SUOLAISTA JA MAKEAA – ÄIDIN JA TYTTÄREN MONISÄRMÄINEN SUHDE

Kuva: See1,Do1,Teach1 CC BY 2.0

Kotimaisten kielten keskus järjesti Agricolan juhlavuonna kilpailun, jossa yleisö sai äänestää maailman kauneinta sanaa. Ylivoimainen voittaja oli äiti. Äänteellisesti sana kuulostaa pehmeältä ja lempeältä, mutta lisäksi sanalla on meille kaikille tunnemerkitys. Suhde äitiin jatkuu kohdusta hautaan merkityksellisenä olipa suhde hyvä tai huono. Seuraavassa artikkelissa esitellään teoksia, joiden kautta lukija voi kartoittaa omaa äiti-tytär-suhdettaan.

Psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki pohtivat vasta ilmestyneessä teoksessaan Aina tytär, aina äiti – aikuisen naisen suhde äitiin (Kirjapaja 2020) monipuolisesti naisen suhdetta omaan äitiinsä.

Kirjoittajat tarkastelevat muun muassa varhaisen kiintymyssuhteen merkitystä, sukupolvien ketjua ja taakkasiirtymää, näkemistä ja nähdyksi tulemista, aggressiota, kateutta, kehoa ja kehollisuutta, äidin narsismia, äidin vaikutusta muihin ihmissuhteisiin sekä vanhenevaa äitiä.

Hyvin koskettavia ovat kahdeksan naisen kirjoittamat kirjeet omalle äidilleen. Kirjeistä houkuu iloa ja lämpöä, mutta myös surua ja lohduttomuutta, joita anteeksianto pehmentää.

Teoksen lopussa on kirjoitusharjoituksia ja kysymyksiä, joiden avulla voi työstää suhdettaan äitiin. Äidin elämänhistoriaan tutustuminen voi auttaa näkemään miten hänestä tuli sellainen kuin tuli. Äidin tarinan kautta voi syntyä uutta ymmärrystä ja anteeksiantoa. Kukin voi rakastaa vain niillä eväillä, jotka on itse saanut.

Kirjoittajien viesti lukijalle on lohdullinen: ei ole koskaan liian myöhäistä katkaista kielteisiä ketjuja tai muuttaa ihmissuhteiden vuorovaikutusta.

Romaaneja ja elämäkertoja, joissa käsitellään äiti-tytär suhdetta

Elizabeth Stroutin teoksessa Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) päähenkilö Lucy Barton viettää aikaa sairaalassa perhettään kaivaten. Yllättäen hän saa vieraakseen äidin, jota hän ei ole tavannut vuosiin. Äidin ja tyttären keskusteluista ja muistoista välittyy menneisyys ja Lucyn ankea lapsuus maaseudulla. Teos tuo mieleen sen, miten vaikeaa tunteiden ilmaisu voi olla äidin ja tyttären välillä ja miten kipeitä jännitteitä suhteessa voi olla. Ääneen lausumaton jää riippumaan tyttären ja äidin välille, mutta heidän suhteessaan on silti lämpöä ja rakkautta.

Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli ( Gummerus 2007) kertoo äidin ja tyttären välisistä rankoista tunteista paikoin mustan huumorin sävyttämänä. Novellit nostavat esiin erilaisia kipupisteitä äidin ja tyttären suhteesta ja vaikka ne eivät anna vastauksia, niihin kätkeytyvät kysymykset voivat olla kiinnostavia. Miten pitäisi esimerkiksi suhtautua äitiin, joka haluaa olla tyttärensä paras ystävä ja tulee itsekin murrosikäiseksi siinä samalla? Novellissa Pesäero kuvataan tilannetta, jossa tytär on muuttanut muutama kuukausi sitten omaan asuntoonsa, mutta puhelut, joita äiti ja tytär soittavat toisilleen, paljastavat, että itsenäistymisen prosessi on vielä kesken. Castillonin novelleissa äiti-tytär suhde on kaksoisvalotuksessa ja lukija pääsee tarkastelemaan molempien näkökulmaa.

Merete Mazzarellan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä 1993) on tyttären päiväkirja äidin saattohoidon ajalta. Tammen sivuilla teosta kuvataan seuraavasti: ”Luotaa syvältä äidin ja tyttären välistä suhdetta, pohtii suvun, jatkuvuuden ja ystävien merkitystä. Kirjoittaessaan tytär ei väistä surua eikä kuoleman läheisyyden synnyttämiä outojakaan tunteita tai koomisia mielleyhtymiä. Hän ei lavasta, kaunistele eikä peittele, hän on uskollinen perheen ja suvun huumorille – ja siksi tämä kirja ei kerrokaan vain kuolemasta, vaan jotain olennaista itse elämästä.”

Anja Kaurasen Ihon aika (WSOY 1993) -teoksen takakansiteksti kertoo: ”Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään – alastonta elämää silmiin. Poikkeuksellisissa oloissa naiset kokevat vahvaa yhteishenkeä, heistä muodostuu tiivis ryhmä, jolla on omanlaisensa nauru kuolemaa liki. Mutta tärkeintä on kirjailijan äidin suuri salaisuus, äidin mysteeri. Kirjailijan koko lapsuuden ja nuoruuden ylle levittäytynyt synkkä varjo, joka alkaa avautua pian äidin kuoleman jälkeen. Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?
Ihon aika kertoo kahden sukupolven tabuista, sallitusta ja kielletystä seksuaalisuudesta. Se on kirja erään perheen rappiosta, vanhempien ja lasten välisestä katkeruudesta ja kostosta, ihmissuhteiden hitaasta turmeltumisesta. Syvimmältään se on kertomus menetyksestä ja vapahduksesta, ilosta ja häpeästä, elämän rajallisuudesta, jonka täydesti ymmärrettyään vasta voi nähdä rajattomasti.”

Johanna Thydellin esikoisteos Katon kokoinen tähtitaivas (Otava 2004) on jäänyt mieleeni vaikuttavana lukukokemuksena, vaikka lukemisesta on jo ehtinyt kulua aikaa. Teos on nuorten romaani. Päähenkilö on 13-vuotias Jenna, jonka äiti on sairastunut rintasyöpään. Kirjailija kuvaa omiin kokemuksiinsa perustuvassa teoksessaan todella kauniisti, hienosyisesti ja koskettavasti niitä tuntemuksia, joita äidin vakava sairastuminen tyttäressä herättää.

 Terhi Rannelan Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto 2020) on ”koskettava teos surusta ja luopumisesta. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Rannela peilaa tuntemuksiaan uusimpaan surututkimukseen ja vaihtaa ajatuksia muun muassa Eeva Kilven, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin ja Claes Anderssonin teosten kanssa. Hän tarkastelee surun käsitettä sekä läheltä että etäältä ja pohtii, miksi juuri runous on se kirjallisuudenlaji, joka vaikeimmalla hetkellä lohduttaa kaikkein eniten.” Kirjan kuvaus Kariston sivuilta.

Meiju Niskalan teos Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on ”omaelämäkerrallinen ja kirjoittajaansa säästelemätön kertomus menetyksestä, surusta ja eloonjäämisestä lahjana sekä kirouksena.”Ajattelemme kuolemaa loppuna, mutta se on myös alku.”Meiju Niskalan romaanin päähenkilölle muistisairaan äidin kuolema on lähtölaukaus: se on starttipistooli, jonka pamaus sysää hänet matkalle omaan ja äitinsä menneisyyteen sekä äidin poissaolon määrittämään tulevaisuuteen – masennukseen ja ahdistukseen, mutta ehkä myös rauhaan ja iloon.” Kirjan kuvaus WSOYN sivuilta.

Äidistä runon keinoin

Eeva Kilven runokokoelma Kiitos eilisestä ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1996. Runokokoelma on jaettu 11 osaan, joista kaksi ensimmäistä keskittyvät erityisesti äidin kuoleman aiheuttamaan järkytykseen ja suruun. Muissa osissa puhutaan vanhenemisesta, rakkaudesta ja parisuhteesta, muistoista sekä lähestyvästä kuolemasta. Teos muodostaa ikään kuin vaihe vaiheelta etenevän surutyön kuvauksen, jossa runon puhuja käy läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan ja tulee tietoiseksi omasta vanhenemisestaan. Kokoelma alkaa ja loppuu runoon, jossa runon puhuja käsittelee äidin kuolemaa. Alkuosan runoissa kuoleman aiheuttama järkytys on vahvasti läsnä. Viimeisessä runossa surutyö on edennyt vaiheeseen, jossa kiitollisuus ja rauha ovat nousseet tunteista päällimmäisiksi. Kilven runoissa on läsnä ihmisen koko elämänkaari.

Runon puhuja on hyvin sidoksissa äitiinsä. Runossa sivulla 9 sanotaan: 

Minä olen erauspentu jonka emo on jättänyt. 

Erauspentu on karhunpentu, joka ei ole vielä vierottunut emostaan. Tyttären eriytyminen äidistään voi olla pitkä ja haastava prosessi. Teoksessa Rajattomuuden aika Kilpi kirjoittaa:

Hän vieroittaa minua itsestään, hän vieroittaa minua yhä, 91-vuotiaana, kun minä olen 66. Onko hän koskaan uskaltanut päästää minua lähelleen? Epäilen, että ei, koska minä olisin alistanut ja vallannut hänet kokonaan. (Kilpi 2001, 11).

Useimmiten äiti on aina läsnä. Siitä syystä äidin kuolemaa voi olla vaikea käsittää. Kilpi kirjoittaa:

Katson hänen peräänsä mitään käsittämättä,
ymmällä, murtuneena.
Kuinka hän siten, äiti, hänhän oli aina, miksi ei siis nyt,
(Kilpi 1996, 9).

Surua kuvaa hyvin myös seuraava säe:

Ettekö näe kuinka lätäköt vapisevat

Säkeessä luonto ja ihminen ovat yhtä, suru ja kyyneleet ravistelevat perin juurin surevan olemusta.

Usein omien vanhempien tekemiä virheitä ymmärtää paremmin vasta sitten kun on itse kokee vanhemmuuden ja ikääntymisen haasteet. Kilpi kirjoittaa s. 16:

Meidän välillämme meni käytännössä
melkein kaikki aina ristronkkeliin
mutta itse asiassa, todellisuudessa,
syvällä sisimmässämme
kaikki oli kohdallaan,
kaikki oli oikein ja hyvin.
Minä ymmärrän sinua nyt
ja päivä päivältä yhä paremmin
ikään kuin sinä levittäytyisit minun jäseniini
ja selittäisit itseäsi vaiva vaivalta.

LÄHTEET 

Castillon, C. (2007) Äidin pikku pyöveli: novelleja. Helsinki: Gummerus.
Hiilamo, K., Pruuki, H. (2020) Aina tytär, aina äiti: aikuisen naisen suhde äitiin. Helsinki: Kirjapaja.
Kauranen, A. (1993) Ihon aika. Porvoo: WSOY.
Kilpi, E. (1996) Kiitos eilisestä. Porvoo: WSOY. 
Kilpi, E. (2001) Rajattomuuden aika. Helsinki: WSOY.
Mazzarella, M. (1993) Juhlista kotiin. Helsinki: Kirjayhtymä.
Strout, E. (2018) Nimeni on Lucy Barton. Helsinki: Tammi.
Thydell, Johanna (2004) Katon kokoinen tähtitaivas. Helsingissä: Otava.

VOIMAA KIRJOITTAMISESTA – HAASTATELTAVANA KIRJAILIJA JORMA LUOMA

Jorma Luoma liikkuu mielellään luonnossa. Kuva: Majlis Luoma

Vantaalaisen kirjailijan, Jorma Luoman esikoisrunokokoelma Pumpulipilvi ilmestyi vuonna 2003. Runojen tematiikka rakentuu isän kokeman menetyksen ja surun ympärille, sillä teoksen syntyä edelsi kipeä ja traaginen tapahtuma – tyttären kuolema.

Oman lapsen menettäminen on varmasti yksi vaikeimmista kokemuksista mikä ihmisen elämässä voi tulla eteen. Kertoisitko aluksi esikoisteoksesi syntymisestä? Miten kirjoittaminen lähti käyntiin ja missä vaiheessa kokonainen runokokoelma alkoi hahmottua?

– Anniina eli vielä kun tapahtumat alkoivat pyöriä päässäni runoina, kun en saanut unta, niin nousin kirjoittamaan niitä ylös aamukolmeen saakka. Itkin ja kirjoitin. Noin 5 vuoden kuluttua julkaisin ne omakustanne kirjana. Runot tulivat minulle kuin itsestään, hyvä kun ehdin kirjoittamaan. Se oli kuin lahjaa. Siitä asti olen kirjoittanut.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsi surutyön kannalta?

 Se piti minut kasassa. Oli tärkeää saada käsitellä tunteitani runojen kautta. Se auttoi minua surutyössäni eteenpäin.

Oletko voinut runojen kautta jakaa tunteitasi muiden ihmisten kanssa?

– Vantaa kirjoittajissa luin mm. sururunojani ja keskustelimme aina jokaisen luetun runon jälkeen. Olen myös lukenut runojani eri tilaisuuksissa. Paras tapa on keskusteleva tyyli, jolloin yleisöltä saa muutakin palautetta kuin taputukset.

Oletko saanut palautetta runoistasi vastaavaan tilanteeseen joutuneilta?

 – Liityin aikanaan Käpy-yhdistykseen ja olen kirjoittanut heidän lehteensä ja Fb-sivuille. Lisäksi olen antanut lehtihaastatteluja esim. Seura, IS, Vantaan Lauri, Propo, Opaskoira. Lisäksi olen ollut vaimoni kanssa TV:n Sunnuntaivekkarissa, josta tuli vertaispalautetta ympäri Suomea. Myös kirjoistani olen saanut palautetta, kun antaa niin saa.

Mikä on sinun kokemuksesi terapeuttisen ja luovan kirjoittamisen suhteesta?

— Minusta kirjoittaminen on parasta terapiaa surutyössä etenemiseen, etten jäänyt paikalleen polkemaan. Tosin lapsen kuolemasta ei pääse koskaan yli, mutta sen kanssa voi elää muuttuneena ihmisenä. Se oli armoa saada kirjoittamisen lahja, koska ennen näitä tapahtumia en ollut kirjoittanut.

Voitko kuvailla miten kirjoittaminen voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita?

 Kuvittele tilanne työpaikalla, joka vie yöunet. Yön hiljaisina hetkinä jauhat samaa asiaa yhä uudelleen, saamatta siihen tolkkua. Mutta kun käyt ongelman kohta kohdalta läpi ja analysoit tapahtumat, sekä kirjoitat ne ylös paperille totuudenmukaisesti, niin kallion kokoinen ongelma kutistuu päässäsi herneen kokoiseksi.

Oletko esikoisteoksen lisäksi kirjoittanut muita teoksia, joissa olet käsitellyt vaikeita asioita?

Gaia (2012) käsittelee ilmastonmuutostuskaa, minulle tärkeää aihetta. Viimeinen hyppy (2014) kertoo lapseni  omaishoitoajasta ja siitä miten epätoivoisiin tekoihin tuska ihmisen ajaa. Rauhaton mies (2017) on runokirja minun tunteistani ennen ja jälkeen eturauhassyöpähoitoa. Runot saavuttivat suuren suosion syöpäyhdistyksen sivuilla. Hopeareunaiset pilvet (2020) on viimeisin runokirjani. Se kertoo vanhenemisesta ja muistin hiipumisesta, kun ollaan vielä täällä, vaikka mieli liikkuu jo rajalla.

Viimeisimmän teoksesi, Hopeareunaiset pilvet, runot ovat hyvin koskettavia ja välittävät varmasti myös yleisiä tuntoja kuoleman lähestymisestä. Luen runoistasi myös syvää kunnioitusta elämää ja sen arvoituksellisuutta kohtaan.  Miten tämä runokokoelma on syntynyt?

 – Olen käynyt palvelutaloissa lukemassa runojani ja tekstejäni eri kuntoisille vanhuksille. Siellä saa konkreettisen kuvan siitä miten aika tekee työtään meissä. Myös isäni hiipui hiljaa ulottumattomiin, sekä muitakin tuttuja olen saanut seurata, kunnes kuolema on noutanut heidät. Näistä tapahtumista olen luonut lyhyitä hetkiä, runoja muistisairaiden maailmasta.

Oletko saanut lukijoilta palautetta näistä runoista? Onko ihmisten helpompi puhua kuolemaan liittyvistä tunnoista  runojen kautta?

– Kuolema on Suomessa tabu. Ihmiset karttavat siitä puhumista, jopa kieltävät ettei siitä saa puhua. Olemme ulkoistaneet kuoleman, siksi siitä on tullut etäinen ja pelottava. On eräs sanonta: joka kuolee ennenkuin kuolee ei kuole kun kuolee. Meidän tulisi henkisesti käydä kuolemakokemus läpi, tehdä se tutuksi, jolloin voisimme tyynesti kuolla, kun aika on, mutta ei siihen tunteeseen tule jäädä märehtimään, vaan elää täyttä elämää, mitä se itsekullekin sitten onkaan.

Uni ei tule

Uni ei tule,

   se menee ohi

   onnellisten unimaailmaan.

Jotkut huutavat öisin,

   aamulla siirryn rajatilaan,

   koskaan en voi olla varma,

                             onko yö vai päivä.

Täällä ei ole vuodenaikoja,

   aina sama lämpö,

                             en tunne tuulta,

   se puhaltaa ikkunan takana.

Joskus näen linnun livertävän äänettömästi,

   tämä keinotekoinen ilma kuristaa minut.

Kerran täällä kävi joulupukki

   ja puhui minun lapsuudestani,

                             pukki tietää,

   se oli hyvä hetki,

   milloin viimeksi en muista.

Edellä oleva runo löytyy teoksesta Hopeareunaiset pilvet.

Minkälaisia neuvoja antaisit kirjoittajalle, joka haluaa päästä alkuun kirjoittamisessa mahdollisesti pitkän tauon jälkeen?

– Jos olet totaalisesti jumissa, niin ota lause vaikka lehdestä ja sen jälkeen ala kirjoittaa omaa tekstiä. Huomioi kaikkea ympärilläsi ja kirjoita mitä näet ja koet. Nämä ovat tällaisia simppeleitä ohjeita. Kirjoita paljon ja toivo, että pääset flow-tilaan, jolloin sinusta tulee alitajuntasi sihteeri. Se on lahja, josta alussa puhuin. Sitä ei voi kuvata, vaan se täytyy kokea.

– Tämä runo on kirjoitettu ylläolevan ohjeeni mukaan eli alku on Raamatusta ja jatkuu omana tarinana.

Ja pohjanmaan

Alussa Jumala loi taivaan ja maan

                                          ja pohjanmaan.

Ja minä avasin silmäni

                                          ja näin

             mustuneet saunanseinät

                                          ja huusin

             äiti Madonnaa auttamaan.

Niin minut tuotiin ulos,

             minä näin taivaankaaren

             ja latomeren lainehtivan

             taivaankaaren alla.

He puhuivat susista ja lapsista,

             viljanleikkuun aloittamisesta.

Minun ikiaikaiseen muistiini

             oli tallennettu leivänlaulu.

Ja me otimme ja mursimme leipää

             kaikki lapsuusvuoteni

             ja kiitimme leivästä

                                          luojaa,

             viljelijää ja leipuria.

Ja minä olin osa tätä ketjua,

             kunnes elämä vieroitti

                                          minut.

Lisätietoja:

Jorma Luoma Kirjasampo -sivustolla.

Jorma Luoma on julkaissut vuodesta 2003 alkaen useita runokokoelmia ja proosateoksia sekä matkakertomuksen pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan. Hänen tekstejään on ollut antologioissa, hän on ottanut osaa erilaisiin kirjoituskilpailuihin ja voittanut niissä palkintoja.  Luoma toimi useiden vuosien ajan Vantaan kirjoittajat ry:n puheenjohtajana.

Tutustu Jorma Luoman teoksiin HelMet-tietokannassa.

RAKAS PÄIVÄKIRJA

Photo by Erich Stüssi CC BY-SA 2.0

Sain ensimmäisen päiväkirjani lahjaksi kun olin 10-vuotias. Muistan, että se oli sydämenmuotoinen ja sen kannet olivat punaiset. Päiväkirjan pystyi lukitsemaan sirolla, messinkisellä lukolla. Päiväkirjasta tuli monien vuosien ajaksi uskollinen ystävä.

Päiväkirjani täyttyi pikkuhiljaa runoista, piirroksista ja arkipäiväisten tapahtumien kuvauksesta. Minulla oli ystävä, joka ei arvostellut tai kritisoinut, vaan pelkästään kuunteli.

Päiväkirjan kirjoittamisesta itsehoitona

Päiväkirjan kirjoittaminen liittyy usein nuoruuteen ja sen kuohuviin elämänvaiheisiin tai elämän kriiseihin. Myös yhteiskunnalliset kriisit voivat nostaa päiväkirjan kirjoittamisen ajankohtaiseksi. Niina Mäkeläinen on Ylen sivuilla olevassa artikkelissaan Pidätkö koronapäiväkirjaa? Kirjoittaminen on katastrofinhallintaa ja kurkotus tulevaisuuteen haastatellut kirjallisuuden dosentti ja kirjallisuusterapeutti Päivi Kososta. Kososen mukaan päiväkirjan kirjoittaminen on kriisinhallintaa tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa vastauksia. Ihminen kääntyy sisäänpäin ottaakseen katastrofin hallintaansa ja jäsentääkseen mieltään.

Kathleen Adams, yhdysvaltalainen kirjallisuusterapeutti ja psykoterapeutti, pitää tärkeänä kirjoittamiseen valmistautumista lyhyellä meditaatiolla, jossa keskitytään tekniikkaan tai aiheeseen. Gillie Bolton (2014, 43) suosittelee päiväkirjan kirjoittajalle aloitukseksi kuuden minuutin kirjoituspyrähdystä. Kirjoita mitä tahansa mieleesi tulee, vapaasti, pysähtymättä ja antamatta minkään säännön kahlita kirjoittamistasi. Tajunnanvirtakirjoittaminen vapauttaa kirjoittajaa sisäisen poliisin kahleista. Jos kirjoittaminen ei tunnu lähtevän käyntiin, kuvaile ympäristöäsi tai tunnelmiasi.

Päiväkirjan kirjoittamisessa ei ole sääntöjä. Voit pitäytyä siinä tekstilajissa, joka on sinulle luontevin tai voit kirjoittaa erilaisia tekstityyppejä kuten kertomuksia, runoja, kirjeitä, listoja ja dialogeja. Dialogi vihan kohteen kanssa tai kirje, jota ei koskaan lähetetä, auttavat vaikeiden tunteiden käsittelyssä. Vihan tunne laimenee ja kohtaamiset vihan kohteen kanssa sujuvat paremmin kun loukkaukset ja ajattelemattomat sanat vältetään. (Pietiläinen 2008, 151-174.)

Kannattaa kirjoittaa myös hyvistä asioista, sillä nekin ovat osa todellisuutta. Kirjoita ylös hassuja sattumuksia ja kommelluksia. Liitä päiväkirjaan valokuvia, piirroksia, matkalippuja tai pääsylippuja.

Kathleen Adams painottaa artikkelissaan A Brief History of Journal Therapy, että päivittäisten tapahtumien kirjaamisen ohella kannattaa ilmaista sisäisiä tuntoja ja tunnelmia, sillä erityisesti silloin kirjoittamisesta tulee terapeuttista. Kirjoittaja hyötyy oman mielensä lukemisesta kun kokemukset, tunteet ja teot hahmottuvat selkeämmin ja kirjoittaja vapautuu kielteisistä jännitteistä.

Päiväkirja auttaa tutustumaan paremmin itseen. Jos päiväkirjat säästyvät, voi vielä vuosienkin kuluttua tutustua siihen minään, joka joskus olin ja nähdä minkälaisten vaiheiden kautta minusta kasvoi se ihminen, joka olen tänään.

Kirjoittajan sudenkuopasta kohti ongelmanratkaisua

Kosonen nostaa edellä mainitussa Ylen haastattelussa esiin hyvin tärkeän asian päiväkirjan kirjoittamisesta.

– Jos kirjoittaa, että rakas päiväkirja, tänään minua ahdistaa ja seuraavana päivänä kirjoittaa, että taas ahdistaa, niin se ahdistus voi helposti vain syventyä.

Välttääkseen juuttumisen negatiiviseen kierteeseen, kirjoittajan on hyvä suunnata ajatuksiaan nykyhetken lisäksi myös tulevaisuuteen, haaveisiin ja toiveisiin. Voi miettiä mitä elämältään haluaa ja miltä se näyttää sitten kun asiat ovat oikein hyvin. Ajattele esimerkiksi itseäsi vuoden kuluttua. Miltä elämäsi näyttää silloin? Voit listata asioita, jotka tuovat elämään iloa ja toivoa ja jotka ovat sillä hetkellä hyvin.

Ongelmiin voi yrittää löytää ratkaisua käymällä päiväkirjassa dialogia itsensä kanssa. Voi kysyä kysymyksiä ahdistukseltaan tai masennukseltaan. Tai ongelman ja tuntemustensa kuvailemisen ohella voi listata vaiheita ja toimenpiteitä, joita tarvitaan ongelman ratkaisemiseksi.

Eeva Reinilä (2018, 34) mainitsee, että hän onnistuu ratkaisemaan arkipäiväisen pulman ”kymmenkertaisesti nopeammin kirjoittamalla kuin vain asiaa ajattelemalla”. Reinilän mukaan kirjoittaessa tarkastelemme asioita etäisyyden päästä, mikä auttaa näkemään ongelman ja sen ratkaisun objektiivisemmin ja selvemmin.

Usein ongelmiin liittyy kaksi ratkaisuvaihtoehtoa, joiden välillä epäröimme. Tuntuu, että päätöstä on vaikea saada aikaiseksi. Vastaukset ovat jo useimmiten valmiina meidän sisällämme. Kätketyn viisauden löytämiseksi Bolton (2014, 111) suosittaa dialogia itsemme kanssa esimerkiksi klassisen sydän-järki keskustelun muodossa. Dialogin voi toteuttaa niin, että toinen, joko sydän tai järki, kysyy ja toinen vastaa. Dialogin voi kirjoittaa myös kertomukseksi. Katri Pietiläinen (2002, 195) kirjoittaa Christina Baldwinin havaintoihin viitaten:

Kirjoitusprosessin aikana löydämme itsestämme äänen, jota voidaan kutsua intuitioksi tai korkeammaksi voimaksi. Se löytyy kaikilta.

Kirjoita unipäiväkirjaa

Syvällistä tietoa voi saavuttaa myös tutkimalla omia uniaan unipäiväkirjan avulla. Unet ovat kuin kirjeitä meiltä itseltämme itsellemme ja niistä voi löytää tärkeitä vihjeitä eri elämäntilanteisiin. Unilla on yhteys luovuuteen ja luovat ihmiset näkevätkin paljon unia. (Lehtovuori 2008, 177-180.)

Unen symbolikieli muistuttaa taiteen kieltä. Symbolien tulkitsemiseen ei ole olemassa viisasten kiveä, sillä unisymbolit ovat aina henkilökohtaisia. Symbolit ovat kuitenkin kulttuurisidonnaisia, joten yleiset symbolien selitykset voivat antaa vinkkejä unien tulkitsemiseen. Omien unien symboliikkaan voi tutustua varsinkin toistuvien unien kautta.

Unet ovat kuin aamusumu, joka haihtuu nopeasti heräämisen jälkeen. Eeva Lehtovaaran (2008, 187) vinkkeinä unipäiväkirjan pitäjälle on kerrata unen sisältö heti heräämisen jälkeen. Unen voi vaikka kertoa puolisolle tai sanella älypuhelimeen äänitystoiminnon kautta. Merkitse päiväkirjaan päivämäärä ja unesta mieleen jääneet tarttumakohdat, vaikka vain muutamalla sanalla. Tallenna mieleen jääneet tunnelmat, värit, ihmiset, paikat, maisemat ja äänet. Voit täydentää merkintöjä myöhemmin. Kiinnitä erityistä huomiota toistuviin uniin.

Itsensä lukeminen

Päiväkirja on kirjoitusta itsestä itselle. Sen lisäksi, että kirjoittaa, omiin teksteihinsä on hyvä palata lukijana. Gillie Boltonin (2014, 26) mukaan päiväkirja on täydellinen kuuntelija, jonka ensimmäinen lukija on kirjoittaja itse. Päiväkirjan lukeminen, oivallusten tekeminen ja niiden käsittely ovat osa itsehoitoprosessia.

Onko välineellä väliä?

Kososen mukaan kirjoittamista on paras tehdä sillä välineellä, joka itsestä tuntuu mukavimmilta. Toiselle käsinkirjoittaminen on luontevaa, toiselle teksti syntyy kätevästi tutulla tekstinkäsittelyohjelmalla.

Käsin kirjoittamisessa on Kososen mukaan kuitenkin omat hyvät puolensa:

-Käsinkirjoittaminen näyttää tuovan ihmisten mieleen erilaisia asioita kuin mitä he muuten ajattelisivat. Se avaa kuvittelua ja syntyy aivan uusia oivalluksia.

Käsin kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että päiväkirjaa on helppo kuljettaa mukana. Voi vaikkapa kävellä luonnossa ja istua kirjoittamaan ajatuksiaan ylös silloin, kun ne tulevat mieleen, koska aina on vaarana, että tärkeät oivallukset unohtuvat, jos niitä ei voi tallentaa saman tien kun ne tulevat mieleen.

Gillie Bolton, terapeuttisen ja luovan kirjoittamisen asiantuntija Iso-Britanniasta, mainitsee teoksessaan Writer’s key – introducing creative solutions for life, että kirjoittaessaan tietokoneella hänelle tulee kiusaus korjailla tekstiä ja muokata sitä kielioppisääntöjen mukaiseksi (Bolton 2014, 42). Bolton viittaa siihen, että terapeuttisen kirjoittamisen yksi tärkeä puoli on kirjoittaa spontaanisti, harkitsematta ja kontroloimatta.

Kirjallisuutta

Päivi Kosonen on yksi kirjoittajista teoksessa Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino, 2020), joka julkaistaan kesäkuun 2020 puolivälissä. Teoksessa tarkastellaan historian-, kulttuurin ja kirjallisuudentutkijoiden voimin päiväkirjojen välittämää tietoa menneisyydestä ja historiasta, mutta teos sopii historiasta kiinnostuneiden ohella myös kaikille, jotka itse kirjoittavat päiväkirjaa tai harkitsevat sellaisen aloittamista.

Psykologi ja työnohjaaja Eeva Reinilä-Haikonen käsittelee teoksessaan Kirjoituksia itselle – terapeuttinen päiväkirjaprosessi (Omakustanne, 2. p. 2018 ) omaa monikymmenvuotista itseanalyysiaan. Kirja soveltuu erityisesti kirjallisuusterapeuttien ja alan opiskelijoiden käyttöön, mutta siitä voi olla hyötyä kenelle tahansa, jota aihe kiinnostaa.

LÄHTEET

Bolton, Gillie. 2014.The writers key. Introducing creative solutions for life. London: Jessica Kingsley Publishers.

Lehtovuori, E. 2008. Unimaailman mahdollisuudet. Teoksessa S. Mäki & T. Linnainmaa (toim.) Hoivasanat. Helsinki: Duodecim.

Pietiläinen, K. 2008. Päiväkirja mielen avaajana ja persoonallisen kasvun välineenä. Teoksessa S. Mäki & T. Linnainmaa (toim.) Hoivasanat. Helsinki: Duodecim.

Pietiläinen, K. 2002. Päiväkirjamenetelmä. Teoksessa J. Ihanus (toim.) Koskettavat tarinat. Johdantoa kirjallisuusterapiaan. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Reinilä E. 2018. Kirjoituksia itselle. Terapeuttinen päiväkirjaprosessi. Helsinki: E. Reinilä.

TOIVOSTA

Pixabay: Suju

Suosittelen teille kaikille lämpimästi Maaret Kallion kirjaa Voimana toivo (WSOY, 2020). Siinä on paljon tärkeää asiaa toivosta ja viisautta, jota kaikki tarvitsemme näinä erityisen vaikeina aikoina. Kirjan sävy on alusta loppuun voimaannuttava ja lohdullinen. Maaret Kallio sanoittaa isoa ja tärkeää aihetta onnistuneesti. Jos et pääse nyt käsiksi itse kirjaan, voit lukea Maaret Kallion haastatteluja esimerkiksi tuoreesta Anna-lehdestä ja Pirkka-lehdestä sekä Ylen sivuilta. Lisäksi voisin suositella Ylen ohjelmaa Puoli seitsemän, jossa Maaret Kallio oli vieraana  2.4.2020.

Luettuani Maaret Kallion kirjan päätin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia minulle itselleni nousi Kallion kirjasta. Olennaisinta jutussani ovat kysymykset. Voit kirjata ne ylös muistikirjaasi ja kirjoittaa niihin itseäsi varten omat vastauksesi. Halutessasi voit myös keskustella niistä kanssamme kommenttikentässä. Kallion kirjassa, lukujen lopussa, on lisää hyviä kysymyksiä, joista voisit tehdä otsikon vaikkapa omaan päiväkirjaasi. 

Mikä on toivon merkitys elämässäsi? 

Minun elämässäni se on valtava. Toivo auttaa jaksamaan silloin kun on todella vaikeaa. Ja silloinkin, kun ei ole vaikeaa, toivo tekee elämästä rennompaa ja luottavaisempaa. Omassa elämässäni toivo antaa voimaa ja helpottaa oloa vastoinkäymisten keskellä. Maaret Kallio sanoittaa kirjassaan toivon merkitystä ihmisen elämässä. Hän myös pukee sanoiksi sen mitä toivo oikeastaan on ja mitä kaikkea käsite pitää sisällään.

Mistä oma toivosi kumpuaa? 

Oma toivoni kumpuaa varmaan eniten elämänkokemuksesta. Käytäntö on osoittanut elämän jatkuvan, vaikka mitä tapahtuisi. Itselleni on syntynyt usko siihen, että elämä kantaa. Rakkaus on ehtymätön toivon lähde, josta voin myös ammentaa. Tämä sisältää oman rakkauteni. Kun osoitan teoillani rakkautta lähimmilleni, saan siitäkin itselleni voimaa. Saan voimaa itselleni myös siitä, kun voin tukea toista. On helpompaa olla autettavana ja tuettavana, kun itsekin vastavuoroisesti pääsee välillä tukijan ja auttajan rooliin. Luottamus omiin läheisiin ja tunne siitä, ettei tarvitse kantaa kaikkea yksin, on yksi tärkeimmistä toivon lähteistäni. Turvallisuuden tunnettani lisää, että elämääni kuuluu ihmisiä, jotka kykenevät kannattelemaan ja ottamaan vastaan vaikeita tunteita silloin kun oma toivo on hukassa. Ylipäätään luottamus ja tieto siitä, että on ihmisiä joiden puoleen voin kääntyä vaikeuksissa ja haasteissa, olivat ne sitten pieniä tai isoja, pitää yllä omaa toivoa. Riittää, että on olemassa läheisiä, jotka näkevät ja kuulevat oman ahdingon, mutta siitä huolimatta uskovat vankkumatta ”parempaan huomiseen”. Tällä en tarkoita yltiöpäistä positiivisuutta, vaan heillä on taito muistuttaa lempeästi, että tämä on väliaikaista. Vaikkei itse siihen sillä hetkellä uskoisikaan. 

Mikä vahvistaa toivoasi? 

Toivoani vahvistaa varmasti hyvin monet asiat. Niitä ei kuitenkaan ole kovin helppo pukea sanoiksi. Ainakin toivoani vahvistavat kiitollisuuden harjoittaminen omassa arjessa, säännöllinen keskustelu ja yhteydenpito läheisten kanssa, oman elämänhallinnan tunteen vahvistaminen omassa arjessa, kuoleman tiedostaminen osana elämää – hetkessä eläminen. Lisäksi olen ottanut ohjenuorakseni ”Tee joka päivä jotain mistä nautit”. Tilanteestani riippumatta koetan joka päivä tehdä jonkun asian, josta ihan oikeasti nautin, jotain sellaista, joka ravitsee ja palauttaa. Se voi olla hyvän musiikin kuuntelu, kirjan lukeminen, hyvä elokuva tai tv-sarja, leipominen, metsässä käveleminen, järvessä uiminen, veneellä soutaminen. Se voi olla keskustelu rakkaan ihmisen kanssa tai vaikka lämmin suihku tai sauna rankan päivän päätteeksi. Lista on loputon. Se voi olla mitä vain mistä nautin. Se voi olla mietelauseet, joita rakastan lueskella tai ihan pienikin asia, kuten vaikka uunissa paistuvan piirakan tuoksu, joka levittää kotiini lämpöä ja hyvää mieltä. Yksikin tällainen asia päivässä vahvistaa omaa toivoani kummasti.  

Mitkä ovat mielestäsi toivon tekoja? Minkälaisin teoin voit voimistaa omaa toivoasi? 

Maaret kallio kertoo kirjassaan toivon teoista. Siksi kysynkin itseltäni, mitkä ovat mielestäsi toivon tekoja? Minkälaisin teoin voit voimistaa omaa toivoasi? Tähän jo osittain vastasinkin. Omaa toivoani voin vahvistaa tekemällä joka päivä sellaisia arkisia pieniäkin tekoja, jotka ylläpitävät omaa hyvinvointiani. Kuoleman tiedostaminen osana elämää on elämän rajallisuuden myöntämistä itselleni, jolloin tämän hetken arvokkuus korostuu. Toivon teko voi omassa elämässäni olla mm. asettuminen tähän hetkeen ja tässä hetkessä kauneuden huomaaminen ympärilläni ja siitä nauttiminen. Toivon teko voi olla myös kirjoittaminen, jonka avulla voin selvittää päätäni. Maaret Kallio puhuu kirjassaan toivon toimijuudesta, joka auttaa ulos lamaannuttavasta avuttomuuden kokemuksesta. Keskeistä on oma vaikuttamisen mahdollisuus, ei se, että asiat menevät minun mieleni mukaan. Ehkäpä nuo mainitsemani asiat kuvaavat tuota toimijuutta omalla kohdallani.  

Minkälaisin teoin voit valaa toivoa muihin? Miten voit vahvistaa muiden toivoa?

Nämä ovat mielestäni tärkeimpiä kysymyksiä juuri tässä hetkessä, kun korona jyllää maailmalla. Näihin ja moniin muihin kysymyksiin Maaret Kallio antaa kirjassaan vastauksia, mutta ennen kaikkea hän herättää lukijan pohtimaan toivon olemusta ja sitä, miten se näyttäytyy konkreettisesti omassa elämässä. Sitä unohtamatta, että lentokoneenkin pudotessa on happinaamari asetettava aina ensin omille kasvoille, ennen kuin lähtee auttamaan toisia.  

Itse koen, että toisen toivoa voi vahvistaa esimerkiksi olemalla toiselle aidosti ja kokonaan läsnä silloin kun kohdataan. Tästähän Maaret Kalliokin kirjoittaa, että toisinaan läsnä oleva kuunteleminen on jo itsessään riittävä ja mitä parhain toivon teko toiselle. Kyky vastaanottaa toisen tunteet ja etenkin toivottomuus sekä kyky sietää toisen pahaa oloa ahdistumatta itse, luovat myös toivoa. Ei tarvitse välttämättä löytää sanoja, varsinkaan silloin, jos niitä ei yksinkertaisesti ole. Lisäksi kiinnostuminen siitä mikä on toisen pahan olon taustalla on toivoa luovaa. 

 ”Olennaista on kuulla tarina ongelman takana, eli päästä kiinni mieleen ja juureen, ei vain suoristella pintoja. Kokonaisen ihmisen kuuleminen ja hyväksyminen on itsessään jo toivoa luovaa. Ettei tule nähdyksi vain ongelman, tilanteen tai oireitten kautta. On äärimmäisen tärkeää muistaa, että jokaisen toivo on yksilöllistä. On keskeistä kiinnostua juuri toisen toivosta, eikä tarjota vain omaansa.” 
(Kallio 2020, 175-176)

Näitä sanoja ja monia muitakin jäin Kallion kirjasta pohtimaan. Näin myös hiljan televisiosta Frank Martelan haastattelun Arto Nybergin ohjelmassa. Hänkin puhuu elämän merkityksellisyydestä, joka ehkä parhaiten syntyy siitä, kun keskittyy vähemmän itseensä ja auttaa muita. Olennainen osa toivoa on myös tuo oman elämän merkityksellisyyden kokemus. Maaret Kallionkin mukaan toivossa on kyse siitä, että ihminen suuntaa ajatuksissaan ja teoissaan oman napansa ulkopuolelle. Frank Martelaa on haastateltu paljon eri puolilla ja mm. Yleltä löytyvä artikkeli Keskity vähemmän itseesi ja auta muita – filosofi Frank Martelan viisi vinkkiä parempaan elämään aiheesta on mielestäni mielenkiintoinen .  

”Elämä kantaa, mutta kenen kanssa?”

Maaret Kallion kirjassa on luku ”Elämä kantaa, mutta kenen kanssa?”. Tunnistan, että omassa elämässäni on ihmisiä, joiden seurassa oma toivoni vahvistuu. Toiset osaavat luonnostaan kannatella toisen toivoa hädän hetkellä. Tästä Kallio myös kertoo kirjassaan. Kannattaa tunnistaa nuo ihmiset ja sitkeästi hakeutua heidän seuraansa elämän karikoissa. Jäin miettimään, että mitä nuo ihmiset oikeastaan tekevät, jotta näin tapahtuu. Senkään sanoittaminen ei ole helppoa. Ainakin siihen liittyy aito kuulluksi tuleminen, yhteyden kokeminen, jakaminen, lämpö, turva, lohtu, sekä arvostus ja toisen kunnioittaminen hädän hetkellä. Nämä asiat ja lisäksi rakkauden osoittaminen omassa arjessa, aito läsnäolo sekä tarvittaessa saatavilla oleminen ovat asioita, joita itse toivon omilta läheisiltäni silloin kun koen toivottomuutta. 

Mitä sinä toivot tai tarvitset omilta läheisiltäsi silloin kun itse koet toivottomuutta? 

Minkälainen puhe ja minkälaiset sanat vahvistavat toivon ilmapiiriä? 

Lähteet: Kallio, M. 2020. Voimana toivo. Helsinki: WSOY.  

KOTONA KEHOSSANI

Photo by livewildphotos.com/ CC BY 2.0

Suhde omaan kehoon rakentuu monimutkaisessa, ristiriitaisessa ja koko elämän kestävässä prosessissa, vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vallitsevat kauneusihanteet ovat peili, josta katselemme itseämme kriittisin silmin. Entäpä jos arvostelun sijaan katsoisimmekin itseämme lempeästi ja hyväksyvästi?

Psykologi Minna Martin ja erityisluokanopettaja Petra Saariranta ovat tarttuneet tärkeään aiheeseen teoksessaan Mielelläni kehossani – kohti hyväksyvää suhdetta itseen (Kirjapaja, 2020).

Kehonkuva on aiheena hyvin laaja, joten kirjoittajat ovat rajanneet teoksen käsittelemään vain naisten suhdetta kehoonsa. Kehonkuva kehittyy ja rakentuu elämänvaiheiden ja ihmissuhteiden kautta. On aikoja, jolloin olemme erityisen haavoittuvaisia, kuten murrosikäisinä, mutta myös myöhemmin, ikääntyessämme, katse kääntyy omaan kehoon ja sen muutoksiin. Kirjoittajat toteavat, että kannamme kehosuhteessamme mukana myös suvun ja perheen tarinaa sekä suhtautumistapoja. Geenien lisäksi saamme eväiksemme henkisen perinnön.

Kirjoittajat pohtivat naisen kehosuhdetta paitsi elämänkaaren kannalta, myös suhteessa yhteiskuntaan sekä mainonnan ja median maailmaan. Vallitsevat kauneusihanteet asettavat suuria paineita myönteisen kehonkuvan rakentamiselle.

Liikunta ja ravintosuositukset muokkaavat kehoamme samoin kuin terveys ja sairastuminen. Mieli ja keho ovat yhtä. Jos toinen voi huonosti, toinenkin voi huonosti.

Kirjoittajat rohkaisevat lukijaa elämään enemmän itsensä näköisesti ja hyväksymään keskeneräisyyden. Ulkoisen ja sisäisen kehosuhteen ristitiita saattaa johtaa ajattelemaan, että ongelman voisi korjata ulkoisesti. Tosiasiassa voimme saada helpotusta työstämällä kielteistä kehonkuvaa myönteisemmäksi.

Kirjoittajat sanoutuvat irti kepeästä yltiöoptimismista, jota mediassa toisinaan väläytellään ratkaisuksi itsetunnon ja kehosuhteen ongelmiin. On helppo sanoa ”rakasta itseäsi sellaisena kuin olet”, mutta työlästä toteuttaa lauseen ajatusta käytännössä. Pahimmassa tapauksessa liian kepeästi annetut neuvot vain lisäävät suorituspaineita.

Suoritus ja arviointikeskeisen ajattelun sijaan kehonkuvaa kannattaa lähteä työstämään itsemyötätunnon avulla.

Itsemyötätunto: lääke itsekritiikkiin, heikkoon itsetuntoon ja kehosuhteeseen. (Martin & Saariranta 2020, 27)

On hyvä muistaa, että kehosuhde ei ole mustavalkoisesti hyvä tai huono, vaan se on hyvin monimuotoinen ja monimutkainen. Kehosuhteen työstämisprosessin keskellä voi olla helpottavaa ajatella, että itse prosessissakaan meidän ei tarvitse olla täydellisiä, sillä keskeneräinen on kaunista.

Kirjoittajat kehottavat lukijaa hankkimaan päiväkirjan kirjassa olevien harjoitusten tekemistä varten. Tietosisällön ja harjoitusten ohella teoksessa on eri ikäisten naisten kokemuksia oman kehosuhteensa työstämisestä.

LÄHTEET

Martin, M. & Saariranta P. 2020. Mielelläni kehossani. Kohti hyväksyvää suhdetta itseen. Helsinki: Kirjapaja.

RUNO KURKISTAA IHMISEN SISIMPÄÄN

Photo by Pascal Maramis CC BY 2.0

Taiteen kielellä voi tuoda esiin asioita, joihin arkikieli ei ylety. Runoihin voi latautua merkityksiä, joista edes runon kirjoittaja ei ole tietoinen. Runot avautuvat yhä uusiin tulkintoihin eri ihmisten lukukokemuksina. Runot soveltuvat siten erityisen hyvin kirjallisuusterapian materiaaliksi. Runoterapia puolestaan määritellään kirjallisuusterapian ainutlaatuiseksi lajiksi, joka hyödyntää metaforaa ja kuvakieltä sekä rytmiä ja muita runon keinoja.

Runoterapian historiasta

Runoja on käytetty parantamiseen jo ihmiskunnan historian varhaisista vaiheista asti. Yhdysvalloissa toimivan yhdistyksen National Association of Poetry Therapy sivuilla kerrotaan, että jo shamaanit ja noidat lukivat aikoinaan loitsuja ihmisten parantamiseksi. Muinaisessa Egyptissä tehtiin papyrukselle kirjoitetuista sanoista liuos, jota potilas pystyi nielemään. Siten runon arveltiin vaikuttavan nopeammin, aineellisen lääkkeen tavoin. Roomalainen, ensimmäisellä vuosisadalla elänyt Soranus määräsi maanisille potilaille lääkkeiksi tragedioita ja masentuneille komedioita.

Nykyaikainen runoterapia on lähtöisin Yhdysvasvalloista. Yksi edellä mainitun yhdistyksen perustajajäsenistä on psykiatri ja runoterapian pioneeri Jack Leedy. Hän otti käyttöön termin poetry therapy.

Suomessakin on  pitkäaikaista kokemusta runojen käytöstä kirjallisuusterapiassa. Juhani Ihanus, kirjallisuusterapian merkittävä uranuurtaja Suomessa, mainitsee artikkelissaan Sanat, että hoitaisimme: kirjallisuusterapia ja kertomukset, runoterapiaryhmien alkaneen vuonna 1978 Jack Leedyn kirjoituksiin  tutustuneen Eeva-Riitta Hoaglandin vetäminä Helsingissä, Alppilan mielenterveystoimistossa.

Kun luemme runoutta

Runo leikkii kuvallisuudella, jolloin runon viestit muuttuvat tulkinnanvaraisiksi. Kirjallisuusterapian yhteydessä jokainen tulkitsee symboleita omista lähtökohdistaan. Runojen älyllinen analysointi voi tuottaa mielihyvää, mutta silloin voivat omat tunnot jäädä taka-alalle ja runo ei toimi sielun lääkkeenä. Kun runoja lähestyy tunteen ja intuition avulla, symbolit saattavat avata portin sisäiseen maailmaan ja nostaa esiin asioita tiedostamattomasta. Runon säkeiden voi antaa kaikua sisällään ja tunnustella kaikessa rauhassa mitä ajatuksia ne herättävät.

Symbolit ja metaforat kuuluvat myös arkikielenkäyttöön, mutta runoilijat yhdistelevät sanoja tavanomaisesta poikkeavalla, tuoreella tavalla. Metafora tarkoittaa kahden asian rinnastamista ilman kuin-sanaa. Metafora sanoittaa usein ennen kokematonta ja ainutlaatuista tunnetta. Kuvallisuus, joka luo osuvia yhteyksiä sanojen ja asioiden välille, on yksi terapeuttisesti toimivan runon piirteistä. 

Runouden symboliikka voi olla yleistä tai yksityistä. Symbolisanakirjoista tai kulttuuristamme yleensä löytyy avaimia symbolien tulkitsemiseen, mutta runoilijat voivat käyttää teoksesta toiseen symboleita, joilla he ilmaisevat omaan maailmaansa liittyviä asioita. 

Runon rytmi ilahduttaa lukijaa. Rytmin aistii parhaiten kun runon lukee ääneen. Kaikissa runoissa on rytmi – joissakin se on säännöllinen ja toisissa vapaa. Rytmi kutsuu mukaan, tarttuu mieleen ja hurmaa. Se kutsuu tanssiin ja liikkeeseen, kehon aistimuksiin. Runon rytmi voi muistuttaa rauhallista kävelyä keväisessä luonnossa. Keinuva rytmi voi viedä lapsuuden kesään ja puistoon, jossa valo siilautuu lehvistön läpi sinne missä hiukset liehuen nautimme keinumisen hurmasta.

Kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen nostaa teoksessaan Runon tuntu esiin kysymyksen siitä miten ja miltä runot tuntuvat. Kainulainen kirjoittaa runon tuntutilasta, jolla hän tarkoittaa lukemisen vuorovaikutusta, jota rytmi havainnollistaa ja korostaa.

”Tekstin tuntu eli se, miltä runo näyttää, kuulostaa ja vaikuttaa, tihentyy kielen liikkeessä, jota lukija aistii ja havainnoi lukemisen kuluessa” (Kainulainen 2015, 22).

Parantava runo

Mistä sitten voi löytää itseään puhuttelevia runoja? Kirjastojen kokoelmissa on laaja valikoima uutta ja vanhempaa runoutta. Erilaiset antologiat tarjoavat maistiaisia useilta runoilijoilta ja auttavat löytämään omia mieltymyksiä vastaavia runoilijoita. Yksi uusimmista antologioista on Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta (Otava, 2017). Haukio on valinnut teokseen runoja, jotka ovat syvästi puhutelleet suomalaisia lukijoita. Hän mainitsee teoksen olevan kunnian- ja rakkaudenosoitus suomalaiselle runoudelle Aleksis Kivestä nykypäivään.

Suomalaisille lukijoille rakkaita runoja löytyy myös Satu Koskimiehen toimittamasta antologiasta Tämän runon haluaisin kuulla : kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014).

Hieman vanhempi antologia on Aino Immelin, Outi Melénin ja Leena Sippolan toimittama Parantava runo (Tammi 1982). Teokseen on koottu runoterapian suomalaisten pioneereiden hyväksi havaitsemia runoja.

Lainaan tähän yhden runon omalta suosikkirunoilijaltani, Lassi Nummelta:

Kun saavumme tähän hetkeen

Kaikki virtaa poispäin. Kaikki virtaa pois.
Kun saavumme tähän hetkeen
pysähdymme, ja katso:
kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois.
Joen pinta heijastuu
kaikki. Puut ja pylväät, vuodet, kasvot
kaikki rakkaus
ja tämän hetken. Ja runsaat silmut, kevään suuri valo.

Pidän siitä miten runossa korostuu elämän hetkellisyys ja hetkessä eläminen. Runossa pysähdytään tunnustelemaan hetkeä, jossa on läsnä kaikki. Viimeinen säe on toivoa antava ja muistuttaa siitä, että elämä jatkuu, tulee kevät ja kesä. Silmut avautuvat ja luonto puhkeaa kukkaan. Runo puhuttelee minua juuri tässä hetkessä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä, joiden avulla pääsee alkuun. Kirjaston runohyllyn äärellä kannattaa viipyä selailemassa eri runoilijoiden teoksia. Suuresta valikoimasta jokainen löytää itseään puhuttelevia runoja.

Kun kirjoitamme runoa

Runon kirjoittamiseen voi olla korkea kynnys. Kynnystä voi madaltaa asettamalla tavoitteeksi omien tunteiden ilmaisemisen – ei korkean taiteellisen laadun. Voi antaa itselleen luvan ilmaisuun, jossa ei ole sääntöjä tai kahleita – eikä myöskään virheitä. Voi lentää sanojen siivin, liihotella unelmien ja tunnelmien avaruudessa, sukeltaa elämän syvillä vesillä.

Terapeuttisen tekstin ja taiteellisen tekstin välillä oleva raja on usein hiuksen hieno tai sitä ei ole ollenkaan. Suurin ero on kirjoittamisen tavoitteissa, sillä terapeuttisen tekstin tavoite ei ole taiteellisesti korkeatasoinen teksti. Arkiset ja kuluneetkin metaforat voivat paljastaa kirjoittajalle jotakin tärkeää omasta elämästä ja itsestä – jotakin mikä on ollut kätkettyä, mutta jonka runon kuvallisuus tuo päivänvaloon. Aiheetkin voivat olla arkisia.

Jos kirjoittaminen ei tunnu heti sujuvan, kokeile Julia Cameronin kehittämää, luovuutta herättelevää harjoitusta, joka tunnetaan nimellä aamusivut: kirjoita heti herättyäsi käsin tajunnavirtatekstiä kolme sivua. Toista harjoitus samanlaisena jokaisena aamuna. Kirjoittamiselle kannattaa varata aika aamurutiinien joukkoon, koska kiireessä kirjoittaminen helposti jää tekemättä.

Aamusivuja ei ole tarkoitus lukea itse tai antaa muille luettavaksi. Harjoituksen tarkoitus on vapauttaa luovuutta ja toisaalta purkaa paperille kuormittavia ajatuksia tai tunteita. Käsin kirjoittaminen on tärkeää, sillä siten syntyy helpommin yhteys alitajuntaan.

Muutamia vinkkejä teille, jotka haluatte löytää runoilemalla helpotusta arkeen tai vain yksinkertaisesti päästä nauttimaan luovan kirjoittamisen ilosta pitkän tauon jälkeen.

  1. Anna tunteen ja tajunnanvirran johdattaa kynääsi. Kutsu sisälläsi olevia sanoja kuin arkoja eläimiä metsän kätköistä. Voit yllättyä siitä, mitä kaikkea mieleesi kumpuaa.
  2. Osta muistikirja ja lähde kävelemään luontoon. Istu välillä puistonpenkille ja kirjaa ylös mieleesi tulevia tunnelmia, näkemääsi maisemaa tai luonnonilmiöitä.
  3. Kirjoita kaupunkimaisemasta. Katso ympärillesi, mitä näet ja mitä ääniä kuulet. Miltä aamu torilla tuoksuu? Älä välitä tässä vaiheessa siitä, miten sanat asettuvat paperille, voit myöhemmin kirjoittaa tekstin puhtaaksi ja järjestellä säkeitä.
  4. Merkitse yliviivaustussilla kiinnostavia sanoja aikakauslehdestä tai sanomalehdestä. Muokaa sanoista runo järjestelemällä sanat sopivasti ja lisäämällä löydettyjen sanojen siteeksi sopivia sanoja.
  5. Ryhdy flarffaajaksi. Hae googlesta aineistoa mahdollisimman epätavallisilla hakusanoilla. Yhdistele hakutuloksen sanoista runoja leikkaamalla, liittämällä ja järjestelemällä sanoja.
  6. Kokeile taiteidenvälisyyttä. Katsele taideteoksia esimerkiksi taidemuseoiden sivuilta. Kun koronaepidemia on ohi ja taidemuseot aukaisevat ovensa, voit tietysti mennä taidenäyttelyyn. Kun löydät puhuttelevan teoksen, muokkaa ajatuksesi ja tunnelmasi runomuotoon. Mitä teoksessa näkyy? Mikä herätti kiinnostuksesi? Anna mielikuvituksen viedä sinut taideteoksen maailmaan.
  7. Kuuntele musiikkia ja eläydy sen maailmaan. Anna mielikuvien virrata mieleesi ja kirjoita tunnelmasi runomuotoon.
  8. Lue eri runoilijoiden teoksia. Muiden runot voivat saada sanat virtaamaan mieleesi tai voit löytää uusia keinoja ilmaista itseäsi jäljittelemällä muiden tyyliä.
  9. Luovu ajatuksesta, että sinun on tuotettava hiottuja ja esteettisesti laadukkaita runoja, sillä se häiritsee kirjoittamisprosessia. 
  10. Jos sinulla on tavoitteita kehittää runoilijan taitojasi, kirjoita runoistasi uusia versioita.

LÄHTEITÄ JA SELITYKSIÄ

Tieteen termipankki määrittelee flarfin seuraavasti: ” Runouden laji, jossa hakusanojen avulla etsitään internetistä runoiksi editoitavaa materiaalia.”

Tietoa runoudesta ja vinkkejä kirjoittajille Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen kirjoituskurssilla.

Ihanus, J. 2009. Sanat että hoitaisimme. Kirjallisuusterapia ja kertomukset. Teoksessa J. Ihanus (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim.

Kainulainen, S. 2016. Runon tuntu. Helsinki: Poesia.

Mäki, S., Linnainmaa, T. (toim.) 2008. Hoivasanat. Opas kirjallisuusterapiaan. Helsinki: Duodecim.

Nummi, L. 2012. Runot 1996-2007. Kaikki elämän valo. Helsingissä: Otava.