulessa leijailevaa karkkipaperia. Kääntyisin risteyksessä, kun koiraa pissatetaan. Tutkisin seinillä kiipeileviä muratteja. Palaisin takaisin, kun suklaarusinat loppuvat…
Nämäkin tarinat sopivat ääneen luettavaksi. Lauseet ovat toisinaan sen verran pitkiä ja pilkkuisiakin, että minua hengästyttää. Mutta silloin hidastan, yritän lakata kiirehtimistä sanojen edelle, ajattelen pilkkuja tauoiksi, jolloin voin hengittää. Kertomukset avautuvat paremmin, kun niissä on pieniä taukoja, joissa ajatuksilla on ilmaa nivoutua toisiinsa.
”Miltä tuntuu lukea lehteä kaikessa rauhassa aamiaispöydässä kahvin ja paahtoleivän tuoksuessa? Entä miltä tuntuu sunnuntaina illansuussa, kun mieluisat päivällisvieraat ovat juuri lähteneet ja vielä on runsaasti aikaa myös itselle? Millaista on retkeillä tuoksuvassa metsässä vanhojen ystävien kanssa kesän lopulla? Miltä tuntuu kevätpäivänä, kun aurinko ensimmäisen kerran paistaa täydeltä terältä?”
Tässä kapoisessa kokoelmassa on tarinoita arkisista asioista ja pienistä tuokioista. Niistä hetkistä, jotka toistuvat, mutta jotka eivät koskaan ole samanlaisia. Semmoisista, jotka eivät kiidä ohi, mutta jotka hiljalleen haipuvat, eikä niistä enää saa kiinni kuin tunnelmia ja tunteita. Merkillisen erityisistä hetkistä, joista aukeaakin kokonainen elämä.
Hiekkarannalla lukemisesta, elokuvista, kirjastoautosta. Omenakellarista, sunnuntain aamuista ja illoista, villapaidoista, yllätyskutsuista. Tuokiot ovat rauhallisia ja mietiskeleviä. Vaikka niissä kuhisisi toimintaa, sitä pysähtyy ja hengittää. Hengähtää. Sitten alkaa kellua menneisiin, kaipuisiin, toiveisiin, omaan paikkaan siinä hetkessä ja toisissa hetkissä, ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen ja kuitenkin yhteyteen toisten ja maailman kanssa.
Monessa ilossa onkin ripaus surumielisyyttä, katoamisen ja tavoittamattomuuden haikeutta. Seuraavat siemaukset olutta eivät voi olla yhtä kuohkeita ja kultaisia kuin ensimmäinen. Kun aamu kulkee päivään, onkin kaikkein paras jo ohi. Vuodenajat taittuvat toisiinsa niin kuin kesän hiekka viilenee ja vadelmapensaan takana on jo syksy. Silti jokaisesta kertomuksesta jää hyvä mieli. Lempeä ja hyväksyvä olo. Nämä ovat hyvin onnellistuttavia!
Muutaman sivun mittaiset tarinat tuntuvat hyvältä suussa. Kerronnan rytmi on sillä tavalla soljuva, että näitä on ihana lukea ääneen. On tietysti ihana kuunnellakin. Laittaa vaikka silmät kiinni ja antautua mielikuville ja muistoille.
Kauan sitten juuri kuulin näitä ensimmäistä kertaa. Olin Normandiassa opiskelemassa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Opettaja luki ääneen ja kehotti sitten kirjoittamaan omia iloja. Pohjoisen Ranskan harmaatihkuisessa talvessa ajattelin sitä, miten lumi narskuu jalkojen alla. Oikeastaan taisin kirjoittaa kodin ja hiljaisuuden ja tuttuuden kaipuusta.
Millaisia pieniä iloja sinulla on elämässäsi? Miltä niinä hetkinä tuntuu? Mitä ajatuksia tai tunteita tai muistoja niistä soljuu? Kirjoita ihmeessä niistä.
Hannu Väisäsen hykerryttävät ja kielellisesti rikkaat tarinat esi-isistämme ovat mielikuvituksellisia ja inspiroivia. Teoksen saatesanoissa Väisänen mainitsee, että ”ihminen ottaa mallia esi-isien tavoista, vaikkei näitä juuri näekään”. Esi-isät siis vaikuttavat elämäämme salakavalasti ja katselevat meitä jäljittelijöitään jostakin ylhäältä ”pidellen kättä suunsa edessä, jotteivat purskahtaisi nauruun…”
Väisäsen tarinoita lukiessani alkoivat oman sukuni originellit nousta hauskalla tavalla mieleen. Menneisyyden hahmot alkoivat suorastaan vaatia ylöskirjaamistaan. Varsinkin papiljotteja käyttävän Oili-tädin hahmosta avautui suora näkymä menneisyyteen ja tätiin, joka oli kampauksellaan aikaansa edellä jo vuosikymmeniä sitten.
Käykö sinulle samoin – että Väisäsen teksti tuo mieleesi eläviä kuvia sukusi henkilöistä? Mitäpä jos kirjoittaisit heidät ja heidän elämänsä tarinaksi …? Muistele hauskoja sattumuksia ja kommelluksia. Kaiva esiin valokuva-albumi muistin virkistämiseksi. Liittyykö jokin tapahtuma erityisesti kesään tai lomaan? Kirjoita ylös hersyvimmät hyväntuulen muistot ja anekdootit.
